Yäk! Epähauskaa!

Kun sitä ihan viattomasti ja vailla taka-ajatuksia haluaisi pitää kirjasta, mutta ei vain kykene kahlaamaan romaania edes puoleen väliin saakka, kokee tulleensa petetyksi. Niin kävi tällä kertaa, kun päätin perehtyä Petteri Nuottimäen esikoisteokseen Varaudu pahimpaan.

Erityisesti odotuksiani nostatti takakannen maininta siitä, että luvassa jotain samantapaista iloittelua kuin Mikael Niemen omintakeinessa helmessä Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Ehkä olisi pitänyt uskoa sitä ääntä, joka naputti synkeästi takaraivossa, ettei moni hallitse Niemen tavoin absurdia huumoria verhottuna totisella naamalla kerrottuun sukuhistoriaan - pettymystähän sellainen vertaus lupailee. Vittulajänkä ON niin HYVÄ, että olen lukenut sen kolmeen kertaan ja pidin myös elokuvasta, vaikka useinmiten en romaanien valkokangassovituksille lämpeäkään. 

Nuottimäen kertomus ruotsinsuomalaisesta Matista yrittää olla kovasti hauska, komediaa väännetään suorastaan hampaat irvessä, mutta siinäpä se suurin ongelma piileekin, liikaa yrittämisessä. Lähtökohtahan on se perinteinen, kummasteleva suhtautuminen metkaan itänaapuriin: Höpsöt ugrit ja niiden kummat tavat! Uppo-outo äijä päähenkilöksi! Sopeutumisvaikeuksia uuteen kotimaahan! Jäyhä suomalainen kohtaa leppoisat ja kaikesta palaveeraavat svenssonit! Hohoo! Haahaahauskaa keitosta.

(Kuva: Like)

Olisikohan tämä nähty jo ennenkin? - On. 
Pitäisikö tämän olla hihityttävän mainiota komediaa? - Juu kait.
Naurattavatko Matti ja hänen erikoinen perheensä? - Ääh.

Juonta lähdetään rakentamaan Matin isän ensimmäisen maailmansodan aikoihin Latviaan hautaamaan, mystiseen kätköön nojaten. Laukataan läpi sodat ja siirtolaisuudet, kerrotaan kommunisteja inhoavasta, ankarasta perheenisästä ja ympätään mukaan hieman kömpelöä yritystä mustaan huumoriin, tiedetekstejä parodioivia alaviitteitä (melkoisen rasittavia sellaisia) ja käsitellään päähenkilöitä - Mattia perheineen - kuin kirjoitettaisiin lukioesseetä eläintarhan eläimistä. Tästä yhdistelmästä syntyy pitkäpiimäinen ja raskassoutuinen soppa, joka saa lukijan miettimään vakavasti kirjan polttamista (onneksi käsiini päätynyt kappale oli kirjaston omaisuutta, joten omia rahoja ei tähän taidepaukkuun tullut hassattua).

Kehystarina on tylsä. Henkilöt epämiellyttäviä: Matti näyttäytyy despoottimaisena perheenpäänä ja yksinkertaisena pässinä, joka on viehättynyt byrokratiasta, vaimo jää ontoksi statistiksi, eivätkä jälkikasvun edustajatkaan omaperäisyydellä juhli. On pahoihiin poikiin rakastuva, vähän naiivi tytär, hitaanoloinen, mutta salaviisas poika ja kaksonen, jonka veli kuolee räjähdysonnettomuudessa.

Kun huumoria revitään siitä, että lapset saavat joululahjaksi kasetit, mutta taloudessa ei olekaan radionauhuria (haa-haaa-haaa!) ja siitä, että Matti juoksuttaa kaksoispoikia ympäri taloa syvällä Suomen korvessa (ehhehe!) ja sukunimi muutetaan Aallosta Altoksi, etteivät ruotsalaiset luule, että ollaan nousukkaita ja tahallaan kiilataan puhelinluettelossa ensimmäisiksi (oi, kuinka hassua!), tuntee lievää epätoivoa. Onko huumorintajussani vikaa, vai onko tämä kirja pelkästään, noin Peppi Pitkätossua siteeratakseni "niin tyhmä, että ritisee"? Haluan uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

En tiedä, miten Latvian kätkön kävi, en tiedä, mitä sieltä paljastui, eikä suoraan sanoen kiinnostakaan. Jätin siis kirjan kylmästi kesken ja tiedän, että kierrän kaukaa tekijän tuotokset, jos niitä jatkossa tielleni ilmaantuu. Varaudu pahimpaan on nimittäin sen luokan kovakantista sotkua, että siihen verrattuna Uuno Turhapurot ansaitsisivat kunniamaininnan Cannesista ja kirjallisuuden Nobel-palkinto pitäisi ojentaa Arto Paasilinnan suuntaan.

Arvosana 0/10 (!) - jäi kesken

Petteri Nuottimäki
Varaudu pahimpaan
Förvänta dig det värsta
320
Like Kustannus 2016 

Hänen hörhöytensä

Omituisten ihmisten elämäkerrat voivat olla hyvin mielenkiintoisia luettavia. Täytyy myöntää, että omatekoinen profeetta ja maagikko Aleister Crowley vasta kummallinen tapaus olikin. 

(Kuva: Daily Mail)

Thelema-uskonnon perustaja oli eräänlainen hengellinen Auervaara ja kulttirocktähti, jos on Gary Lachmanin kirjaan uskominen. Useampi seurustelukumppaneista päätyi mielisairaalaan jos ei nyt kokonaan, niin osittain Crowleyn seuran ja alkoholin vaikutuksesta. Tosin lataamoon päätymisen taustalla oli myös muuta henkistä epävakautta, mutta halveksuvasti naissukupuoleen (ja suurimpaan osaan ihmisistä) suhtautuvan maagikon seura tuskin ainakaan ehkäisi mielenterveyden lopullista murenemista.

Crowley uskoi vakaasti kanavoivansa toisessa ulottuvuudessa eläviä, muinaisia Suuria Mestareita, olevansa ihmiskunnan tulevaisuuden määrittäjä ja historian merkittävin okkultisti. Hän kirjoitteli vähäisiä määriä myyneitä teoksia aina runoudesta ohjelmajulistuksiin, perusti sääntökunnalleen luostarin, tuli karkoitetuksi kahdesta maasta, joutui epäillyksi vakoilusta ...ja ylipäätään sauhusi ympäriinsä siinä määrin, että hänestä tuli englantilaisten juorulehtien vakiokauhisteltava. Nykyään Crowleyn seksuaalimaagiset touhut ja viehtymys alkemiaan tuskin herättäisivät kohua samassa mittakaavassa kuin hänen omana aikanaan, mutta kai hän jonkin The Sunin palstantäytteeksi saattaisi hyvinkin kelvata. Väitetyt ihmisuhrit ja muu sadomasokistinen väkivalta, jota kultin parissa huhuttiin harrastettavan, saattaisivat sen sijaan yhä herättää lehdenlukijoissa yhtä suurta inhoa ja paheksuntaa kuin jälkiviktoriaanisessa Isossa-Britanniassa.

Lachmanin kirjassa Aleisteir Crowley kuvaillaan narsistisena, pysyviin ihmissuhteisiin kykenemättömänä hengenmiehenä, joka seikkaili vuosikymmeniä ristiin rastiin planeettaamme ja käytti päihteitä siinä määrin, että tottumattomaton olisi menettänyt henkensä (sic!) moneen kertaan. Elantonsa Crowley rahoitti paitsi omatekoisella kultillaan, myös seurakuntalaistensa omaisuutta hyväksikäyttäen. Itseään jopa Shakespearen veroisena runoilijana pitänyt maagikko uskoi myös vakavasti kykenevänsä olemaan näkymätön niin halutessaan, pystyvänsä langettamaan kirouksia, käyvänsä keskustelua enkeleiden kanssa ...ja sitä rataa. Useimmiten manausten ja pyhän vihan kohteina olivat mestarin kanssa riitautuneet entiset uskonveljet tai okkultistin statuksen kyseenalaistaneet ulkopuoliset. Joskus riidat johtivat myös maallisempaan käsittelyyn brittiläisissä oikeussaleissa. Kauhua ja jopa vihaa herättäneestä maineestaan Crowley tunsi suurta ylpeyttä.

Crowley innoitti myös 1960-luvun lsd-huuruiseen psykedeliaan hurahtanutta hippisukupolvea, joka saarnasi seksuaalimagian ja päihteiden puolesta. Itseoppinen velhon huumetokkuraiset toilailut inspiroivat myös useampia popkulttuurin ikoneita, kuten Jim Morrisonia ja Mick Jaggeria. (Lähinnä kaljulta menninkäiseltä näyttäneen Crowleyn voi bongata myös The Beatlesin legendaarisen Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin kannesta.) Hänen rituaalikaapuun verhoutunut olemuksensa innoitti myös aikalaiskirjailijoita ja heijastui myöhemmin mm. länsimaisen kauhu-elokuvan arkkityyppiin synkästä ja paholaismaisesta tietäjästä. Nykyään Crowleyn kasvot saattavat tuijottaa katsojaa kohti vaikkapa t-paidan printistä. Pieninä painoksina julkaistuista kirjoista on tullut kalliita keräilykohteita.

Lachmanin kirjasta ei aina tiedä, missä kohtaa kirjailija on tosissaan ja koska teksti taas on kieli poskessa kirjoitettua (jos on). Toisaalta Lachman myöntää itsekin uskovansa maagisiin ilmiöihin, mutta välillä hän tuntuu suorastaan ironisoivan päähenkilöä. Mitään nuoleskelevaa idolikohtelua Crowley ei missään nimessä saa ja se on hyvä: jos on minun tavallani yliluonnollisiin ilmiöihin vähintäänkin kriittisesti suhtautuva, ei missään nimessä jaksaisi tekstiä, joka esittäisi väitetyt ilmestykset ja yhteydet henkimaailmaan kyseenalaistamatta ja täytenä totena. Toisaalta Lachman muistuttaa, että Crowleylla oli kieltämättä vetovoimainen ja ajoittain jopa pelottava persoona, muutoin hän tuskin olisikaan saanut houkuteltua lahkoonsa uskollisia seuraajia (tai jopa hänelle ilmaiseksi töitä tehneitä palvelijoita).

Crowleyn maagiset teoriat käydään läpi - skeptisen lukijan onneksi - melkoisen rivakasti, painotus on enemmän päähenkilön omalaatuisessa ja vaiherikkaassa elämäntarinassa, joka toisinaan tuntuu saavan jopa tragikomiikan tai farssin sävyjä. Varsinkin ikääntymisen myötä Crowleysta tulee enemmänkin nurkkaan päätynyt silmänkääntäjä kuin synkeä tietäjävanhus.  

Crowleyn lahkolle tyypillinen ilmiö oli myös ns. seksuaalimagiikka, jota tavallinen ihminen saattaisi kuvailla jopa hillittömien orgioiden järjestämiseksi. Mitään yksityiskohtaisia aktiselostuksia Lachman ei sentään viljele, joten mikään syvälle kurottava eritteiden ja asentojen esittelyyn keskittyvä tirkistelykirja ei elämäkerta onneksi ole. 

Yllättävän koukuttava kirja kuitenkin on - ja se herättää lukijassaan sekä inhoa että huvittuneisuutta, useampaankin kertaan huomasin pohtivani, miten ammattitaidoton, mutta manipuloinnissa ilmeisen luonnonlahjakas englantilaismies sai pyöriteltyä herkkäuskoisia seuralaisiaan miten tahtoi. Pariinkin kertaan piti sitkeästi jatkaa lukemista, vaikka kello oli reippaasti aamuyön puolella ja silmät melkoisen ristissä.

Arvosana 7/10

Gary Lachman
Alesteir Crowley
(Aleister Crowley: Magick, Rock and Roll, and the Wickedest Man in the World)
400 sivua
Like Kustannus 2015

Maailma pullon pohjalta katsoen

Kalle Lähteen esikoisromaani ammentaa samoista lähtökohdista kuin Juha Vuorisen kulttikirjojen joukkoon kohonnut Juoppohullun päiväkirja. Molemmissa teoksissa lukija viedään aivan kosketusetäisyydelle tutkailemaan alkoholistin elämää. Siinä missä Juoppis on enemmänkin remeltävä farssi, joka naurattaa enemmän kuin itkettää, Lähteen kirja tonkii näennäisestä kepeydestään huolimatta alkoholiriippuvaisen elämän syvempiä pohjamutia. Ja niitähän riittää. 

Tosin se on sanottava, että lukeudun Vuorisen faneihin ja ihmettelen hivenen itsekseni, kuinka Lähteen brutaaleja yksityiskohtia sisältävä, omiin kokemuksiin nojaava kirja on otettu Otavan kustannusohjelmaan, siinä missä Juha Vuorista on totuttu pitämään epäkirjailijana, jota ei ole kelpuutettu edes Kirjailijaliiton jäseneksi huolimatta hurjista myyntiluvuista ja pitkästä urasta. Onkohan niin, että pokkarina tekstinsä julkaissut, varusmiesten ja teinipoikien suosikkikynäilijä on kirjaväen mielestä sittenkin pelkkä kioskikirjallisuuden mainosmies? 

Kumpikaan miehistä ei kauhistele viinamäen miesten arkea. Sekä Vuorisen että Lähteen alkoholistit ovat vielä askeleen, parin päässä kadulle päätymisestä ja kusenhuuruisesta puliukkoelämästä. Elämä on kuitenkin jo huomattavan kaltevalla pinnalla. Vuorisen juoppohullu toilailee kirjasta toiseen kohti raitistunutta perhe-elämää, mutta Lähteen nimettömäksi jäänyt, lapseton sankari uppoaa pulloon yhä syvemmälle ja syvemmälle. Raitistumisyritys jää yritykseksi, kapakan kutsu peittoaa juomattomuuslupaukset ja vaimokin kyllästyy hoipertelijan tukemiseen.

Lähde piirtää kuvan miehestä, joka uskottelee pärjäävänsä viinapirulle ja kieltää jyrkästi alkoholisminsa, koska elämä on päälisin puolin kunnossa. On asunto, puoliso, merkkineule ja hienostuneempi juomamaku kuin rantojen miehillä. Juominen on olosuhteiden ja muiden ihmisten syytä, lopettamaanhan pystyy koska tahansa.

(Kuva: Aamulehti)

Jos on kovin herkkä lukija, jota kootut eritekuvaukset ällöttävät, on syytä jättää Lähteen kirja suosiolla hyllyyn. Happotestissä kuikuillaan pisuaariin ja paskotaan housuun, eikä kirjailija armahda romaaniin tarttunutta missään vaiheessa. Hallusinaatiot, oksennukset ja käymälät ovat kirjan keskeistä antia, groteski maalailu kuitenkin istuu aiheeseen ja tyyliin, se ei jää irralliseksi tai itsetarkoitukselliseksi inhotuksen herättäjäksi. 

Lähteen antisankari jää nimettömäksi mieheksi, mutta paikallisia baareja nimetään useampikin ja miljöö nimetään Turuksi. Päähenkilön mieltä vaivaavat naapurit esitellään sukunimillään, samoin pari kantapaikan juomanlaskijaa, mutta etualan minäkertoja jää tarkempaa kuvailua vaille. Etäännyttäminen toimii hyvin ja jättää lukijan mielikuvitukselle sopivasti tilaa täydentää puuttuvat yksityiskohdat. 

Happotesti nappaa mukaansa ja työntää seuraajansa puoliväkisin tunkkaisen hajuiseen pubimaailmaan, eikä päästä seurastaan vähällä. Luin kirjan läpi kahden peräkkäisen illan aikana ja viihdyin hyvin tiukasti romaanin ääressä, hyvä kun maltoin nukkua. Lähde pääsee tunkemaan ihon alle, viljelee sopivassa määrin huumoria, mutta ei silti suostu vähättelemään päähenkilön ongelmia. Mitään osoittelevaa ja moralisoivaa Turmiolan Tommia kirjasta ei saa tekemälläkään, ja sekin on pelkästään hyvä asia.

Olen tätä nykyä äärimmäisen nirso romaanien suhteen, mutta epäilen vahvasti jo tässä vaiheessa vuotta, että Kalle Lähteen juopottelukirja nousee yhdeksi vuoden erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista lukukokemuksista. Kaiken herkkähipiäisimmille en tätä menisi suosittelemaan, mutta kaikille muille sitäkin lämpimämmin. 

Arvosana 9/10

Kalle Lähde
Happotesti
Otava 2016
269 sivua