Tiivistelmä lukuhistoriastani

Säännöllisin harrastukseni on lukeminen. Kirjat ovat minulle päivittäinen ajanviete, jos en varsinaisesti lukemalla lue, niin ainakin selailen kirjoja. Siinä samassa menevät myös sanoma- ja aikakauslehdet, mainokset, tuotepakkaukset, aikalailla kaikenlainen teksti, johon ympäristössä törmään.

Lapsena minulle luettiin ääneen kaikenlaista. Kuvakirjoista lastenromaaneihin, sarjakuva-albumeista runoihin. Viimeksimainituista tosin innostuin vasta teini-ikäisenä, kakarana lähinnä karsastin hyllyssäni ollutta Pikku Pegasos -valikoimaa. Kirjastoon minua ja kolme vuotta nuorempaa veljeä raahattiin säännöllisesti, ensin kuvakirjapuolelle, sitten etsiydyin omatoimisesti muillekin osastoille.

Muistan myös ensimmäisen sanan, jonka luin itse. 

Isotätini oli ostanut minulle kirpputorilta Merja Jalon nuortenkirjan Aavehevonen. Sitä en muista, mitä vuodenaikaa tai kuukautta elettiin, mutta olin kuusivuotias, kun menin keittiöön kysyäkseni, olinko tajunnut lukemani oikein. Sillä yht'äkkiä olin tajunnut, että sivulla luki nimi, Repe. Mitään muuta en vielä hahmottanut, mutta siinä se oli. Jonkun nimi. Äiti vahvisti tämän päätelmän, ja siitä lähtien kirjat saivat elämässäni aivan uudenlaisen merkityksen. Riemastuin uudesta taidostani. (Ja herranjumala, miten tylsää ensimmäisellä luokalla oli lukutuntien aikana. Muistan, miten istuin tympiintyneenä keltaisessa pulpetissa, heiluttelin jalkojani ja mietin omiani.)

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla luin ahmien, miltei hysteeriseen tahtiin kaikenmaailman hevoskirjat, jotka kirjastosta löytyivät. Kahmalokaupalla Jalon sisaruksia, Ruby Fergusonin Laura-sarjaa, Nan Ingeriä, kuivakkaita ratsastusoppaita (1980-luvun loppupuolella ei juurikaan ollut nuorisolle suunnattuja hevosenhoitokirjoja, pelkästään saksalaisia, brittiläisiä ja ruotsalaisia opuksia, joissa puhuttiin ruokinnasta, avotaivutuksista, esteradan virhepisteistä ja ohjastuntumasta. Minusta ne olivat mielenkiintoisia.), Soini Talaskiven legendaarista Suomalaista hevoskirjaa, Hevoshullua, Villivarsaa - mitä milloinkin, jos siinä sattui olemaan edes sivuosassa hevonen. Muista kirjoista kelpuutin muunmuassa Viisikot, Neiti Etsivät ja Anni Swanit, mutta muistan inhonneeni Polvan Tiina -kirjoja, koska niissä oli nalkuttava äiti!

Jossain toisen tai kolmannen luokan tienoilla kyllästyin nuortenkirjoihin. Minua ärsyttivät niiden naiivit loppuratkaisut (ei, en ollut poikkeuksellisen fiksu mukula, mutta minua ärsyttivät tarinat joissa vihamiehet lopulta ystävystyivät, niin ei käynyt omassa elämässäni, kiusaajat pysyivät kiusaajina - tai joku kymmenvuotias kesytti hevosen, joka oli hengenvaarallinen aikuisille miehillekin) ja ennen kaikkea korpesi se, että nopealta lukijalta 120-130 -sivuinen, isolla kirjasimella painettu tarina loppui aivan liian äkkiä.

Meillä vanhemmat eivät koskaan rajoittaneet lukemisiani, mikä ihmetytti ala-asteen opettajaani. Muistan, kun joskus lukutunnilla tavasin jotain hirvittävän paksua Utrion romaania, ja opettaja säntäsi ihmettelemään, oliko minulla lupaa lukea sellaisia opuksia. Samaten muuan sukulaisen sukulainen ihmetteli, miten minun annettiin tutustua omin nokkineni Untinen-Auelin luolamiesromaaneihin ja luinko todella niin paksuja kirjoja. En edes tajunnut, miksi aikuiset ihmettelivät kirjamakuani. Minulle ne olivat vain normaalia ajanvietettä, eivät mitään sen kummempaa.

Penskana luin kaikkea melkoisen ennakkoluulottomasti, muun muassa Tolstoita ja Valittujen Palojen Kirjavalioita. Ei minulla ollut mitään hajua siitä, että Tolstoin kohdalla kyseessä oli klassikkokirjailija Venäjältä, minusta Lapsuus, poikavuodet ja nuoruus (vai mikä se järjestys olikaan) sattui olemaan ihan lukukelponen teos ja sopivasti saatavilla. Tätä ennakkoluulottomuutta kaipaan vieläkin, nykyään en ole aivan niin avomielinen kuin tenavana. Silloinhan kliseisetkin juonikuviot olivat uusia ja nautittavia. Oi sitä riemua, kun keksin Catherine Cooksonin ja Victoria Holtin kartanoromaanit, tai nuorten aikuisten kirjat, joissa juotiin viinaa ja puhuttiin slangia! (Yhteen aikaan luin kaikki kamalimmat narkomaani- ja sairaskeromukset, jotka sain käsiini: Ruohoa, lunta, Nancy, Eric.) Kummitusjutut olivat kova sana, Noidan käsikirjasta alkaen, päätyen suomalaisiin kansantarinoihin ja Valittujen Palojen tiiliskiveen nimeltä Mystiikan maailma. Luin myös Huovista, Lyhyitä erikoisia ja Lentsua.

12-vuotiaana ihastuin Stephen Kingin kirjoihin, ensimmäisenä luin Painajaisen. Rakkaus S.K.:n kirjailijantaitoihin on kantanut näihin päiviin. Teininä luin paljon muitakin kauhukirjoja, Dan Simmonsin Kesäyön kauhua, Dean R. Koontzia, kaikenmaailman antologioita ja Clive Barkeria. Muut säikyttelykirjailijat ovat aikaa sitten pudonneet lukulistalta, mutta King säilyy, etenkin alkukielellään. Ensimmäinen englanniksi lukemani teos oli Kingin Needful Things, jonka kampesin lävitse sanakirjan avulla.

14-vuotiaana tartuin ensimmäisen kerran yhteen ehdottomaan lempikirjaani, Tuntemattomaan sotilaaseen. Hietasen karmea kohtalo jäi mieleen päälimmäisenä vaikutelmana, se löi leiman koko kirjan ylle, sillä tykästyin ensilukemalta varsinaissuomalaiseen vääräleukaan, ja hänestä tuli suosikkihahmoni karjalan murretta pajattavan Rokan ohella. (Pidän H:n sokeutumista edelleen yhtenä kammottavimmista lukemistani kohtauksista kaunokirjallisuudessa.) Vähän myöhemmin lähdin ensikertaa visiitille Pentinkulmaan, ja sen jälkeen olen palannut Pohjantähden alle miltei vuosittain. Sinuheenkin tutustuin, mutta aivan yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Linnalla ei Waltarilla ollut, vaikka hän lempikirjailijoiden listalle päätyikin. Yhdeksi suureksi kirjallisuusihanteeksi nousi myös M.Y. Joensuu Harjunpäineen. Johonkin aikaan minulla oli John Steinbeck -kausi, sitten ihastuin Tsehovin novelleihin ja yhdessä vaiheessa luin kirjaston kaikki John Irvingit.

Alle parikymppisenä keksin myös runot (sen klassikkokaanonin Hellaakoskesta Mustapäähän, Leinosta Kailakseen) ja tietokirjat. Jos kolmasluokkalaisena vietin kesälomani takapihalla tankaten Tuulen viemää, viisitoistakesäisenä riemastuin Freudista ja keksin samaan syssyyn, että historia on enemmän kuin mielenkiintoista. Tämän ajan keskeisiin lukukokemuksiin kuuluivat Jung Changin Villijoutsenet, Peter Englundin huikaisevan hieno Kirjeitä nollapisteestä ja Edvard Radzinskin komea Nikolai II:n elämäkerta. Lukemattomista taidekirjoista ykköseksi nousi jossain vaiheessa Peter Gilbertin The Symbolists, samaten kaikki Gallen-Kallelaa ja Simbergiä sivuava materiaali kiinnosti (ja kiinnostaa). Innostuin antiikista ja tyylihistoriasta, jugend nousi ihanteekseni sisustustyylissä.

Menihän sitä kaikkea muutakin, Patricia Cornwellia (jota en nykyisin jaksa ollenkaan), Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jonka luin heti uudelleen, kun pääsin loppuun. Lucius Shepardin omintakeinen vampyyriromaani Kultainen teki vaikutuksen sekin. Tutustuin Anne Ricen angstisiin verenimijöihin ja lukion kirjojen sijaan luin Ari Turusen Taikauskoisten tapojen tarinaa, brittiläisiä musiikkilehtiä ja paksuja runokokoelmia. Törmäsin Ilpo Tiihosen ja Juice Leskisen lyriikkaan. Dekkareiden saralta poimin lemmikikseni Åke Edwardsonin.

Pikkuhiljaa liu'uin nykyisiin lukutottumuksiini: enimmäkseen faktaa, suurimmalta osin historiaa. Suomen lisäksi kolmella muulla kielellä (niin paljon kiintoisaa materiaalia on yhä suomentamatta!), valittuja kaunokirjallisuussuosikkeja, kuten satunnaislöydöstä yhdeksi lempiteokseksi päätynyt Syrjän Kertomuksia radan varresta, Veijo Merta, Unto Kupiaista, Joel Lehtosta, mitä milloinkin. 

Historian alalla Neuvostoliiton, Suomen, Ruotsin ja natsi-Saksan vaiheet kiinnostavat minua eniten. Myös kaikenlainen kulttuurihistoria miellyttää. Historioitsijoiden ykkösiksi nostaisin huikaisevan upeasti kirjoittavat Teemu Keskisarjan ja Peter Englundin, joka tulikin jo aiemmin mainittua.

On minulla toki ennakkoluulojakin: sci-fistä en jaksa kamalasti riemastua (no, Stanislaw Lemin Solariksesta tykkäsin), enkä jaksa aikuisille suunnattujen satujen lajityyppiä, jota chick-litiksi kutsutaan. Se aliarvioi lukijaansa törkeästi! Samaten ylenmääräisessä kurjuudessa rypevät aikalaisromaanit jätän suosiolla hyllyyn. Fantasia ei oikein ole alaani sekään.

Rakastan kirjoja, ne ovat hyviä ystäviäni ja elinkumppaneitani. Ne ovat mukana matkalla, toimivat rauhoittavina seuralaisina, kun haluaa illalla nukahtaa rauhallisesti (ellei sitten unohdu lukemaan "tätä sivua loppuun ja sitten seuraavaa ja sitten seuraavaa..."). Niistä löytyy aina uusia asioita ja oivalluksia. Joistain kirjoista tulee pysyviä rakkauksia, jotkut lopetan kesken ja kolmannet unohtuvat pian ne luettuani. Pääasia, että lukemista riittää! Saisin vieroitusoireita ilman päivittäistä lukutuokiota, mutta tästä addiktiosta en edes yritä rimpuilla irti! 

Maailma on täynnä kirja-aarteita, jotka odottavat löytämistään! Tietoisuus tästä rikkaudesta ja riemusta saa minut onnelliseksi. Kirjakaupat ja -hyllyt, divarit, kirpparit ja kirjastot odottavat ratsaamistaan!

Tunkkaisia terveisiä 1970-luvulta

"Varsinaiset kirjallisuusarvostelijat, joilta odottaisi arvovapaata, hienosti sanottuna objektiivista otetta kohteeseensa, ovatkin usein tiukasti omiin ennakkoluuloihinsa ja taustayhteisöihinsä sitoutuneita henkilöitä." (s. 195)

Näin korskeasti lausahtaa Matti Salminen oman kirjallisen tuotoksensa sivuilla, mutta ei tunnu itse noudattavan kaipaamaansa objektisiivisuutta kovinkaan tarkasti tekstissään. Mitenkäs se sanonta malkasta ja omasta silmästä taas menikään?

No niin, bloggaajana minulla on sentään lupa marmattaa yli tarpeen!

Lainasin Pentti Haanpään tarinan hyvinkin innostuneena. Petyin sen sisältöön pahasti. Lukeminen itsessään oli melkoista takeltelua, monta kertaa teki mieli lopettaa kirja kesken, hylätä se tyystin ja siirtyä lukulistan seuraavaan opukseen. Päätin ottaa elämäkerran eräänlaisena henkisenä kestävyysurheiluhaasteena ja tankata sen läpi vaikka sitten väkisin. Aika tervanjuontia oli, mutta sainhan sentään kahlattua opuksen alusta loppuun!

En ole mikään erityinen Haanpää -tuntija, tarkoitus olisi syventyä hänen teoksiinsa laajemmalti joskus epämääräisessä tulevaisuudessa. Aloittaa aion kirpptorilta nappaamastani Nykyaikaa -kokoelmasta. (Koulussa puolestaan kirjoitin aikanaan esseen Haanpään novellista Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen, jonka sattumalta olin lukenut ensimmäistä kertaa kakarana. Tarina oli mukana antologiassa, jonka puolestaan poimin luentaan vanhempien kirjahyllystä. Muistan järkyttyneeni traagisesta kertomuksesta aika lailla, hevostyttö kun olin.)

Aiheessahan ei siis ole vikaa, ei alkuunkaan. Päinvastoin. Elämäkertaan tarttuessani ajattelin, että ennen Haanpään tuotantoon tutustumista voisi olla hauska lukea kirjailijan vaiheista noin niin kuin prologiksi. 

Onhan teos toki elämäkerta, mutta samalla se on kirjoittajansa mielipideteksti ja sepä tässä ongelman ydin onkin. Koko kirja on kuin aikakapseloitu möykky seisemänkymmentälukulaista, itään päin suuntautunutta historiankirjoitusta. 

Nykyäänhän ei toki ole muodikasta puhua kommunismista tai olla sosialisti, joten hieman kuohitussa muodossa tämä vasemmistolaisuus tekstissä esiintyy, mutta selvä asenteellisuus on havaittavissa alusta loppuun. Tämä varsin kärjistetty ja alleviivaava näkemys tekee Salmisen kirjasta raskasta ja tympivää luettavaa, joka paikoittain lähentelee kirjallista karikatyyria.

Salmisen käsittelyssä Haanpäästä kasvaa jonkinlainen väärin ymmärretty proletariaatin sankari ja työkansan uuttera puolustaja, joka neroudestaan huolimatta lipsahtaa huonoille teille. Haanpää esitellään kirjassa saamassa jatkuvaa ruoskintaa tunteettomalta, monoliittiselta porvarilliselta kirjallisuuseliitiltä, joka ei katkeruuttaan ja kaunaisuuttaan ymmärrä Haanpään ainutlaatuisuutta. (Tai ymmärtää liiankin hyvin ja pelkää päästää lahjakkaan kirjoittajan tekstiä piilomerkityksineen suuren yleisön ulottuville.)

Eniten huutia saa Salmiselta aiemman polven Haanpää -tutkija Eino Kauppinen, joka esitellään kirjassa moneen otteeseen huolimattomana diletanttina, jopa julmana sensuroijana, joka on muokannut ja vääristellyt ihmisten käsitystä kirjailijasta oman mielensä mukaan. Kauppisen syytä ovat "väärin" koostetut Haanpää-valikoimat, Kauppinen on kaiken huonon Haanpää-materiaalin alku ja juuri, joka on pimittänyt aineistoa tutkijoilta ja sensuroinut keskeisiä tekstejä viattomien lukijoiden ulottumattomiin. Tutkijaa suomitaan tekstissä sivukaupalla, eikä Salmisella ole hänestä tai hänen tutkimustuloksistaan mitään positiivista sanottavaa. Lukijan korvia kuumottaa edesmenneen Kauppisen puolesta.

Ihmeellistä kaunaa Salminen kokee myös Mika Waltaria kohtaan. Waltari leimataan kirjassa pseudolahjakkaaksi oikeiston suosikiksi, joka sopivissa piireissä suosioon noustuaan saa turhaa kunniaa ja mainetta. Myös Waltarin laaja tuotanto saa tylyn arvion. Milloin Waltari on avoimen natsimyönteinen, milloin tehtailee heikkolaatuisia elokuvakäsikirjoituksia, kirjoittelee vähäpätöisiä kertomuksia tai pokkaa palkintoja ylenkatsotun sankarin - arvata sopii kenen - nenän edestä. Käyttääpä Salminen Waltarista jopa ilmaisua "kirjallinen kameleontti", mitä ei parhaalla tahdollakaan voi katsoa kehuksi.

Myös Olavi Paavolainen katsotaan tässä sankaritarinassa eräänsorttiseksi moraaliltaan häilyväiseksi  puolikonnaksi, samoin antisankarin viittaa saa kantaa V. A. Koskenniemi. Armon Salmiselta saavat tietenkin vasemmistolaiset kirjailijat, Arvo Turtiainen ja Toivo Pekkanen etunenässä. (Turtiaisen sotapakoilu jatkosodan vuosina tuntuu jopa olevan ansio kirjoittajan silmissä, mutta esimerkiksi lottia hän ei arvosta, rivien välistä annetaan lukijalle viite järjestön jäsenien löyhtästä moraalista upseerien "kenttäpatjoina". Tämä tuntuu nykyihmisestä lievästi sanoen oudolta ja halventavalta tulkinnalta, jolla ei todellisuuden kanssa ole mitään tekemistä.)

Myös papiston jatkuva moukarointi alkaa puuduttaa jossain vaiheessa, liperikaulat kun ovat tässä esitelmässä pelkkiä Lapuan liikkeen ja IKL:n käsikassaroita, sodan ja kiihkoisan isänmaallisuuden julistajia, jotka vievät viatonta kansaa harhaan. Salminen alleviivaa mielellään Haanpään ja paikallisen julistajan eripuraa, irvii kirkkoa laitoksena ja syyllistyy tässäkin kohtaa turhaan yksisilmäisyyteen.

Salmisen kirjassa tuntuu Haanpää jäävän eräänlaiseksi statistiksi, jonka elämänvaiheet tarjoavat kehyksen oman pamfletin kirjoittamiselle. Tapa vetää historian mutkia suoraksi - verrata esimerkiksi köyhän 1930-luvun oloja suoraan 1990-luvun lamaan - on aika omalaatuinen sekin. Ihmetellä sopii myös,  miksi Salminen harhailee kesken kaiken peräänkuuluttamaan uutta työväenluokkaista Haanpäätä, jollaista kuulemma on turha etsiä Suomen nykyiseltä kirjallisuuskentältä. Tämä (sosialistisen) realismin haikailu tuntuu hivenen kiusalliselta.

Tuntuu myös väkinäiseltä, että Salminen yrittää muokata Haanpäästä yhden aatteen julistajaa, joka näyttäytyy lukijalle vainottuna ja väärin ymmärrettynä, luokkatietoisena julistajana. Salminen antaa ymmärtää hänen olevan paljon vihamiehiään ja kadehtijoitaan älykkäämpi. Hämärältä tuntuu Haanpään yletön ja lähes kritiikitön kehuminen, hänet nostetaan muitta mutkitta kirjallisuutemme ykkösnimeksi, ohi Linnan - ja niin, Waltarin, Sillanpään ja muiden ammattitoveriensa. (Tämän omaperäisen näkemyksen mukaan mm. Linna oli pelkkä Haanpään henkinen oppipoika.)

Vikoja Haanpäästä ei juuri löydy, moneen otteeseen Salminen mm. korostaa, miten juopotteluun taipuvainen kirjailija ei ollut oikea alkoholisti, koska oikea alkoholisti juo itsensä hengiltä, kuluttaa rahansa viinaan viimeistä latia myöten, eikä Haanpää sortunut näihin mainittuihin synteihin. Peliriippuvainenkaan tämä ei kuulemma ollut, vaikka sököpöytään katosi tuhatlappusia toisensa jälkeen. (Ja vaikka Haanpää joutui alkoholinkäyttönsä takia sairaalaan, jossa todettiin viinan aiheuttamia elimellisiä muutoksia, ei hänen kohdallaan siltikään voida puhua alkoholismista, taiteilijapersoonaan olennaisesti kuuluvasta Jaloviinan ottamisesta vain.) 

Haanpään vaimo Aili ja anoppi ovat puolestaan Salmisen mielestä ikäviä ihmisiä. Elämäkerrassa he ovat vihamielisiä, kirjailijan luovuutta haittaavia ja manipuloivia pyrkyreitä. Vaimo huijaa kirjailijan perheenisäksi ja anoppi pyrkii jatkuvasti ohjailemaan nuorenparin elämää. (Otetaanpa Salmisen toimesta myös kantaa Ailin rahankäyttöön miehensä kuoleman jälkeen.) Saman aatteen jakanutta rakastajatarta Salminen kohtelee paljon ymmärtäväisemmin. Haanpään ja helsinkiläiskommunistin suhde ei ole suinkaan aviorikos, vaan rakkautta vaille jääneen taiteilijan inhimillinen hairahdus.

Juuri tämä näköalaton asenteellisuus ja klassikkokirjailijan valjastaminen työväenluokan asialle saa minut ärsyyntymään. Jos tosiaan vaatii objektiivista suhtautumista kirjallisuuskriitikoilta, olisi kai suotavaa myös itse pitäytyä suhteellisen neutraalissa kirjallisuushistorian laatimisessa ja antaa tilaa myös lukijan omille näkökulmille, ajatuksille ja aatteille. Äärilaitoja kolkutteleva tyyli (oli se sitten oikealle tai vasemmalle kallellaan) ei ole puolueetonta katsantokantaa hakevalle kirjallisuudenystävälle kovinkaan houkuttelevaa ajanvietettä.

Arvosana 3/10

Matti Salminen
Pentti Haanpään tarina
304 sivua
Into Kustannus Oy 2013

Haukkapaloja hölmöilyn historiasta

Jälkiviisaus on viisauden lajeista se imelin, tokaisi aikanaan Veikko Huovisen luomus Pylkkäs-Konsta. Olkoon niin, mutta tästä viisastelusta on Vesa Sisättö perannut esille vaikuttavan kattauksen ihmiskunnan toilauksia. Esiin nostetaan sikermä historian tapahtumia, aatteita ja ideoita, jotka ennen toteuttamistaan ovat kuulostaneet ihan järkeviltä ja luontevilta hankkeilta, mutta paljastuneet jälkikäteen jos eivät nyt ihan silkoiksi katastrofeiksi, niin likelle kuitenkin. Mukaan on kerätty myös silkkaa ajattelemattomuutta edustavia kömmähdyksiä ja niitä kuuluisia inhimillisiä erehdyksiä.

Nyt jälkikäteen on tietysti hyvä sanoa, että ei se Hitlerin ollut kovin fiksua aloittaa operaatio Barbarossaa, Coca-Colan vaihtaa klassikkoreseptiään, kemistien keksiä DDT:a tai amerikkalaisten hutiloida avarussukkulan tiivisteiden kanssa kohtalookkaasti vuonna 1986, mutta samalla tapaa ihmiskunta osaa toheloida nykypäivänäkin. Sisättö on löytänyt esimerkkejä homo sapiensin toilauksista myös viime vuosilta. Tuntuu siltä, ettei tätä historian lajia ole vielä kirjoitettu loppuun, toteaa tekijä, ja siihen mielipiteeseen on lukijan harvinaisen helppo yhtyä...

Aikajanallisesti Sisätön framille nostamissa esimerkeissä edetään hämyisästä esihistoriasta kaksituhatluvulle, pyrähdetään Roomasta Yhdysvaltoihin, Ranskasta Suomeen ja moneen muuhun maailmankolkkaan. Erheitä on poimittu mm. talous- ja sotahistoriasta, eikä rehtinä kisailuna itsensä mielellään määrittelevä urheilukaan välty häpeältä. Henkilöistä kyseenalaisen maineen valokeilaan pääsevät patsastelemaan mm. herrat Mao, Napoleon ja Tshingis-kaani.

Kukin kokoelmaan päätynyt historiallinen hölmöily on tiivistetty muutaman sivun paketiksi, mutta eipä tässä haetakaan mitään tapahtumien perinpohjaista analyysia syistä ja seurauksista. Kronologinen lähestymistapa toimii, aihepiirin mukaan lajitteleminen olisi tehnyt kirjasta paljon hajanaisempaa luettavaa. Lyhyehköjä tarinoita on mukava tutkia vaikkapa "iltapalaksi" pari kerrallaan - tai ahmia ronskimmallakin otteella. Myös matkalukemisena uskoisin Sisätön valikoiman toimivan mukavasti, asiaa on tarjolla, mutta ei turhan raskaassa paketissa. Pienehkö kirja kulkee helposti mukana vaikkapa repussa.

Hieman yllätyin, kun huomasin kustantajan olevan SKS:n. En ole aiemmin törmännyt näin "keveään" historiankirjoitukseen sen listoilta, mutta enpä pistä vastaan, vaikka tämän sorttista tavaraa olisi toistekin tarjolla. (Mikä ei tietenkään tarkoita, etten pitäisi SKS:n normaalista, painavammasta materiaalista, kaikki kunnia perinteikkään kustantamon raskaansarjan historiankirjoitukselle.)

Triviatiedon ja menneisyyden kummallisuuksista pitävälle tämä on mainio haukkapala. Saattaisi se myös parantaa jonkun historian lukemisen fobiasta, sillä raskasta vuosilukujen ja alaviitteiden kirjomaa kokonaisuutta tästä ei saa kirveelläkään.

Ja niin, se yhtä avainta vailla ollut Titanic upposi muun hömelöinnin ohella, koska... 
...enpäs kerrokaan! 

arvosana 8½/10

Vesa Sisättö
Unohtunut avain, joka upotti Titanicin
ja muita historian mokia
306 sivua
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014

Muutosvastarintaa

Sattuipa silmään tämänsorttinen mietelmä internetin uumenista:

Myönnän olevani vanhanaikainen jäärä, mutta elektroniset lukulaitteet eivät kiehdo pennin vertaa. E-kirjat tietysti vievät vähemmän tilaa, ne on näppärä kaapata matkalle mukaan ja niin pois päin, mutta ...ääh! Ne ovat hirvittävän tylsiä. Ei niitä voi hypistellä, ihmetellä painojälkeä, paperi ei rapise, eikä sivujen väliin voi tunkea itselle sopivaksi kustomoitua kirjanmerkkiä. Ei kylmä ruudun välke korvaa perinteistä, ihmisläheistä formaattia. Tietokoneiden ja television pällistelemisessä on tarpeeksi näyttöpääte-elämää minun makuuni. En huoli sänkyyni yhtään tietoteknistä ihmettä, en sylimikroa, en älypuhelinta, en lukulaitetta. Kirjakaapin päällä nököttää kelloradio. Se riittää yöviihteeksi perinteisten kirjojen ohella.

(Ja niin, sanottakoon sekin, että kirjat ovat minusta vinkeitä sisustuselementtejä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minulla on vitriinikaappi täynnä kirjallisuutta riemunkirjavine selkineen, joissa kirjasintyypit ja eri kielet muodostavat hillityn, mutta äärimmäisen vaihtelevan kokonaisuuden. Niin ikään minusta on hauskaa pällistellä kokoelmaa ja pohtia, mitä seuraavaksi lukisi. Fiilistellä, kuten sanotaan.) 

Samanlainen itsepäinen vanhaan takertunut eilispäivän ihailija olen levyjen suhteen. CD on lempimuotoni äänitteille, jos haluan kuunnella musiikkia ajatuksen kanssa. Mp3 on minulle lähinnä tallennusmuoto, joka on kätevä laittaa soittimeen taustamusiikiksi kuntosalille, lenkkipolulle tai vaikkapa kansalaisopiston maalauskurssille. Tiedostolitania digitaalitallenteesta ei millään korvaa omin pikku kätösin hiplattavissa olevia kansilehtisiä. Kyllähän Spotify on ihan kätevä kaveri, mutta tärkeimmät ja eniten kuuntelemani äänitteet tämä materialisti haluaa omistaa levymuodossa. (Vaikka CD:t vievät tilaa ja välillä tietyn levyn etsiminen kokoelman uumenista riipii hermoja.) C-kasetit huminoineen ja rullautuvine nauhoineen sentään olen nakannut pihalle, enkä kaipaa niitä lainkaan. Kyllä mp3-soitin on mukavampi juoksutakin taskussa kuin 1990-luvun Walkman tai se 2000-luvun alun kannettava CD-soitin, joka hyppyytti raitoja, koska ei pitänyt tärinästä.

Tietyt nykyajan lelut ovat ihan hauskoja, en ole ollenkaan sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin. Kännykkä on kätevämpi kuin lankapuhelin, sitä tuskin kukaan kiistää. Enkä usko, että kukaan meistä kaipaisi antibiootitonta aikaa. Tai teryleenia. Tai pyykkilautaa pyykkikoneen tilalle.

Samaten GPS-paikannin ja sykemittari ovat kaltaiselleni laiskiaiselle tietyn sortin motivaattoreita (kun huomaa juosseensa vakilenkkinsä nopeammin kuin viimeksi, kyllähän sitä ilahtuu). Ilman näitä urheilukilkkeitä tulisi toimeen vallan mainiosti, eikä niiden hommaaminen välttämättä kuulu ns. järkiostosten kategoriaan, mutta voi sitä joskus pöhköilläkin. Onhan se nyt uljasta istua sohvalla ja hekumoida karttakuvien ja viivadiagrammien ihmeellisyyksiä. "Tuossa vissiin pysähdyin solmimaan kengännauhan. Ai, tuossa piti katsella töyhtötiaisia, kun vauhti tippui nollaan..."

Ääääääh!

Tällä hetkellä ei blogistilla ole muutakaan tekemistä kuin naputella tuikiturha merkintä lieventääkseen tylsistymistään. Istun paraikaa tietotekniikkakurssilla oppiakseni jotain uutta. Kahdesta tunnista on nyt valunut hukkaan yksi - sen vuoksi, että kurssin oppilaista osa ei kuuluisi tähän ryhmään lainkaan.

Jos kurssiesittelyssä lukee, että tietotekniikkataitojen tulisi olla alkeitten osalta hallussa, silloin niiden pitäisi olla hallussa! Näin minä asian ymmärrän, mutta ihan kaikille tämä vaatimus ei ilmeisesti aukene, vaikka siitä on mustaa valkoisella opinto-ohjelmassa. Olemme nyt tunnin ajan vatuloineet sitä, onko ihmisillä Microsoft -tili vai ei, miten se luodaan, jos ei ole jne. Osa väestä (kuten minä) hoseltaa omiaan netissä ja odottelee, että tapahtuisi jotakin, oppisi sitä, mitä on opiskelemaan tullut.

Nämä osaamattomat tukkivat kurssin ohjelman melko tiukasti. Varsinainen oppisisältö käydään reippaalla ravilla läpi, koska opiskeluaika on valunut siihen, että opettaja joutuu neuvomaan paria, kolmea ihmistä pitkään ja hartaasti. Jos hukassa ovat perusluokan atk-taidot (DVD:n katselu, sähköpostitilin käyttö jne.), ei opetus ole kovinkaan syvällistä. Kurssin anti: jäljessä laahaava ohjelma ja monistenippu. Siinähän sitä.

Muotia etelänaapurista

Maimu Bergin Muotitalo on ovela tapaus: kirjastoluokitukseltaan se on 90.21 - siis tukevasti historian puolella, mutta lähestymistapa aiheeseen on oudon romaanimainen, kolkutellaanpa tässä kirjassa jopa satiirin oviakin, ei niinkään normaalin muistelman tai aikalaishistoriikin uksia.

Nimensä mukaisesti kirjassa kerrotaan Neuvosto-Virossa, tarkemmin sanoen Tallinnassa, sijainneesta Mõemajasta, sikäläisen muodin sanelijasta ja esikuvien asettajasta, mutta mikään suorasanainen ja kronologinen esitys ei kyseessä ole, vaan pikemminkin sikermä yhden henkilön vaikutelmia ja tunnelmia menneisyydestä.

Keskushenkilöksi on asetettu Betti Parklei (sic), jonka todenperäisyydestä on tuntemattoman vaikea mennä sanomaan juuta taikka jaata. Bettistä puhutaan kolmannessa persoonassa, mutta hän saattaa olla tai olla olematta kirjailijan alter ego. Teoksessa hänet esitellään muistelmiensa kirjoittamista hinkuavana, vanhenevana naisena, joka on teoksen kirjoittajan (?) tuttava.

Betti on neuvostokauden Siluett -muotilehden tekstitoimittaja, viileä ammattilainen, joka tiedostaa hyvin tuottavansa pelkkää kaanonin mukaista, sensorien syynäämää sanahelinää. Lehti puolestaan on sosialistiseen malliin stanssattu, huonolaatuiselle paperille painettu julkaisu, jonka esittelemä muoti on vesitetty versio läntisistä tyylivirtauksista. Niin aistikkuus kuin kauneus puuttuvat lehden esittelemistä malleista; kunnon neuvostonaisella ei toki ole liian lyhyttä helmaa, liian isoja koruja tai avonaista kaula-aukkoa. Suurimmat linjaukset sanelee, kuinkas muutenkaan, Moskova.

Muotitalon historiaan on vaikeahkoa päästä kiinni, ellei Neuvosto-Viro ole entuudestaan tuttu. Vuosilukuja tai tekstiä tiettyyn aikaan ankkuroivia yhteiskunnallisia tapahtumia Berg ei tekstissään liiemmin viljele. Sodanjälkeisiä aikojahan tässä elellään, niukahkoista vihjeistä päätellen 1960- ja 70-lukujen kautta edetään hiljalleen kohti perestroikaa ja valtiojohtoisen Muotitalon taantumista.

Kuten sanottu, Bettistä on vaikea sanoa, onko hän kuva kirjailijasta, pelkkä romaanihenkilö, tekijän tuttava vai kenties yhdistelmä näitä kaikkia. Myös Parklein harrastamat, pseudohistorialliset tutkielmat (Leninin Tshingiskaanista peritymisestä Hamletin virolaiseen äitiin) ovat hivenen kummallinen lisä hänen persoonaansa - Bettin metsästämä, entisen muotitalon kellarissa haahuileva, johtajattaresta oraakkeliksi taantunut nainen lipsahtaa jo hölmön fantasian puolelle, samoin kuin loppupään rahakas kasinoelämä Monte Carlossa.

Odotin kirjan olevan muistelmatyyppinen ja faktoihin pureutuva, mutta näinhän sitten ei ollutkaan. Siksi Parklein seikkailut sosialistisessa muotiteollisuudessa jättävät melko ristiriitaisen vaikutelman. Pikaisella Googlen tutkimisella utelias blogisti havaitsee, että vironkielisen Wikipedia-version mukaan Maimu Berg on itse ollut Siluettin toimittajana muutama vuosikymmen sitten, mutta siihen vihjeet ja tiedot loppuvatkin.

Sinänsä Muotitalo on suhteellisen viihdyttävä katsaus menneeseen, mutta aukkopaikkoja jää tekstiin liiaksi, jotta lukija voisi aidosti nauttia teoksesta. Minään johdonmukaisena ja selventävänä kurkistuksena etelänaapurin muotimaailmaan Neuvostoliiton pakkovallan alaisena se ei toimi. Kieltämättä jälkimaku jää laimeaksi.

Arvosana 6/10

Maimu Berg
Muotitalo
(Mõemaja)
234 sivua
Moreeni 2014

Kakolan kulttuurihistoriaa

"Kakola-nimen tuntee jokainen suomalainen."

Näin todetaan Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen Kakola -teoksen takakannessa, eikä väite luultavasti osu kovin etäälle maalistaan. Ainakin suurin osa suomalaisväestöstä tuntenee paikan nimen ja maineen, mutta rakennus ja sen asukit ovat kuitenkin tavalliselle kansalaiselle melkoisen vieraita, etenkin meille, jotka emme ole turkulaisia. (Eikä taida suurimmalle osalle turkulaisistakaan olla tuttu kuin entisen lääninvankilan julkisivu.)

Kakola-kirjan esipuheen on itseoikeutetusti kirjoittanut Turun kuuluisin rikoskirjailija, Jussi Vareksen luoja Reijo Mäki - ja lyhyen prologin jälkeen päästäänkin sitten varsinaiseen asiaan.

Vankilasuunnitelmat ja laitoksen perustaminen, alkuvuosikymmenten kuohunnat, normaalin vankilaelämän harmaa arki ja vankilan väen mieliin jääneet erikoistapaukset käydään läpi sutjakkaasti ja mielenkiintoisesti. Lukija saa tietoa niin vankimielisairaalan vaiheista (muun muassa sen, että alkuun mielenterveysongelmaisia pidettiin ns. normaalien vankien joukossa ennen kuin heille valmistui oma hoitorakennuksensa), arkkitehtuurista, laajennuksista (vanhat tilat kävivät vankimäärän lisääntyessä vääjäämättä ahtaiksi) kuin työstä, vapaa-ajasta ja tapakulttuuristakin.

Ajallisesti Kakolanmäen historiikissa liikutaan tsaarin hallitsemasta suurruhtinaskunnasta 2010-luvun itsenäiseen Suomeen. Historian eri vaiheiden yhteydessä tutkaillaan myös yhteiskunnan alati muuttuvaa suhtautumista vankeihin ja vankiloihin. Yleiset asenteet ovat heijastuneet myös Kakolan seinien sisälle: ensin mäki vankiloineen oli pelkkä rikollisten säilyttämispaikka, sittemmin siitä pyrittiin tekemään jopa kasvattava laitos, jonka tavoitteisiin kuuluivat vankilakierteen katkaiseminen ja rikollisten auttaminen uuden elämän alkuun.

Turkulaisselleissä on säilötty sotarikollisia ja desantteja, mielisairaita ja murhaajia - ja kaikkia näiden kategorioiden väliin jääviä rikollisia. Kakolassa on kuoltu, kapinoitu ja unelmoitu, tehty työtä ja tavoiteltu vapautta joskus hyvinkin kyseenalaisin keinoin.

Komea kuvitus arkistovalokuvineen tukee hienosti reilusti yli sata vuotta vankilana palvelleen rakennuskompleksin vaiheita. Mukana on monipuolinen kattaus erilaisia otoksia: sisäkuvia, kuvia työpalvelusta, henkilökuvia, johtajien, vartijoiden ja asukkaiden virallisia muotokuvia...

Mukaan mahtuu yleisen vankeinhoidon ja vankilakulttuurin historian ohella myös pieniä anekdootteja Kakolan elämästä eri vuosikymmeninä. Joskus kertomukset ovat surkuhupaisia, toisinaan liikuttavia, mutta aina tosia. Turkulaisvankiloiden holvien taakse päätyivät vain rikollisista hurjimmat - sen punkkia ehtivät kuluttaa myös monet nimekkäät rikolliset. Kakolan käytävillä ovat kulkeneet muun muassa R.O. Auervaara, Juha Valjakkala, Matti Haapoja ja Volvo-Markkanen. Kuuluisimmista asukkaista on kirjaan laadittu lyhyehköt esittelyt. Myös Mathilda Wreden työ vankien auttamiseksi tulee esitellyksi.

 Lahtinen ja Salminen eivät ole suinkaan luoneet luettelomaista, paperinmakuista toimintakertomusta, jollaiseksi virallisten laitosten historiikit niin helposti lipsahtavat, päin vastoin tekijät ovat kirjoittaneet reipasotteisen ja virkeän  "elämäkerran" Suomen kenties pahamaineisimmasta rangaistuslaitoksesta. Kakolan tarina on ehkä normaalia erikoisempaa kulttuurihistoriaa, mutta epätavallisuudessaan sitäkin mielenkiintoisempaa.

Rivakan  kirjallisen kierroksen jälkeen lukijalla onkin vähän hämmästynyt olo: joko se loppuikin? Runsaslukuisilla valokuvilla koristettu kirja tulee ahmaistua nopeasti ja loppuun ehdittyään sitä toivoisi, että vangeista ja heidän vartijoistaan olisi ollut enemmänkin tarinoita tarjolla. Olisi sitä mieluusti lukenut muhkeammankin opuksen aiheesta!

Joka tapauksessa Kakola - Vankilan tarina on erinomainen, paikoin hauskakin läpileikkaus Turun maankuulusta vankilasta, joka ehti käyttöhistoriansa aikana toimia niin rangaistuslaitoksena, kasarmina kuin elokuvien taustakulissinakin.

Arvosana 9/10

Rauno Lahtinen
Anu Salminen
Kakola - Vankilan tarina
232 sivua
Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2014