Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turku. Näytä kaikki tekstit

lauantai 13. helmikuuta 2016

Maailma pullon pohjalta katsoen

Kalle Lähteen esikoisromaani ammentaa samoista lähtökohdista kuin Juha Vuorisen kulttikirjojen joukkoon kohonnut Juoppohullun päiväkirja. Molemmissa teoksissa lukija viedään aivan kosketusetäisyydelle tutkailemaan alkoholistin elämää. Siinä missä Juoppis on enemmänkin remeltävä farssi, joka naurattaa enemmän kuin itkettää, Lähteen kirja tonkii näennäisestä kepeydestään huolimatta alkoholiriippuvaisen elämän syvempiä pohjamutia. Ja niitähän riittää. 

Tosin se on sanottava, että lukeudun Vuorisen faneihin ja ihmettelen hivenen itsekseni, kuinka Lähteen brutaaleja yksityiskohtia sisältävä, omiin kokemuksiin nojaava kirja on otettu Otavan kustannusohjelmaan, siinä missä Juha Vuorista on totuttu pitämään epäkirjailijana, jota ei ole kelpuutettu edes Kirjailijaliiton jäseneksi huolimatta hurjista myyntiluvuista ja pitkästä urasta. Onkohan niin, että pokkarina tekstinsä julkaissut, varusmiesten ja teinipoikien suosikkikynäilijä on kirjaväen mielestä sittenkin pelkkä kioskikirjallisuuden mainosmies? 

Kumpikaan miehistä ei kauhistele viinamäen miesten arkea. Sekä Vuorisen että Lähteen alkoholistit ovat vielä askeleen, parin päässä kadulle päätymisestä ja kusenhuuruisesta puliukkoelämästä. Elämä on kuitenkin jo huomattavan kaltevalla pinnalla. Vuorisen juoppohullu toilailee kirjasta toiseen kohti raitistunutta perhe-elämää, mutta Lähteen nimettömäksi jäänyt, lapseton sankari uppoaa pulloon yhä syvemmälle ja syvemmälle. Raitistumisyritys jää yritykseksi, kapakan kutsu peittoaa juomattomuuslupaukset ja vaimokin kyllästyy hoipertelijan tukemiseen.

Lähde piirtää kuvan miehestä, joka uskottelee pärjäävänsä viinapirulle ja kieltää jyrkästi alkoholisminsa, koska elämä on päälisin puolin kunnossa. On asunto, puoliso, merkkineule ja hienostuneempi juomamaku kuin rantojen miehillä. Juominen on olosuhteiden ja muiden ihmisten syytä, lopettamaanhan pystyy koska tahansa.
(Kuva: Aamulehti)

Jos on kovin herkkä lukija, jota kootut eritekuvaukset ällöttävät, on syytä jättää Lähteen kirja suosiolla hyllyyn. Happotestissä kuikuillaan pisuaariin ja paskotaan housuun, eikä kirjailija armahda romaaniin tarttunutta missään vaiheessa. Hallusinaatiot, oksennukset ja käymälät ovat kirjan keskeistä antia, groteski maalailu kuitenkin istuu aiheeseen ja tyyliin, se ei jää irralliseksi tai itsetarkoitukselliseksi inhotuksen herättäjäksi. 

Lähteen antisankari jää nimettömäksi mieheksi, mutta paikallisia baareja nimetään useampikin ja miljöö nimetään Turuksi. Päähenkilön mieltä vaivaavat naapurit esitellään sukunimillään, samoin pari kantapaikan juomanlaskijaa, mutta etualan minäkertoja jää tarkempaa kuvailua vaille. Etäännyttäminen toimii hyvin ja jättää lukijan mielikuvitukselle sopivasti tilaa täydentää puuttuvat yksityiskohdat. 

Happotesti nappaa mukaansa ja työntää seuraajansa puoliväkisin tunkkaisen hajuiseen pubimaailmaan, eikä päästä seurastaan vähällä. Luin kirjan läpi kahden peräkkäisen illan aikana ja viihdyin hyvin tiukasti romaanin ääressä, hyvä kun maltoin nukkua. Lähde pääsee tunkemaan ihon alle, viljelee sopivassa määrin huumoria, mutta ei silti suostu vähättelemään päähenkilön ongelmia. Mitään osoittelevaa ja moralisoivaa Turmiolan Tommia kirjasta ei saa tekemälläkään, ja sekin on pelkästään hyvä asia.

Olen tätä nykyä äärimmäisen nirso romaanien suhteen, mutta epäilen vahvasti jo tässä vaiheessa vuotta, että Kalle Lähteen juopottelukirja nousee yhdeksi vuoden erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista lukukokemuksista. Kaiken herkkähipiäisimmille en tätä menisi suosittelemaan, mutta kaikille muille sitäkin lämpimämmin. 

Arvosana 9/10

Kalle Lähde
Happotesti
Otava 2016
269 sivua


maanantai 10. marraskuuta 2014

Kakolan kulttuurihistoriaa

"Kakola-nimen tuntee jokainen suomalainen."

Näin todetaan Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen Kakola -teoksen takakannessa, eikä väite luultavasti osu kovin etäälle maalistaan. Ainakin suurin osa suomalaisväestöstä tuntenee paikan nimen ja maineen, mutta rakennus ja sen asukit ovat kuitenkin tavalliselle kansalaiselle melkoisen vieraita, etenkin meille, jotka emme ole turkulaisia. (Eikä taida suurimmalle osalle turkulaisistakaan olla tuttu kuin entisen lääninvankilan julkisivu.)

Kakola-kirjan esipuheen on itseoikeutetusti kirjoittanut Turun kuuluisin rikoskirjailija, Jussi Vareksen luoja Reijo Mäki - ja lyhyen prologin jälkeen päästäänkin sitten varsinaiseen asiaan.

Vankilasuunnitelmat ja laitoksen perustaminen, alkuvuosikymmenten kuohunnat, normaalin vankilaelämän harmaa arki ja vankilan väen mieliin jääneet erikoistapaukset käydään läpi sutjakkaasti ja mielenkiintoisesti. Lukija saa tietoa niin vankimielisairaalan vaiheista (muun muassa sen, että alkuun mielenterveysongelmaisia pidettiin ns. normaalien vankien joukossa ennen kuin heille valmistui oma hoitorakennuksensa), arkkitehtuurista, laajennuksista (vanhat tilat kävivät vankimäärän lisääntyessä vääjäämättä ahtaiksi) kuin työstä, vapaa-ajasta ja tapakulttuuristakin.

Ajallisesti Kakolanmäen historiikissa liikutaan tsaarin hallitsemasta suurruhtinaskunnasta 2010-luvun itsenäiseen Suomeen. Historian eri vaiheiden yhteydessä tutkaillaan myös yhteiskunnan alati muuttuvaa suhtautumista vankeihin ja vankiloihin. Yleiset asenteet ovat heijastuneet myös Kakolan seinien sisälle: ensin mäki vankiloineen oli pelkkä rikollisten säilyttämispaikka, sittemmin siitä pyrittiin tekemään jopa kasvattava laitos, jonka tavoitteisiin kuuluivat vankilakierteen katkaiseminen ja rikollisten auttaminen uuden elämän alkuun.

Turkulaisselleissä on säilötty sotarikollisia ja desantteja, mielisairaita ja murhaajia - ja kaikkia näiden kategorioiden väliin jääviä rikollisia. Kakolassa on kuoltu, kapinoitu ja unelmoitu, tehty työtä ja tavoiteltu vapautta joskus hyvinkin kyseenalaisin keinoin.

Komea kuvitus arkistovalokuvineen tukee hienosti reilusti yli sata vuotta vankilana palvelleen rakennuskompleksin vaiheita. Mukana on monipuolinen kattaus erilaisia otoksia: sisäkuvia, kuvia työpalvelusta, henkilökuvia, johtajien, vartijoiden ja asukkaiden virallisia muotokuvia...

Mukaan mahtuu yleisen vankeinhoidon ja vankilakulttuurin historian ohella myös pieniä anekdootteja Kakolan elämästä eri vuosikymmeninä. Joskus kertomukset ovat surkuhupaisia, toisinaan liikuttavia, mutta aina tosia. Turkulaisvankiloiden holvien taakse päätyivät vain rikollisista hurjimmat - sen punkkia ehtivät kuluttaa myös monet nimekkäät rikolliset. Kakolan käytävillä ovat kulkeneet muun muassa R.O. Auervaara, Juha Valjakkala, Matti Haapoja ja Volvo-Markkanen. Kuuluisimmista asukkaista on kirjaan laadittu lyhyehköt esittelyt. Myös Mathilda Wreden työ vankien auttamiseksi tulee esitellyksi.

 Lahtinen ja Salminen eivät ole suinkaan luoneet luettelomaista, paperinmakuista toimintakertomusta, jollaiseksi virallisten laitosten historiikit niin helposti lipsahtavat, päin vastoin tekijät ovat kirjoittaneet reipasotteisen ja virkeän  "elämäkerran" Suomen kenties pahamaineisimmasta rangaistuslaitoksesta. Kakolan tarina on ehkä normaalia erikoisempaa kulttuurihistoriaa, mutta epätavallisuudessaan sitäkin mielenkiintoisempaa.

Rivakan  kirjallisen kierroksen jälkeen lukijalla onkin vähän hämmästynyt olo: joko se loppuikin? Runsaslukuisilla valokuvilla koristettu kirja tulee ahmaistua nopeasti ja loppuun ehdittyään sitä toivoisi, että vangeista ja heidän vartijoistaan olisi ollut enemmänkin tarinoita tarjolla. Olisi sitä mieluusti lukenut muhkeammankin opuksen aiheesta!

Joka tapauksessa Kakola - Vankilan tarina on erinomainen, paikoin hauskakin läpileikkaus Turun maankuulusta vankilasta, joka ehti käyttöhistoriansa aikana toimia niin rangaistuslaitoksena, kasarmina kuin elokuvien taustakulissinakin.

Arvosana 9/10

Rauno Lahtinen
Anu Salminen
Kakola - Vankilan tarina
232 sivua
Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2014