maanantai 20. kesäkuuta 2016

Yäk! Epähauskaa!

Kun sitä ihan viattomasti ja vailla taka-ajatuksia haluaisi pitää kirjasta, mutta ei vain kykene kahlaamaan romaania edes puoleen väliin saakka, kokee tulleensa petetyksi. Niin kävi tällä kertaa, kun päätin perehtyä Petteri Nuottimäen esikoisteokseen Varaudu pahimpaan.

Erityisesti odotuksiani nostatti takakannen maininta siitä, että luvassa jotain samantapaista iloittelua kuin Mikael Niemen omintakeinessa helmessä Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Ehkä olisi pitänyt uskoa sitä ääntä, joka naputti synkeästi takaraivossa, ettei moni hallitse Niemen tavoin absurdia huumoria verhottuna totisella naamalla kerrottuun sukuhistoriaan - pettymystähän sellainen vertaus lupailee. Vittulajänkä ON niin HYVÄ, että olen lukenut sen kolmeen kertaan ja pidin myös elokuvasta, vaikka useinmiten en romaanien valkokangassovituksille lämpeäkään. 

Nuottimäen kertomus ruotsinsuomalaisesta Matista yrittää olla kovasti hauska, komediaa väännetään suorastaan hampaat irvessä, mutta siinäpä se suurin ongelma piileekin, liikaa yrittämisessä. Lähtökohtahan on se perinteinen, kummasteleva suhtautuminen metkaan itänaapuriin: Höpsöt ugrit ja niiden kummat tavat! Uppo-outo äijä päähenkilöksi! Sopeutumisvaikeuksia uuteen kotimaahan! Jäyhä suomalainen kohtaa leppoisat ja kaikesta palaveeraavat svenssonit! Hohoo! Haahaahauskaa keitosta.

(Kuva: Like)
Olisikohan tämä nähty jo ennenkin? - On. 
Pitäisikö tämän olla hihityttävän mainiota komediaa? - Juu kait.
Naurattavatko Matti ja hänen erikoinen perheensä? - Ääh.

Juonta lähdetään rakentamaan Matin isän ensimmäisen maailmansodan aikoihin Latviaan hautaamaan, mystiseen kätköön nojaten. Laukataan läpi sodat ja siirtolaisuudet, kerrotaan kommunisteja inhoavasta, ankarasta perheenisästä ja ympätään mukaan hieman kömpelöä yritystä mustaan huumoriin, tiedetekstejä parodioivia alaviitteitä (melkoisen rasittavia sellaisia) ja käsitellään päähenkilöitä - Mattia perheineen - kuin kirjoitettaisiin lukioesseetä eläintarhan eläimistä. Tästä yhdistelmästä syntyy pitkäpiimäinen ja raskassoutuinen soppa, joka saa lukijan miettimään vakavasti kirjan polttamista (onneksi käsiini päätynyt kappale oli kirjaston omaisuutta, joten omia rahoja ei tähän taidepaukkuun tullut hassattua).

Kehystarina on tylsä. Henkilöt epämiellyttäviä: Matti näyttäytyy despoottimaisena perheenpäänä ja yksinkertaisena pässinä, joka on viehättynyt byrokratiasta, vaimo jää ontoksi statistiksi, eivätkä jälkikasvun edustajatkaan omaperäisyydellä juhli. On pahoihiin poikiin rakastuva, vähän naiivi tytär, hitaanoloinen, mutta salaviisas poika ja kaksonen, jonka veli kuolee räjähdysonnettomuudessa.

Kun huumoria revitään siitä, että lapset saavat joululahjaksi kasetit, mutta taloudessa ei olekaan radionauhuria (haa-haaa-haaa!) ja siitä, että Matti juoksuttaa kaksoispoikia ympäri taloa syvällä Suomen korvessa (ehhehe!) ja sukunimi muutetaan Aallosta Altoksi, etteivät ruotsalaiset luule, että ollaan nousukkaita ja tahallaan kiilataan puhelinluettelossa ensimmäisiksi (oi, kuinka hassua!), tuntee lievää epätoivoa. Onko huumorintajussani vikaa, vai onko tämä kirja pelkästään, noin Peppi Pitkätossua siteeratakseni "niin tyhmä, että ritisee"? Haluan uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

En tiedä, miten Latvian kätkön kävi, en tiedä, mitä sieltä paljastui, eikä suoraan sanoen kiinnostakaan. Jätin siis kirjan kylmästi kesken ja tiedän, että kierrän kaukaa tekijän tuotokset, jos niitä jatkossa tielleni ilmaantuu. Varaudu pahimpaan on nimittäin sen luokan kovakantista sotkua, että siihen verrattuna Uuno Turhapurot ansaitsisivat kunniamaininnan Cannesista ja kirjallisuuden Nobel-palkinto pitäisi ojentaa Arto Paasilinnan suuntaan.

Arvosana 0/10 (!) - jäi kesken

Petteri Nuottimäki
Varaudu pahimpaan
Förvänta dig det värsta
320
Like Kustannus 2016 


lauantai 27. helmikuuta 2016

Hänen hörhöytensä

Omituisten ihmisten elämäkerrat voivat olla hyvin mielenkiintoisia luettavia. Täytyy myöntää, että omatekoinen profeetta ja maagikko Aleister Crowley vasta kummallinen tapaus olikin. 


(Kuva: Daily Mail)
Thelema-uskonnon perustaja oli eräänlainen hengellinen Auervaara ja kulttirocktähti, jos on Gary Lachmanin kirjaan uskominen. Useampi seurustelukumppaneista päätyi mielisairaalaan jos ei nyt kokonaan, niin osittain Crowleyn seuran ja alkoholin vaikutuksesta. Tosin lataamoon päätymisen taustalla oli myös muuta henkistä epävakautta, mutta halveksuvasti naissukupuoleen (ja suurimpaan osaan ihmisistä) suhtautuvan maagikon seura tuskin ainakaan ehkäisi mielenterveyden lopullista murenemista.

Crowley uskoi vakaasti kanavoivansa toisessa ulottuvuudessa eläviä, muinaisia Suuria Mestareita, olevansa ihmiskunnan tulevaisuuden määrittäjä ja historian merkittävin okkultisti. Hän kirjoitteli vähäisiä määriä myyneitä teoksia aina runoudesta ohjelmajulistuksiin, perusti sääntökunnalleen luostarin, tuli karkoitetuksi kahdesta maasta, joutui epäillyksi vakoilusta ...ja ylipäätään sauhusi ympäriinsä siinä määrin, että hänestä tuli englantilaisten juorulehtien vakiokauhisteltava. Nykyään Crowleyn seksuaalimaagiset touhut ja viehtymys alkemiaan tuskin herättäisivät kohua samassa mittakaavassa kuin hänen omana aikanaan, mutta kai hän jonkin The Sunin palstantäytteeksi saattaisi hyvinkin kelvata. Väitetyt ihmisuhrit ja muu sadomasokistinen väkivalta, jota kultin parissa huhuttiin harrastettavan, saattaisivat sen sijaan yhä herättää lehdenlukijoissa yhtä suurta inhoa ja paheksuntaa kuin jälkiviktoriaanisessa Isossa-Britanniassa.

Lachmanin kirjassa Aleisteir Crowley kuvaillaan narsistisena, pysyviin ihmissuhteisiin kykenemättömänä hengenmiehenä, joka seikkaili vuosikymmeniä ristiin rastiin planeettaamme ja käytti päihteitä siinä määrin, että tottumattomaton olisi menettänyt henkensä (sic!) moneen kertaan. Elantonsa Crowley rahoitti paitsi omatekoisella kultillaan, myös seurakuntalaistensa omaisuutta hyväksikäyttäen. Itseään jopa Shakespearen veroisena runoilijana pitänyt maagikko uskoi myös vakavasti kykenevänsä olemaan näkymätön niin halutessaan, pystyvänsä langettamaan kirouksia, käyvänsä keskustelua enkeleiden kanssa ...ja sitä rataa. Useimmiten manausten ja pyhän vihan kohteina olivat mestarin kanssa riitautuneet entiset uskonveljet tai okkultistin statuksen kyseenalaistaneet ulkopuoliset. Joskus riidat johtivat myös maallisempaan käsittelyyn brittiläisissä oikeussaleissa. Kauhua ja jopa vihaa herättäneestä maineestaan Crowley tunsi suurta ylpeyttä.

Crowley innoitti myös 1960-luvun lsd-huuruiseen psykedeliaan hurahtanutta hippisukupolvea, joka saarnasi seksuaalimagian ja päihteiden puolesta. Itseoppinen velhon huumetokkuraiset toilailut inspiroivat myös useampia popkulttuurin ikoneita, kuten Jim Morrisonia ja Mick Jaggeria. (Lähinnä kaljulta menninkäiseltä näyttäneen Crowleyn voi bongata myös The Beatlesin legendaarisen Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin kannesta.) Hänen rituaalikaapuun verhoutunut olemuksensa innoitti myös aikalaiskirjailijoita ja heijastui myöhemmin mm. länsimaisen kauhu-elokuvan arkkityyppiin synkästä ja paholaismaisesta tietäjästä. Nykyään Crowleyn kasvot saattavat tuijottaa katsojaa kohti vaikkapa t-paidan printistä. Pieninä painoksina julkaistuista kirjoista on tullut kalliita keräilykohteita.

Lachmanin kirjasta ei aina tiedä, missä kohtaa kirjailija on tosissaan ja koska teksti taas on kieli poskessa kirjoitettua (jos on). Toisaalta Lachman myöntää itsekin uskovansa maagisiin ilmiöihin, mutta välillä hän tuntuu suorastaan ironisoivan päähenkilöä. Mitään nuoleskelevaa idolikohtelua Crowley ei missään nimessä saa ja se on hyvä: jos on minun tavallani yliluonnollisiin ilmiöihin vähintäänkin kriittisesti suhtautuva, ei missään nimessä jaksaisi tekstiä, joka esittäisi väitetyt ilmestykset ja yhteydet henkimaailmaan kyseenalaistamatta ja täytenä totena. Toisaalta Lachman muistuttaa, että Crowleylla oli kieltämättä vetovoimainen ja ajoittain jopa pelottava persoona, muutoin hän tuskin olisikaan saanut houkuteltua lahkoonsa uskollisia seuraajia (tai jopa hänelle ilmaiseksi töitä tehneitä palvelijoita).

Crowleyn maagiset teoriat käydään läpi - skeptisen lukijan onneksi - melkoisen rivakasti, painotus on enemmän päähenkilön omalaatuisessa ja vaiherikkaassa elämäntarinassa, joka toisinaan tuntuu saavan jopa tragikomiikan tai farssin sävyjä. Varsinkin ikääntymisen myötä Crowleysta tulee enemmänkin nurkkaan päätynyt silmänkääntäjä kuin synkeä tietäjävanhus.  

Crowleyn lahkolle tyypillinen ilmiö oli myös ns. seksuaalimagiikka, jota tavallinen ihminen saattaisi kuvailla jopa hillittömien orgioiden järjestämiseksi. Mitään yksityiskohtaisia aktiselostuksia Lachman ei sentään viljele, joten mikään syvälle kurottava eritteiden ja asentojen esittelyyn keskittyvä tirkistelykirja ei elämäkerta onneksi ole. 

Yllättävän koukuttava kirja kuitenkin on - ja se herättää lukijassaan sekä inhoa että huvittuneisuutta, useampaankin kertaan huomasin pohtivani, miten ammattitaidoton, mutta manipuloinnissa ilmeisen luonnonlahjakas englantilaismies sai pyöriteltyä herkkäuskoisia seuralaisiaan miten tahtoi. Pariinkin kertaan piti sitkeästi jatkaa lukemista, vaikka kello oli reippaasti aamuyön puolella ja silmät melkoisen ristissä.

Arvosana 7/10

Gary Lachman
Alesteir Crowley
(Aleister Crowley: Magick, Rock and Roll, and the Wickedest Man in the World)
400 sivua
Like Kustannus 2015

lauantai 13. helmikuuta 2016

Maailma pullon pohjalta katsoen

Kalle Lähteen esikoisromaani ammentaa samoista lähtökohdista kuin Juha Vuorisen kulttikirjojen joukkoon kohonnut Juoppohullun päiväkirja. Molemmissa teoksissa lukija viedään aivan kosketusetäisyydelle tutkailemaan alkoholistin elämää. Siinä missä Juoppis on enemmänkin remeltävä farssi, joka naurattaa enemmän kuin itkettää, Lähteen kirja tonkii näennäisestä kepeydestään huolimatta alkoholiriippuvaisen elämän syvempiä pohjamutia. Ja niitähän riittää. 

Tosin se on sanottava, että lukeudun Vuorisen faneihin ja ihmettelen hivenen itsekseni, kuinka Lähteen brutaaleja yksityiskohtia sisältävä, omiin kokemuksiin nojaava kirja on otettu Otavan kustannusohjelmaan, siinä missä Juha Vuorista on totuttu pitämään epäkirjailijana, jota ei ole kelpuutettu edes Kirjailijaliiton jäseneksi huolimatta hurjista myyntiluvuista ja pitkästä urasta. Onkohan niin, että pokkarina tekstinsä julkaissut, varusmiesten ja teinipoikien suosikkikynäilijä on kirjaväen mielestä sittenkin pelkkä kioskikirjallisuuden mainosmies? 

Kumpikaan miehistä ei kauhistele viinamäen miesten arkea. Sekä Vuorisen että Lähteen alkoholistit ovat vielä askeleen, parin päässä kadulle päätymisestä ja kusenhuuruisesta puliukkoelämästä. Elämä on kuitenkin jo huomattavan kaltevalla pinnalla. Vuorisen juoppohullu toilailee kirjasta toiseen kohti raitistunutta perhe-elämää, mutta Lähteen nimettömäksi jäänyt, lapseton sankari uppoaa pulloon yhä syvemmälle ja syvemmälle. Raitistumisyritys jää yritykseksi, kapakan kutsu peittoaa juomattomuuslupaukset ja vaimokin kyllästyy hoipertelijan tukemiseen.

Lähde piirtää kuvan miehestä, joka uskottelee pärjäävänsä viinapirulle ja kieltää jyrkästi alkoholisminsa, koska elämä on päälisin puolin kunnossa. On asunto, puoliso, merkkineule ja hienostuneempi juomamaku kuin rantojen miehillä. Juominen on olosuhteiden ja muiden ihmisten syytä, lopettamaanhan pystyy koska tahansa.
(Kuva: Aamulehti)

Jos on kovin herkkä lukija, jota kootut eritekuvaukset ällöttävät, on syytä jättää Lähteen kirja suosiolla hyllyyn. Happotestissä kuikuillaan pisuaariin ja paskotaan housuun, eikä kirjailija armahda romaaniin tarttunutta missään vaiheessa. Hallusinaatiot, oksennukset ja käymälät ovat kirjan keskeistä antia, groteski maalailu kuitenkin istuu aiheeseen ja tyyliin, se ei jää irralliseksi tai itsetarkoitukselliseksi inhotuksen herättäjäksi. 

Lähteen antisankari jää nimettömäksi mieheksi, mutta paikallisia baareja nimetään useampikin ja miljöö nimetään Turuksi. Päähenkilön mieltä vaivaavat naapurit esitellään sukunimillään, samoin pari kantapaikan juomanlaskijaa, mutta etualan minäkertoja jää tarkempaa kuvailua vaille. Etäännyttäminen toimii hyvin ja jättää lukijan mielikuvitukselle sopivasti tilaa täydentää puuttuvat yksityiskohdat. 

Happotesti nappaa mukaansa ja työntää seuraajansa puoliväkisin tunkkaisen hajuiseen pubimaailmaan, eikä päästä seurastaan vähällä. Luin kirjan läpi kahden peräkkäisen illan aikana ja viihdyin hyvin tiukasti romaanin ääressä, hyvä kun maltoin nukkua. Lähde pääsee tunkemaan ihon alle, viljelee sopivassa määrin huumoria, mutta ei silti suostu vähättelemään päähenkilön ongelmia. Mitään osoittelevaa ja moralisoivaa Turmiolan Tommia kirjasta ei saa tekemälläkään, ja sekin on pelkästään hyvä asia.

Olen tätä nykyä äärimmäisen nirso romaanien suhteen, mutta epäilen vahvasti jo tässä vaiheessa vuotta, että Kalle Lähteen juopottelukirja nousee yhdeksi vuoden erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista lukukokemuksista. Kaiken herkkähipiäisimmille en tätä menisi suosittelemaan, mutta kaikille muille sitäkin lämpimämmin. 

Arvosana 9/10

Kalle Lähde
Happotesti
Otava 2016
269 sivua


torstai 31. joulukuuta 2015

Ihmeellinen rouva Aino Sibelius

Aino Sibeliukselle on käynyt, kuten suurmiesten vaimoille niin kovin usein: lahjakkuuden itsensä elämänkulku on dokumentoitu hyvinkin tarkkaan kirjojen ja kansien väliin, mutta puolison vaiheista ei suuren yleisön parissa tiedetä paljoakaan.

Jenni Kirveen laatima elämäkerta Aino Sibelius - Ihmeellinen olento pyrkii osoittamaan, ettei kuva rouva Sibeliuksesta olekaan alkuunkaan yksioikoinen. Aino ei ollut hento, tahdoton nainen, eikä myöskään hiljaa kärsivä uhri suuren lahjakkuuden ja tämän säveltaiteen varjossa. 

Aino Sibelius on usein nähty pyyteettömästi miehensä taiteelle uhrautuneena marttyyrina, joka sivuutti omat tarpeensa ja halunsa palvellessaan Jean Sibeliuksen muusana, taloudenhoitajana ja aviovaimona. On puhuttu vaimolleen kiukuttelevasta, kärttyisestä säveltäjästä, juopottelevasta boheemista, joka hallitsi perhekuntaansa tyrannin ottein, vaati ehdotonta hiljaisuutta työnsä ajaksi, katosi välillä päiväkausiksi pääkaupungin humuun juhlimaan ja matkusteli ulkomailla vaimon hoitaessa kodin, lapset ja laskut miten parhaiten taisi. 

Näin ei Jenni Kirveen mukaan olekaan: Ainon elämää tarkastellessa piirtyy myös kuva itse Sibeliuksesta huumorintajuisena ja ystävällisenä perheenisänä, joka korkeamman kulttuurin luomisen lomaan saattoi vetäytyä vaikkapa kalastamaan Tuusulanjärvellä tai kävelylle metsään ja joka tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei kyennyt olemaan kylliksi läsnä normaalissa perhe-elämässä.

Aino oli omistautunut miehelleen, rakasti tätä hurjasti ja intohimoisesti, mutta teki kaiken omien sanojensa mukaan omasta halustaan, puhtaasta kiintymyksestä ja rakkaudesta, tiedostaen alusta lähtien, että avioliitossa oli kolmaskin osapuoli - musiikki. Aino oli itse vapaaehtoisesti valinnut osansa miestään tukevana ja jopa palvovana vaimona. Vaatimattomaan elämäntapaan tyytyvä Aino oli vastakohta tuhlailevaiselle ja huikentelevaiselle Jannelle, tarkka taloudenpitäjä ja yhtälailla joskus myös elannon hankkija. Aino ei hummailua hyväksynyt, mutta ei myöskään ottanut eroa shampanjaan ja sikareihin rahaa syytävästä miehestään.

Yhtä lailla myös Janne arvosti ja rakasti puolisoaan, ihaillen lakkaamatta tämän kärsivällisyyttä ja jaloa luonnetta. Joskus hän jopa totesi pelkäävänsä Ainon rakkauden sammuvan, koska mies oli ajoittain enemmän kuin vaativa ja vaimon osa joskus jopa itsekkäästi uralleen omistautuvan säveltäjän rinnalla niin raskas. Pari korostikin aina toisilleen olevansa nimenomaan me, yksi sielu kahdessa ruumiissa.

Jos Jannen legendaarista mainetta saavuttaneet "viftireissut" Helsingin yöelämässä tai hänen matkoillaan kokemansa alkoholinhuuruiset seikkailut ulkomailla ensin ihastuttivat ja kiehtoivatkin nuorta ja kokematonta Ainoa, myöhemmin aviomiehen alkoholiongelma sai hänet usein pitämään kiukkuista mykkäkoulua. Lääkärin uhkaukset ja vaimon toiveet saivat jopa Jannen luopumaan viinasta ja tupakasta muutamaksi vuodeksi. (Nämä Jean Sibeliuksen raittiit vuodet olivatkin Ainon mukaan hänen elämänsä parasta aikaa.) Niin ikään vahva ja sitkeä Aino kannatteli luulosairauteen ja masennuskausiin taipuvaista miestään kun tarve niin vaati, mutta kärsi myös itse ajoittaisesta raskasmielisyydestä.

Ainon lapsuus kului toraisassa perheessä, jossa vanhempien avioliitto oli ajat sitten kylmennyt ja puolisot ajautuneet erilleen toisistaan. Ehkä nämä lapsuus- ja nuoruusajan kokemukset elämästä rakkaudetonta liittoa seuraten aiheuttivat myös sen, että sekä Sibeliusten jälkikasvun että Jannen itsensä onni oli Ainolle yksi elämän tärkeimmistä asioista. 
(Kuva: Aamulehti)

Uraa luoviin nykynaisiin Aino suhtautui varsin varauksellisesti ja konservatiivisesti. Ainon maailmassa nainen oli olemassa nimenomaan Vaimona, ei niinkään erillisenä itsensä ja halujensa toteuttajana. Fennomaaniperheessä kasvanut ja veljensä Arvid Järnefeltin tolstoilaisuudesta vahvoja vaikutteita saanut rouva Sibelius oli tiukka oikeistolainen, eikä koskaan oppinut hyväksymään kapinaan nousseita punaisia tai heidän aatteellisia perillisiään.

Aino Sibeliuksen elämäkerta on paitsi Erik Tawastjernan mammuttimaiseen elämäkertaan aineistonaan nojautuva, myös Sibeliusten kirjeenvaihtoa peilaava tutkimus. Kirjassa on paljon lainauksia pariskunta Sibeliuksen kirjeistä toisilleen. Riveiltä voi lukea kaipausta, rakkautta ja jopa himoa. Melko samankaltaiset lainaukset ja otteet kirjeistä alkavat jo jossain vaiheessa käydä työläiksi lukijalleen ja ovat kenties jopa pitkästyttäviäkin. Vähemmälläkin sitä uskoo, että kyseessä oli intohimoinen, vahva ja kestävä suhde!

Kirjelainauksissa näkyy myös elämäkerran suurin ongelma: kyseessä ei ole kronologisesti etenevä kertomus, vaan enemmänkin luonnekuvaus, joka hypähtelee ajallisesti sinne tänne. Väliin pohditaan taloudellisia ongelmia, Ainon rakasta puutarhaa ruusuineen, väliin käsitellään Jannen "viftejä" hotelli Fenniassa tai Kämpissä. Kokonaisuudesta tahtoo tulla hajanainen, eikä Ainosta varsinaisesti paljastu uusia piirteitä kirjan edetessä. Kaikki olennainen tulee käsiteltyä jo kahdessa ensimmäisessä osassa teoksen kuudesta pääluvusta.

Ei elämäkerta silti huono ole, se vain tuntuu kärsivän varsin ohuesta lähdemateriaalista, eikä siksi oikein lähde lentoon, vaan kiertelee kehää. Aino Sibelius jää pakostakin aviomiehensä varjoon, vaikka kirjassa käsitelläänkin kaikenlaista Tuusulanjärven taiteilijaelämästä Ainon leskiaikoihin. 

Ilman muuta vahva(tahtoinen) Aino on elämäkertansa ansainnut, eikä Kirveen kirja ole missään nimessä raskaslukuinen. Myös kaltaiseni klassista musiikkia sujuvasti kuunteleva, mutta siitä ja säveltämisestä erittäin vähän - ellei peräti mitään ymmärtämätön maallikko pysyy mainiosti kärryillä. 

Arvosana 7/10

Jenni Kirves
Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
288 sivua
Johnny Kniga  2015

lauantai 26. joulukuuta 2015

Ensimmäinen merkintä pitkään aikaan

Viimeisestä kirjoituksestani on vierähtänyt luvattoman pitkä tovi. Kyse on vain ja ainoastaan laiskuudesta, mukavuudenhalusta ja blogikirjoittamisen välttelystä. Koska tuherran merkintöjäni itseäni varten, en ole kellekään tilivelvollinen tauoista tai bloggauslakosta, eikä Raviharakka varsinaisesti ole "julkinen". Vaikka sitä kuka tahansa voikin halutessaan tutkia. Toki täällä saa viivähtää, jos haluaa, tervetuloa!

Tauosta huolimatta olen ahkerasti lukenut kirjoja, joskus pohtinyt jopa niistä bloggaamista saamatta aikaiseksi muuta kuin ajatuksia kirjoittelemisesta. Keväällä opiskelin arkeologiaa avoimessa yliopistossa ja luennot saivat katsomaan historiaa aivan uudesta vinkkelistä. Intouduin jossain määrin myös esihistoriasta, mikä oli aika huvittavaa, sillä aiemmin suhtauduin aiheeseen lähinnä olankohautuksella: kivikirveitä, saviruukun sirpaleita ja luolamaalauksia. Hohhoijakkaa, olkoot. Ihan näin asia ei sitten ollutkaan ja nyt suhtaudun paljon suuremmalla mielenkiinnolla pronssikautisiin hautoihin ja kallioluolista löydettyihin iskoksiin (sekä niistä kirjoitettuihin teksteihin, heh).
(Kuva: Museovirasto)

Keskiajasta olen lukenut mielelläni jo esiteini-ikäisestä asti. Arkeologiakurssituksella tuli paneuduttua myös historiallisen ajan löydöksiin joten voidaan sanoa, että keskiaikakiinnostukseni koki eräänlaisen renessanssin - jos ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan.

Joulun alla Suomalaisessa liikkuessani huomasin monen muun kiinnostavan teoksen ohella pariskunta Ilmari Aallon kirjoittaman ja Elina Helkalan kuvittaman kirjan Matkaopas keskiajan Suomeen. Kirjailija mainittiin arkeologiksi, joten sisäiset tuntosarveni nousivat heti. Selailtuani kirjaa päätin kiikuttaa sen kassalle. Kotona otin niteen välittömästi lukemisekseni. Hyvä kun muistin nukkua, luin oppaan läpi muutamassa illassa.

Matkaopas keskiajan Suomeen on nopealukuista tekstiä ja aikuislukijoiden lisäksi sitä voi suositella historiasta kiinnostuneille nuorison edustajille, itse olisin riemastunut suunnattomasti, jos olisin joskus kuudesluokkalaisena saanut tämän kirjan kätösiini. Aallon teksti ei ole lähdeviitteiden ja -teosten luettelua tieteelliseen tyyliin, vaan reipashenkistä ja yleispätevää selostusta menneisyyden elämänmenosta. Anekdoottimaiseen tapaan Aalto käy läpi tapoja ja tyylejä niin kaupankäynnin, kirkossa vierailemisen, ruokailemisen ja pukeutumisen osalta. Missään vaiheessa kirja ei lähde saarnalinjalle, vaan pysyy kepeänä näin positiivisessa mielessä sanottuna. 

Jos on laillani tottunut lukemaan ns. raskaamman sarjan historiankirjoja, Aallon teoksesta tulee hivenen ristiriitainen olo. Tekijä mainitsee saaneensa innoituksen Englannissa julkaistusta keskiaikaa matkaoppaan tavoin lähestyvästä kirjasta, mutta aivan loppuun asti ei ainakaan tässä suomalaisessa versiossa päästä, jos on tarkoitus "esiintyä" opaskirjasena menneisyyteen a'la Berlitz. Väliin kuvaillaan taloja, kyliä ja kirkkoja kuin matkaoppaassa, mutta välillä hypähdetään kansanperinteen laveammille poluille. Toki laaja aihe aiheuttaa tekijälle lähestymisongelmia, mutta luulenpa, että kirjalle olisi tehnyt palveluksen, jos ei sitä olisi karsinoitu "matkaoppaaksi", vaan se olisi ollut avoimesti yleiskuvaus esittelemästään ajasta - sillä sitä Aallon kirja nimenomaan on. Matkaopas toimii hienona johdatteluna ja tutustumisena keskiaikaan, mutta se ei tietenkään ole mikään syvä ja kaikenkattava tutkielma ko. aikakauden Suomesta, eikä se varmasti siihen tähtääkään. Eikä kirjan parissa ole tylsää, päinvastoin - sen lukee ravakasti läpi ja lukija tekee matkan varrella myös tukun aivoja kutkuttavia oivalluksia.
(Kuva: ESS)

Itseäni häiritsee pikkiriikkisen myös kirjan kuvitus. Olisin mielummin tussilla rajattujen akvarellien sijaan katsellut otoksia autenttisista esineistä ja napsinut mukaan enemmän kuva-aineistoa keskiajan alkuperäiskäsikirjoituksista, museoiden kokoelmista ja löydöksistä (kun nyt sentään on ammattiarkeologi tekijänä!). Helkalan maalauksista tulevat kieltämättä mieleen ala-asteaikaisen koulukirjojen kuvitukset, eikä se välttämättä ole hyvä asia. Väliin töitä voisi jopa luonnehtia kömpelöhköiksi ja taiteilijalta kaipaisi vähän luovemman värivalikoiman käyttämistä. Nyt mennään melko pitkään perussävyillä, joita mustat, paksuhkot rajaukset vain koristavat.

Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Aallon opaskirjaa voi hyvällä omallatunnolla suositella keskiajasta ja historiasta kiinnostuneille lukijoille. Kaltaisilleni niuhoille se voi olla hivenen liian köykäinen - tai sitten ei.

Arvosana 7/10

Ilmari Aalto
Elina Helkala (kuvitus)
Matkaopas keskiajan Suomeen 
n. 200 sivua
Atena Kustannus 2015

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kekkonen ja Ganes

1970-luvun Suomi oli melko totinen paikka, jos on uskominen Petri Laukan väitöskirjansa pohjalta laatimaan teokseen Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa. Niin ulko- kuin sisäpolitiikkaa määritteli suhtautuminen Neuvostoliittoon, radiossa oli kaksi kanavaa ja televisiossa esiintyminen vielä Todellinen Tapaus.

Agit Prop lauloi paatoksellista ylistystä sosialismille, myi valtavan määrän levyjä ja synnytti muoti-ilmiön kietomalla harteilleen kukallisen venäläishuivin. Kauemmaksi rock 'n roll -meiningistä oli vaikeampi päästä. Vaikka ajan musiikkikentällä liikkuivat myös Hector, Juice, Badding ja kumppanit, YYA-Suomessa ei pahemmin kumarreltu avoimen Amerikan ihailun suuntaan...

...kunnes Hurriganes tuli, näki ja voitti, toteaa Laukka. Remu Aaltosen väliin diktaattorin elkein luotsaama trio esiintyi USA:n lippu taustakankaanaan ja oli häpeämättömän kaupallinen. Ganes teki mainoksia, solmi sponsorisopimuksia ja toi pohjolaan annoksen Jenkkilää, kotimaisin maustein höystetyn version Coca-Colan ja purukumin silaamasta amerikkalaisesta unelmasta.

Laukan mukaan Hurriganes uudisti koko nuorisokulttuurin, teki rockmusiikista muotioikun sijaan vakavasti otettavan taiteenlajin ja sekoitti harmaan Kekkoslovakian pasmat. Lähes jokainen tiesi Hurriganesin, vaikka ei kohdeyleisöön olisi kuulunutkaan. Amerikanraudoilla ajeleva, uhmakkaasti esiintyvä ja räväkästi pukeutunut yhtye iski Kekkoslovakian hermoon ennennäkemättömällä tavalla. 

Laukan kirja ei ole perinteinen bändihistoriikki, se peilaa enemmänkin Hurriganesin uraa, tähän päivään saakka ulottuvaa vaikutusta ja tähtikulttia, joka yhtyeen ympärille rakentui (ja rakennettiin). Laukka on haastatellut kolmea ikätoveria, jotka olivat kymmenen ikävuoden korvilla vuonna 1974, jolloin Ganes ampaisi laajemman yleisön tietoisuuteen. Näiden kolmen miehen kokemuksista kasvaa mielenkiintoinen kurkistus 70-luvun nuorison fanikulttuuriin. Millaista elo oli kun kasvuvuosien ääniraitana soivat Crazy Days ja Roadrunner?

Perinteisestä rockniteestä Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa eroaa sikälikin, että siinä eivät ole suurimmassa äänessä levymogulit, managerit, yhtyeen jäsenten entiset vaimot tai muu tähtikultista osaansa kärkkyvä sisäpiiri. Trion jäsenet pääsevät lausumaan sanottavansa vanhojen haastattelujen ja muun painetun materiaalin kautta, mutta jälkiviisas muistelu jää Laukan kirjasta puuttumaan, mikä on kieltämättä virkistävää.

Laukka on kahlannut nuoruusmuisteloiden lisäksi vaikuttavan määrän lehti- ja kirjallisuusmateriaalia, jotka jatkojalostavat teoksen teemaa letkeästi ja sujuvasti eteenpäin. Kirja on helppolukuinen ja suhtautuu kohteeseensa arvostavasti ja hyväksyen, mutta ei silti nosta yhtyettä jalustalle, kuten joskus valitettavasti tapahtuu rock -kirjallisuudessa. Krittiikkiäkin siis esitetään avoimesti, mutta perustellusti.

Itse en ole mikään ihmeellisempi Ganes- fani, mutta Laukan opusta tavaa mielellään, vaikka yhtye ei olisikaan lukijalleen se kaikkein suurin ja ihmeellisin palvonnan kohde. Se on mielestäni hyvä ja sujuvan rokkikirjallisuuden merkki. 

Arvosana 9/10

Petri Laukka
Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa: kuinka Rock valtasi suomettuneen Suomen?
238 sivua
Into Kustannus 2014


maanantai 9. maaliskuuta 2015

Maalismaanantai

No nyt! Olen vihdoin saanut luettua kirjan, alusta loppuun ja vielä ajatuksen kanssa. Lähipäivinä pitäisi vielä saada irti itsestään blogimerkintä aihetta sivuten. 

Aloittelin myös tuoreinta suomennettua Stephen Kingiä, mutta alkaa pienin erin tuntua siltä, että hylkään käännetyn version ja etsin käpäliini alkuperäisen. Niin horjuvaa, ellen jopa sanoisi huolimatonta on Rekiaron Ilkan kielipolitiikka. "Auvojärvi", "Näkymä-järvi" jne. nostattavat niskavillat pystyyn tehokkaasti. Osa paikannimistöstä on taas jätetty alkuperäisiksi "Castle Rock", "Mellow Tiger". Harrastuksesta puhutaan "kärpäsenä", eli: "hänen kärpäsensä oli..." Nämä näin esimerkkeinä mainittakoon. Ennenkin ko. kääntäjän jälki on närästänyt, mutta ei ihan tällä volyymilla. (Milloinkahan opin, että King luetaan originaalina - vaikka kirjastossa olisi tarjolla se tuorein uutuushyllyssä!) Maantieteelliset käännökset fiktiossa tuntuvat jotenkin menneiden vuosikymmenten reliikeiltä.

Atooppinen oikea käsi on keksinyt ryhtyä kuoriutumaan, mutta opiston kurssikerrat hupenevat siihen tahtiin, että piti unohtaa mahdolliset iho-ongelmat ja runtata savea. Onneksi ohjelmassa oli enimmäkseen lasittamista, höystettynä keramiikkaveistoksen huolittelulla ja maalaamisella. Mitään uutta työtä en nyt aloittanut. 

Hermoja repi kuitenkin enemmän kanssakeramiikko, joka ei oikein osannut lukea tilannetta (eli minulla on homma kesken, haluan keskittyä maalaamiseen!), vaan tohotti omiaan, halusi esitellä kännykkäkuvia, kerjäsi kehumista ja häiritsi muuten. Sain sentään hillittyä itseni, etten käskenyt äijää painumaan helvettiin. 

En pidä yhtään siitä, kun ihmiset kärttävät ja kalastelevat töittensä ihailemista. Kommentoin kyllä itse, jos pidän jonkun luomuksista, mutta en lämpene ollenkaan tälle onkimiselle, jonka tavoitteena on saada joku ylistämään maalauksia, savipotteja tai jotakin muuta vastaavaa. Ihailen mielelläni toisten töitä, mutta omaehtoisesti ja pakottamatta.

Mutta se siitä valituksesta... Ensimmäisen kerran pitkään aikaan on aurinkokin näyttäytynyt! Katukäytävät ovat sulia, mutta täynnä hiekoitussoraa. Vielä siis joutuu odottelemaan pyöräilykelejä.