Kekkonen ja Ganes

1970-luvun Suomi oli melko totinen paikka, jos on uskominen Petri Laukan väitöskirjansa pohjalta laatimaan teokseen Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa. Niin ulko- kuin sisäpolitiikkaa määritteli suhtautuminen Neuvostoliittoon, radiossa oli kaksi kanavaa ja televisiossa esiintyminen vielä Todellinen Tapaus.

Agit Prop lauloi paatoksellista ylistystä sosialismille, myi valtavan määrän levyjä ja synnytti muoti-ilmiön kietomalla harteilleen kukallisen venäläishuivin. Kauemmaksi rock 'n roll -meiningistä oli vaikeampi päästä. Vaikka ajan musiikkikentällä liikkuivat myös Hector, Juice, Badding ja kumppanit, YYA-Suomessa ei pahemmin kumarreltu avoimen Amerikan ihailun suuntaan...

...kunnes Hurriganes tuli, näki ja voitti, toteaa Laukka. Remu Aaltosen väliin diktaattorin elkein luotsaama trio esiintyi USA:n lippu taustakankaanaan ja oli häpeämättömän kaupallinen. Ganes teki mainoksia, solmi sponsorisopimuksia ja toi pohjolaan annoksen Jenkkilää, kotimaisin maustein höystetyn version Coca-Colan ja purukumin silaamasta amerikkalaisesta unelmasta.

Laukan mukaan Hurriganes uudisti koko nuorisokulttuurin, teki rockmusiikista muotioikun sijaan vakavasti otettavan taiteenlajin ja sekoitti harmaan Kekkoslovakian pasmat. Lähes jokainen tiesi Hurriganesin, vaikka ei kohdeyleisöön olisi kuulunutkaan. Amerikanraudoilla ajeleva, uhmakkaasti esiintyvä ja räväkästi pukeutunut yhtye iski Kekkoslovakian hermoon ennennäkemättömällä tavalla. 

Laukan kirja ei ole perinteinen bändihistoriikki, se peilaa enemmänkin Hurriganesin uraa, tähän päivään saakka ulottuvaa vaikutusta ja tähtikulttia, joka yhtyeen ympärille rakentui (ja rakennettiin). Laukka on haastatellut kolmea ikätoveria, jotka olivat kymmenen ikävuoden korvilla vuonna 1974, jolloin Ganes ampaisi laajemman yleisön tietoisuuteen. Näiden kolmen miehen kokemuksista kasvaa mielenkiintoinen kurkistus 70-luvun nuorison fanikulttuuriin. Millaista elo oli kun kasvuvuosien ääniraitana soivat Crazy Days ja Roadrunner?

Perinteisestä rockniteestä Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa eroaa sikälikin, että siinä eivät ole suurimmassa äänessä levymogulit, managerit, yhtyeen jäsenten entiset vaimot tai muu tähtikultista osaansa kärkkyvä sisäpiiri. Trion jäsenet pääsevät lausumaan sanottavansa vanhojen haastattelujen ja muun painetun materiaalin kautta, mutta jälkiviisas muistelu jää Laukan kirjasta puuttumaan, mikä on kieltämättä virkistävää.

Laukka on kahlannut nuoruusmuisteloiden lisäksi vaikuttavan määrän lehti- ja kirjallisuusmateriaalia, jotka jatkojalostavat teoksen teemaa letkeästi ja sujuvasti eteenpäin. Kirja on helppolukuinen ja suhtautuu kohteeseensa arvostavasti ja hyväksyen, mutta ei silti nosta yhtyettä jalustalle, kuten joskus valitettavasti tapahtuu rock -kirjallisuudessa. Krittiikkiäkin siis esitetään avoimesti, mutta perustellusti.

Itse en ole mikään ihmeellisempi Ganes- fani, mutta Laukan opusta tavaa mielellään, vaikka yhtye ei olisikaan lukijalleen se kaikkein suurin ja ihmeellisin palvonnan kohde. Se on mielestäni hyvä ja sujuvan rokkikirjallisuuden merkki. 

Arvosana 9/10

Petri Laukka
Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa: kuinka Rock valtasi suomettuneen Suomen?
238 sivua
Into Kustannus 2014

Muotia etelänaapurista

Maimu Bergin Muotitalo on ovela tapaus: kirjastoluokitukseltaan se on 90.21 - siis tukevasti historian puolella, mutta lähestymistapa aiheeseen on oudon romaanimainen, kolkutellaanpa tässä kirjassa jopa satiirin oviakin, ei niinkään normaalin muistelman tai aikalaishistoriikin uksia.

Nimensä mukaisesti kirjassa kerrotaan Neuvosto-Virossa, tarkemmin sanoen Tallinnassa, sijainneesta Mõemajasta, sikäläisen muodin sanelijasta ja esikuvien asettajasta, mutta mikään suorasanainen ja kronologinen esitys ei kyseessä ole, vaan pikemminkin sikermä yhden henkilön vaikutelmia ja tunnelmia menneisyydestä.

Keskushenkilöksi on asetettu Betti Parklei (sic), jonka todenperäisyydestä on tuntemattoman vaikea mennä sanomaan juuta taikka jaata. Bettistä puhutaan kolmannessa persoonassa, mutta hän saattaa olla tai olla olematta kirjailijan alter ego. Teoksessa hänet esitellään muistelmiensa kirjoittamista hinkuavana, vanhenevana naisena, joka on teoksen kirjoittajan (?) tuttava.

Betti on neuvostokauden Siluett -muotilehden tekstitoimittaja, viileä ammattilainen, joka tiedostaa hyvin tuottavansa pelkkää kaanonin mukaista, sensorien syynäämää sanahelinää. Lehti puolestaan on sosialistiseen malliin stanssattu, huonolaatuiselle paperille painettu julkaisu, jonka esittelemä muoti on vesitetty versio läntisistä tyylivirtauksista. Niin aistikkuus kuin kauneus puuttuvat lehden esittelemistä malleista; kunnon neuvostonaisella ei toki ole liian lyhyttä helmaa, liian isoja koruja tai avonaista kaula-aukkoa. Suurimmat linjaukset sanelee, kuinkas muutenkaan, Moskova.

Muotitalon historiaan on vaikeahkoa päästä kiinni, ellei Neuvosto-Viro ole entuudestaan tuttu. Vuosilukuja tai tekstiä tiettyyn aikaan ankkuroivia yhteiskunnallisia tapahtumia Berg ei tekstissään liiemmin viljele. Sodanjälkeisiä aikojahan tässä elellään, niukahkoista vihjeistä päätellen 1960- ja 70-lukujen kautta edetään hiljalleen kohti perestroikaa ja valtiojohtoisen Muotitalon taantumista.

Kuten sanottu, Bettistä on vaikea sanoa, onko hän kuva kirjailijasta, pelkkä romaanihenkilö, tekijän tuttava vai kenties yhdistelmä näitä kaikkia. Myös Parklein harrastamat, pseudohistorialliset tutkielmat (Leninin Tshingiskaanista peritymisestä Hamletin virolaiseen äitiin) ovat hivenen kummallinen lisä hänen persoonaansa - Bettin metsästämä, entisen muotitalon kellarissa haahuileva, johtajattaresta oraakkeliksi taantunut nainen lipsahtaa jo hölmön fantasian puolelle, samoin kuin loppupään rahakas kasinoelämä Monte Carlossa.

Odotin kirjan olevan muistelmatyyppinen ja faktoihin pureutuva, mutta näinhän sitten ei ollutkaan. Siksi Parklein seikkailut sosialistisessa muotiteollisuudessa jättävät melko ristiriitaisen vaikutelman. Pikaisella Googlen tutkimisella utelias blogisti havaitsee, että vironkielisen Wikipedia-version mukaan Maimu Berg on itse ollut Siluettin toimittajana muutama vuosikymmen sitten, mutta siihen vihjeet ja tiedot loppuvatkin.

Sinänsä Muotitalo on suhteellisen viihdyttävä katsaus menneeseen, mutta aukkopaikkoja jää tekstiin liiaksi, jotta lukija voisi aidosti nauttia teoksesta. Minään johdonmukaisena ja selventävänä kurkistuksena etelänaapurin muotimaailmaan Neuvostoliiton pakkovallan alaisena se ei toimi. Kieltämättä jälkimaku jää laimeaksi.

Arvosana 6/10

Maimu Berg
Muotitalo
(Mõemaja)
234 sivua
Moreeni 2014