Muhjua

Ihannekelit katosivat.

Nyt normaali metsäreitti oli muuttunut upottavaksi muhjuksi, jossa sauvakävelystä tuli lähinnä sauvalaahustusta. Illalla ja yöllä lauhtunut sää teki lumesta vedensekaista sohjoa ja mihin ei loskaa riittänyt, siellä oli pirun liukasta. Kävelykepit olivat siis ihan asiallinen varuste. Erityisen mielenkiintoista oli hivenen kaltevalla tienpätkällä. Siinä kohtaa olisi voinut olla hyvä vaihtoehto edetä vaikka kontaten. 

Upottavassa lumimoskassa käppäileminen ei ollut ihan tervejärkisen hommaa, mutta kun kerran tuli lähdettyä, niin survoin läpi jonkinnäköisen lenkkirinkulan.

Tätä kirjoittaessa on siis uudenvuodenaatto. Rakettien räjäyttely on kulmakunnallamme varsin maltillista, ainakaan toistaiseksi ääniefektit eivät ole kuulostaneet Tali-Ihantalaa käsittelvältä elokuvalta. Lähinnä volyymi kuulostaa räkäpäiltä metsän siimeksessä.

Vuoden loppupuolella pitäisi kai listata tavotteita tai muistella menneitä. Kumpikaan toiminto ei huvita. Eikä innosta pahemmin lupailla mitään. Eiköhän tässä puksuteta eteenpäin ihan entiseen malliin.

Uhkailevat, että kelien pitäisi taas viiletä viikonloppuna. Toivottavasti silloin tulee hippusen lunta, jotta jääradat - anteeksi katukäytävät - tulisivat taas paremmiksi kävellä.

Sauvakävelyä

Talvella ei paljon tämän parempia liikuntakelejä ole tarjolla, joten ne on hyödynnettävä, kun tilaisuus kerran on. Alle kymmenen asteen pakkaset, vähäinen lumi ja kuutamoinen ilta sopivat hyvin vaikkapa sauvakävelyyn.

Sauvakävelyhän on siitä metka laji, että sillä ei ole minkäänlaista muotistatusta, ja harvemmin kukaan alle viisikymppinen hihkuu ylpeänä harrastuksestaan ääneen ystäväporukassa tai leveilee sillä, miten pitkä kierros tuli pururadalla heitettyä.

Sauvakäppäily kun helposti edelleen mielletään eläkeläisten ja kotirouvien epäurheiluksi, jonka mielenkiintoarvo lähentelee nollaa.

Sauvominen on vähän samanlainen juttu kuin käveleminen yleensäkin: onhan se nyt hyödyllistä, mutta umpitylsää, eikä se vaadi ihmeempiä varusteita tai metkoja vekottimia. Kukaan ei kadehdi ko. urheilussa tarvittavia välineitä. En vielä kertaakaan ole törmännyt liikuntablogiin, jossa joku silmät kiiluen esittelisi kuvia hiilikuitu-Exceleistään. Eikä urheilulehdissäkään ole pahemmin näkynyt testejä tai esittelyitä.

Eipä pahemmin haittaa. Jos laji on itselle hyvä, on aivan sama, mihin kohtaan trendilistaa se noteerataan. Olen myös sitä mieltä, että aikuisella ihmisellä pitää olla kanttia harrastaa sitä, mistä itse tykkää, eikä vain niitä lajeja, jotka kaveripiirin tai sosiaalisen median mielestä ovat soveliaita ja muodinmukaisia.

Minusta on ihan mukava silloin tällöin lähteä harrastamaan dementiahiihtoa. Jumiintuneet lavat ja niska saavat sopivaa kurmotusta, puolijuoksua hipova tahti nostaa sykettä sopivissa määrin ja matkalla voi kummastella luonnonihmeitä intensiivisemmin kuin juostessa tai pyöräillessä. Ja onhan se nyt paljon motivoivampaa pistellä tossua toisen eteen ulkoilmassa kuin tuijottaen maanisesti kuntosalin ah-niin-mielenkiintoista valkoista seinää.

Aikanaan opin jostain, että sauvakävely on n. 30% raskaampaa kuin tavallinen apostolinkyydillä eteneminen. Noin tasamaata mietittäessä. Ylämäethän voi vaikka juosta, jos sattuu vippaamaan päästä siihen malliin. Voin kertoa, että tulee hiki, kun laukkaa pitkin jyrkkää mäensivustaa sauvat sorkissa.

Jutun jujuhan on oikea tekniikka, se on syytä opetella, jos aikoo kiskoa sauvakävelystä itselleen maksimihyödyn. "Hiihtäminen" liian pitkillä (jopa vanhoilla suksisauvoilla!) ei tuota kuin turhaa lihasjumitusta. Ihmispahan on syytä  hankkia ihan oikeat ja sopivan mittaiset sauvat, jotta kuivan kelin murtomaahiihtosimultaatiosta saisi irti kaiken oleellisen. Mummotyylin töpöttäminen ei valitettavasti palvele kunnonkohotusta.

Näin talvella sauvojen ulkoiluttaminen on juoksulle sopiva rinnakkaislaji siinäkin mielessä, että sauvat tarjoavat mukavasti lisätukea liukkailla alustoilla. Itse tehostan pystymäpysymisprosenttia nastalenkkareiden avulla. En ole vielä kertaakaan rätkähtänyt nurin sauvalenkeillä. Talvisella juoksu- tai kävelykierroksella on kyllä tullut kokeiltua maastoutumista sekä etu- että takaperin.

Ja se vauhti! Itse ryskin menemään reippaalla sykkeellä, tarkoituksena on harjoitella, eikä huvitella. Jonkun mielestä juoksutrikoissa pyyhältävä, soraa ja lunta lennättävä akanpahalainen saattaa olla hupaisa näky kadotessaan mutkaan sauvat suihkien ja suksia vailla, mutta se nyt on hihittelijän ongelma, eikä minun.

Se parhaiten nauraa, jolla on oikeasti kivaa. Ja notkeat niskalihakset!

Talsimassa Tapanina

Joulun aikaan satoi tuoretta lunta, vähän kuin tilauksesta meille kaikenmaailman harrastelijakuvailijoille. Paikallinen juoksuratakin näytti niin runolliselta ja romanttiselta, että oksat pois. Vielä eivät hiihtäjätkään olleet päässeet valloittamaan reittejä, taivaalta ripoteltua valkoista höttöä on maassa hiukan liian vähän latukoneille, oletan. (Näin kyllä yhden sinnikkään suksijan, joka ei ilmeisesti ollut malttanut vastustaa kiusausta.)

Matkavauhti ei yhdistetyllä kävely- ja kuvausreissulla päätä huimannut. Mitäpä siitä, huomenna voi olla vähemmän turistimielellä liikenteessä ja lähteä rivakalle sauvakävelylle. Dementiahiihto se naisen tiellä pitää.

 Jollakulla on ollut hieman erilaista urheilujuomaa mukana!

Nämä kuuset ovat kenties nähneet parempiakin päiviä. Kovin olivat neulaset vähissä. Oksiston lomassa pyrähteli myös tiaisia, mutta linnut olivat kai näkymättömiä, silmäni eivät tavanneet ainuttakaan, vaikka kuinka yritin tirppoja havainnoida.

Tuulen ja lumisateen tulosuunta oli selkeästi pääteltävissä:

Aurinko muunsi varjot sinertäviksi ja hauraiksi. Joko tässä olisi aavistus tulevasta keväästä? Tuskinpa, mutta lyhyt valoinen tuokio sai jo mielen kirkkaammaksi.

Lisää talvi-iltapäivän kalvasta hehkua.

Joku pekkahalonen saattaisi jopa innostua tästä mäntymaisemasta.

Luulenpa, että männyt ovat suosikkipuitani. Niissä on jotain koristeellista ja herkkää, mutta samaan aikaan myös itsevarmaa järkähtämättömyytä.

Kivi oli kyyristynyt nukkumaan lumihuovan peittoon.

Pilvet, valo ja männynlatvat.

Hetkeksi maisema silattiin kultaisella hohteella.

Norjalaiset naparetkellä

Vuonna 2011 tuli kuluneeksi tasan 100 vuotta siitä, kun Roald Amudsen valloitti etelänavan. Neljän norjalaismiehen retkikunta päätti kunnioittaa Amudsenin saavutusta ja kulkea täsmälleen saman reitin. Yksi projektin toteuttajajäsenistä oli Stein P. Aasheim, joka julkaisi kokemuksestaan kirjan Hiihtovaellus etelänavalle: eräretki Roald Amundsenin jäljissä.

Suomalaislukijoille tämän uudemman naparetkeilijäseurueen tutuin nimi lienee kuitenkin ex-mestarihiihtäjä Vegard Ulvang. Hänen lisäkseen matkalle lähtivät historoitsija Harald Dag Jølle, Norjan napainstituutin johtaja Jan-Gunnar Winther sekä kirjailija ja erämies Stein P. Aasheim. (Alunperin mukaan piti lähteä myös hankkeen toisen alkuunpanijan Rolf Baen, mutta hän valitettavasti menehtyi vuonna 2008 tapahtuneessa onnettomuudessa K2-vuorella Pakistanissa.)

Erona Amundsenin retkikunnan varustukseen ovat nykyajan sankareilla ennen kaikkea modernit tietoliikenneyhteydet, GPS, tekniset vaatteet, kevyet teltat ja loppunsa hiottu retkimuona. Osan matkasta voi myös nykypäivänä taittaa vetopurjeella, käyttäen tuulta apuna nopeuden kasvattamiseen, mistä vaihtoehdosta Amundsen tuskin olisi osannut edes uneksua. 

Nykyiset hyvin varustautuneet naparetkeilijät nauttivat ateriabrikettejä, keksejä ja suklaata, sata vuotta sitten matkanneet norjalaiset söivät hylkeenlihan ohella mm. osan vetokoiristaan (Nykyaikana napa-alueelle on kiellettyä viedä koiria, eikä vetoeläinten käyttämistä ruokalistan täydennyksenä varmasti katsota kovinkaan eettiseksi ruokahuoltoratkaisuksi). 

Kaltaistani kylmää ja talvea inhoavaa, mukavuudenhaluista maallikkoa ahdistaa ajatuskin päälle -35 C:n pakkasesta, tuulesta ja lumimyrskyistä sekä pitkistä päivämatkoista suksien päällä laduttomassa ja rankassa maastossa, painavaa ahkiota perässä hinaten. Hankaumat, rakot ja puuton maisema eivät nekään varsinaisesti houkuttele. 

Aasheim kuitenkin on viehättynyt napaluonnon vaihtelusta, jäävuorista, kinoksista ja korkeasta taivaasta. Hän kuvailee laveaa maisemaa, hiihtäjien tunnelmia ja vaikeuksia, joita seurue kohtaa taivaltaessaan Amudsenin reittiä. 

Hiihtäjillä on hyvä yhteishenki, toisten naamaan kyllästymistä ehkäistään vaihtamalla säännöllisin väliajoin telttakaveria. Matkakumppanit kertoilevat tarinoita, valokuvaavat ja pitävät yhteyttä ulkomaailmaan Facebookin, blogin ja sateliittipuhelimen avulla. 

Amundsen puolestaan piti vaikutelmistaan päiväkirjaa, se oli kameran ohella hänen ainoa tallennusvälineensä hyisen kylmällä matkalla. Amundsenin aikana etelänapa oli kartoittamaton, vielä paljon tylympi ja arvaamattomampi kohde kuin nykypäivänä, jolloin käytettävissä ovat kartat, tietotekniikka ja edeltäjien kokemukset.

Aasheimin ja kumppaneiden tavoitteena on ehtiä taittaa Amudsenin matka samassa ajassa kuin tiedemies sata vuotta sitten, ehtiä kotiin joulunviettoon ja päästä osaksi joulukuun 14. päivä pidettäviä virallisia valtiollisia juhlallisuuksia, joiden kunniavieraaksi napamantereelle lennätetään pääministeri Jens Stoltenberg. 

Matkaan lähdetään marraskuun alkupuolella ja kaikkiaan taipaleeseen kuluu 44 päivää. Välillä asetettu tavoite tuntuu utopistiselta, väliin retkeilijät ovat yksimielisen varmoja onnistumisestaan - kirjailija kuvailee, miten yksikään hiihtotaival ei ole samanlainen, helppoa ja keveää päivää voivat seurata tukalat olosuhteet, jotka vetävät sekä motivaation että voimat alamaihin.

Asiaa sen kummemmin tuntemattomalle lukijalle on hiukan ikävää, että jännitys tavoitteeseen pääsemisen suhteen "pilaantuu" jo kirjan esittelytekstissä: norjalaiset ehtivät kuin ehtivätkin ajoissa asettamaansa maaliin. Aasheimilla on kuitenkin pieni yllätys kerrottavanaan: vain kaksi vuoden 2011 retkeilijää hiihtää koko Amundsenin reitin, kaksi muuta leiskauttavat juhlapaikalle lentokoneen kyydissä. 44 päivää napajäätiköllä on kuitenkin kunnioitettava saavutus, suoritettiin loppumatka sitten millä tahansa keinoin!

Aasheimin kirja kuljettaa rinnan kahta kertomusta: hän vertailee omaa ja Amundsenin kokemusta, kertoilee naparetkien historiasta, varusteiden erosta ja alueen maantieteellisistä erikoisuuksista. Teksti etenee soljuvasti ja vähäeleisesti, mutta lukijan mielenkiinto ei pääse herpaantumaan, vaikka hiihtoretkeily ultrakylmissä olosuhteissa ei varsinaisesti kuuluisikaan lempiaiheisiin. Kirjailija ei syyllisty rasittavaan ylisanoilla maalailuun, mutta ei myöskään tee kohdatuista vaikeuksista amerikkalaistyylistä selviytymisdraamaa. (Mutta voi, kun sen jännityksen olisi saanut pidettyä yllä koko kirjan ajan - ehtivätkö hiihtäjät päihittää Amundsenin, vai joutuvatko myöntämään, että edeltäjä oli sitkeämpi ja nopeampi huolimatta kaikesta nykyaikaisesta suunnistus- ja retkeilyvälineistöstä.) Huumoriakaan Aasheim ei unohda, mikä on positiivista.

Etukäteen mietin, josko naparetkeilykirja jaksaisi kannatella lukuintoani yllä, mutta Aasheimin kirja olikin mielenkiintoinen, asiapitoinen ja viihdyttävä. Kuvitus syventää tekstiä, joskin voi hieman narista siitä, että leireistä ja retkeilijöiden ns. arkielämästä olisi ollut mukava nähdä enemmänkin otoksia, samoin kuin Etelänavan maisemista - nyt valokuvat ovat hiihtopainotteisia. Mutta tämä nyt on jo ehkä asiatonta narinaa muuten tyylikkäästi toteutetun kirjan äärellä!

Matka- ja eräretkikirjallisuuden kuluttajille tätä raporttia voi suositella huoletta, eivätkä kaltaiseni aiheesta erityisesti intoilemattomatkaan tunne hinkua jättää kirjaa kesken. 

Arvosana 8½/10

Stein P. Aasheim
Hiihtovaellus etelänavalle - eräretki Roald Amundsenin jäljissä
(I Roald Amudsens skispor - Kappløpet til Sørpolen - 100 år etter)
Suom. Susanna Paarma
199 sivua
Gummerus 2014

Nettimeemi joulukuusista

Henkilökohtaisesti pidän eniten (joulu)kuusesta, joka saa kasvaa aivan rauhassa mättäällänsä, eikä joudu raahatuksi jonkin töllin nurkkaan n. kahden viikon ajaksi. Mikäpä on talvella kauniimpi, kuin lumen kevyesti koristama, roteva ja syvänvihreä luonnonkuusi?

Kamalin vaihtoehto taas on amerkkalaistyyliin koristeisiin hukutettu, räikeän värinen tekokuusi, joka vaikuttaa yhtä aidolta kuin hysteerisen kokoiset silikonirinnat. Mutta kukin tyylillään.

Eikä kovin hehkeältä vaikuttanut sekään erään lehden tarjoilema innovatiivinen (?) näkemys, että neulasensa pudottanut kuusenrunko on luurankoa muistuttavana oksakasana aivan sopiva joulukoriste ns. minimalismin ystävälle. Vähän sama, kun laittaisi kalasta pelkän ruodon tarjolle. "Tässäpä teille lohi."

Tästä se iloksi muuttuu!

Olemme saavuttaneet vuoden pimeimmän ajan, päivä tuskin jaksaa nousta ja sitten se jo sammuu, hiipuu vaivihkaa omaan harmauteensa. Turhauttavaa! 

Mutta tänään havahduin siihen, että pimeys on taittumassa - 22.12 jälkeen valoisa aika alkaa kiriä kohti kevättä, ensin niiden kuuluisien kukonaskelien verran, sitten jo fasaanin harppauksin! Jospa saisimme auringonkin näytteille? Ehkä tässä sinnittelee jo pelkän lumelääkettä muistuttavan valoisan ajan venymisen verran iloisempana?

Mitäpä tässä. Perjantaina kävin Ateneumissa, jonka voin huoletta julistaa lempimuseokseni. Tällä kertaa ohjelmassa oli Jean Sibeliusta käsittelevä näyttely. Muotokuvia, aikalaisten maalauksia, kuuluisa valkoinen puku ruskeine hattuineen, vaimo Ainon ompelutarvikkeita ja säveltäjän kuuluisa sikarinpolttelutuoli. Mielenkiintoista. Erityisesti minua miellytti se, että tavanomaisten (ja kaikella tapaa aivan oikeutettujen) taiteilijavalintojen lisäksi oli löytynyt näytteille Oscar Parviaisen teoksia. Parvianen kun on jäänyt aivan turhan vähälle huomiolle suomalaisia symbolisteja käsiteltäessä! 

Kansallissäveltäjän kommervenkkien lisäksi turistimatkailuun mahtui myös proosallisempaa ajanvietettä: vierailu Hiltusen antikvariaatissa Sofiankadulla (jossa hinnat ovat miellyttävän alhaiset ja valikoima omaa makuani miellyttävä. SKS:n kustantamaa historiaa lähti mukaan kolmen niteen verran), poikkeaminen täyteen ahdetussa, tukahduttavan kuumassa ja sekavassa Akateemisessa, josta nappasin  mukaan Wendy Lowerin kirjan "Hitler's Furies" ja maksettuani karkasin äkkiä paikalta. Vielä kun pääsin!

Joulutungoksen keskellä lohdutti ajatus, että viikon kuluttua koko kansallinen kajahdus nimeltä joulunpyhät on turvallisesti, miellyttävästi ja peruuttamattomasti ohi tältä vuodelta! Hihhei!

Matkaopas kummitusbongarille

En usko aaveisiin tai muuhunkaan yliluonnolliseen. En pelkää pimeää tai yksin olemista. Mielikuvitukseni ei toistaiseksi ole lähtenyt laukalle, vaikka olen töiden puolesta liikuskellut niin itsemurhan tapahtumapaikalla kuin punakaartilaisvankien teloituspaikalla.

Kummitusjuttuja sitä vastoin rakastan! 

Erityisesti pidän kotimaisista, perimätietoon perustuvista tarinoista. Ne ovat jollain tavoin "uskottavampia" ja maanläheisempiä kuin turboahdetut amerikkalaiset kauhutarinat. Ehkä syynä on maantiede. Kotoisiin nurkkiin asettautuneet hiippailijat tuntuvat helpommilta sulattaa verrattuna vierasmaalaisiin hiippareihin. Suomalaisen lukijan mielessä vanhat maalaiskartanot, vauraat porvaristalot ja synkeät pellonlaiteet ovat sopivia kulisseja henkimaailman väelle. Puhumattakaan nyt meren yksinäisistä saarista ja torjuvista luodoista!

Tiina Hietikko-Hautalan kirjoittaman ja Suvi Karin valokuvamuokkauksillaan kuvittaman Aaveiden Pohjanmaan idea on yksinkertaisesti loistava. Lyhyehköön kirjaan on koottu napakoiksi kertomuksiksi maakunnan tunnetuimmat kummitusjutut. Opasta muistuttavassa niteessä on käyty läpi lyhyesti levottomien henkien asuinsijojen sijainti ja historia, paljastettu aaveiden todellinen henkilöllisyys ja mainittu niin sanottuja silminnäkijähavaintoja. (Vai pitäisikö joissain tapauksissa puhua korvinkuulijoista silminnäkijäin sijaan?) 

Kirjoittaja ei tuputa kummitusjuttuja täytenä totena, mutta tunnelmaa ei myöskään pilata kuivilla tieteellisillä faktoilla siitä, mikä luonnollinen asia tai ilmiö voi aiheuttaa narauksia, kahahduksia tai silmänurkassa häilähtäviä varjoja vanhoissa taloissa. Siksi nuotiopiirimäinen kerrontatunnelma pysyy mukavasti yllä. Rauhattomien henkien alkuperä tulee kyllä dokumentoiduksi asiatiedolla, mutta mitään pitkiä elämäkertoja ei Pohjanmaan kummitusväestöstä sepitellä. Tämä ratkaisu toimii hyvin.

Kummituskohteista annetaan tarkat osoite- ja koordinaattitiedot, joista voi etsiä kummittelupaikkojen sijainnin -  joihinkin kohteisiin on mahdollisuus jopa mennä testaamaan, josko itse näkisi tai kuulisi kummia. Jotkut talot tarjoavat jopa opaskierroksia, joiden vetäjiltä voi kysellä aaveista. Siitä vain googlaamaan kiinnostavimmat paikat! Aaveet odottavat!

Pienen miinuksen antaisin kirjan kuvitusratkaisusta. Näin ei-pohjanmaalaisena ja seutuja sen kummemmin tuntematta olisin kaivannut selkeitä ja tavallisia valokuvia itse kummitustaloista. Myös niistä rauhattomina vaeltelevista, joista on eläessä maalattu muotokuva, olisi voinut liittää potretin uteliaiden pällisteltäväksi. Jossain määrin sekavat kuvanmuokkaukset tuovat mieleen lähinnä lukion englanninkirjan. Hienopiirteisempi lähestymistapa olisi perinnetarinoille kunniakkaampi! 

(Tässä kirjoituksessa kuvituksena on yle.fi -sivustolta napattu otos Etelä-Pohjanmaan opistosta, jossa kertoman mukaan asustelee muuan herra everstiluutnantti Labanoffin haamu. Labanoff oli venäläisupseei, joka siirtyi ajasta ijäisyyteen vuonna 1809. Everstiluutnantin kummittelijakollegoita ovat kirjassa mm. levoton laivanvarustaja Carlson Kristiinankaupungista, Storskäretin saarelle haudattu piispan tytär ja Harrbådan onneton neito.)

Plussaa kirja saa myös siitä, että henkiolentojen "aikajana" ulottuu keskiajalta vuoteen 1985. Harvemmin kohtaa kummituskirjallisuudessa aivan näin tuoreita tapauksia kuin entisen Seinäjoen teatterin henkilökuntaan kuulunut vakiovierailija!

Pohjanmaan kummittelijoista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Ja kukapa koostaisi samanlaisia tarinavalikoimia myös muiden maakuntien levottomana kulkevista sieluista?

Arvosana 8/10

Tiina Hietikko-Hautala
Suvi Kari (kuvitus)
Aaveiden Pohjanmaa - Kummitustarinoita mailta ja meriltä
82 sivua
Haamukustannus 2013 

Yllätys, yllätys!

Juuri kun on päässyt marmattamasta lumetonta, harmaata ja ikävää maisemaa, tapahtuu kummia. 

Aamuyöstä tuli taivaalta räntää vaakatasossa, ylösnousun aikaan takapihalla oli jo kunnon kinoksenalku. 

Lintulaudan vakioasukkaisiin lukeutuvat pikkuvarpuset ja varpuset olivat ruokavieraisilla, kuten aina talvisaikaan. Erityisen mukavaa on huomata, että parvessa on pyrähtelemässä myös niitä "tavallisia" varpusia, joiden kanta on Suomessa viime aikoina tuntemattomasta syystä taantunut. Varpuslajikkeiden lisäksi auringonkukansiemeniä verottavat sini- ja talitiaiset, sekä varikset ja harakat, jotka noukkivat maasta tinttien pudottamia jyväsiä. 

Harmaata joulukuuta

Toistaiseksi lumi on loistanut poissaolollaan, lukuunottamatta paria räntähyhmäistä iltaa. Uhkailivat ensin myrskyllä, säätieteilijät, mutta tällä haavaa näyttää siltä, että myräkästä selvittiin säikähdyksellä. Toivon mukaan tuulet kurvaavat etelänaapurin riesaksi.

Mitään lumisia tunnelmaotoksia ei näillä keleillä ole kameran silmä ikuistanut, mutta onpa tullut rätkittyä jotain kuvatuksia talteen. Takki metsätien varressa on roikkunut sijoillaan jo pari kuukautta, räntäsateen myötä se sai hilsettä harteilleen.

Joulu on taas (ja taas, ja taas)

En ole jouluihminen.

Ei tässä ole taustalla mitään aatteellista loukkaantumista joulun kristillisen sisällön unohtamisesta tai ärsyyntymistä koulun seimikuvaelmiin tai joulun ajan hartauksiin. Minua ei kiinnosta joulun aatesisältö lainkaan. 

Minusta joulu on ahdistava, vuoden pimeimpään aikaan sijoitettu, ylipitkä sunnuntai-iltapäivä, jolloin ei tapahdu mitään. Henkinen olo on ummehtunut, kaikki ovat sulkeutuneet koteihinsa ja televisiosta tulee merkillistä ohjelmaa (tosin tämä viimeinen fakta pätee vuoden ympäri, kuten havaitsee, jos tutkii ohjelmatietoja pitemmältä aikaväliltä).

Jos potee hiljaista jouluinhoa, kuten minä, ahdistuu siitä, miten aikaisin kyseistä juhlaa aletaan ihmisille tarjoilla. Lokakuun alkupuolella näin ensimmäiset teemasuklaat näytillä paikallisessa marketissa ja siitähän se lähti. Joulun ujuttaminen kauppakeskuksiin ja mainoksiin, ilmoitustauluille ja ihmisten puheisiin. Tuntui ärsyttävältä, se joulun hehkuttaminen siinä vaiheessa. Puissa oli vielä lehtiä ja jopa täysi-ikäiset kansalaiset alkoivat esittää ensimmäisiä sekoamisen merkkejä.

Väki on väkertänyt joululahjoja kansalaisopistossa ja hikoillut kaupoissa toppavaatteissaan. Eikä siinä mitään, syyllistyin samaan myös itse. (Tosin välttelen tekemästä lahjaksi varsinaisia joulukoristeita, koska en halua lykätä kenellekään lisää roinaa kaapintäytteeksi - komeroonhan ne tilpehöörit päätyvät tilaa viemään kuitenkin, enkä usko, että tässä maassa juuri kellään on suoranaista puutetta joulukrääsästä.) Yritän "lahjoa" ystäviä ja sukulaisia tavaroilla, joiden saamisesta voisi itsekin ilahtua - ja jotka on ostettu nimenomaan heitä ajatellen tai sitten tehty itse parhaan kyvyn mukaan.

Sen sijaan en jaksa joulusta hössöttämistä ja stressaamista. Ilo juhlasta katoaa tyystin jonnekin hysterian ja pingottamisen sekaan. Samalla unohdetaan se, että kyse on kolmesta päivästä, noin käytännössä. Jos ollaan vielä kyynisempiä, voidaan todeta, että kliimaksi saavutetaan aattona. Sen jälkeen podetaan joulukrapulaa ja ihmeteltiin, joko se meni. Se joulu.

Oman joulukapinani taustapiruna piilee aaton pakkojuhlinta. Meidän piti mennä mummolaan, jossa tunnelma oli kaukana kotoisasta. Isän puoleinen suku oli ahtautunut rintamamiestalon olohuoneeseen, mummo hössötti, tiuski ja sai kaikki hermostumaan. Tunnelmaa ei parhaalla tahdollakaan voinut kuvata vapautuneeksi tai miellyttäväksi. Lahjojen jakamisen aikaan mummo valitti siitä, miten oli taas ollut niin paljon ostettavaa, kun kaikille piti jotain laittaa. Sen jälkeen mummo kiersi kyselemässä lahjan saajoilta itse lahjoittamistaan tavaroista: "Mitäs sait?" ja kehui, miten hyviä tavaroita oli ostanut. Absurdi tilanne, joka vielä kulminoitui hetkeen, jolloin mummo itse avasi omat lahjansa - yleensä niissä oli aina jotain valittamista.

Kaikkien isoäidit eivät ole satukirjojen herttaisia mummeleita. Oman isänäitini käytös (muulloinkin kuin jouluna) johti lopulta siihen, että laitoin välit poikki. Lopullisesti ne katkesivat eräänä jouluna reilu kymmenen vuotta sitten.

Nyt mummo on siinä kunnossa, ettei tiedä, onko joulu vai juhannus, dementiaosastolla kun asustelee.

Mutta jos unohdetaan mummo ja menneisyys, karmeimmassa muodossaan joulu näyttäytyy kaupoissa. Onkohan olemassa tuotetta, jota ei markkinoitaisi ko. juhlan varjolla? Pakkohan jouluksi on saada uusi moppi, sohvakalusto ja hiustenkiharrin, koska joulun jälkeen ei selkeästikään ole elämää. Laatikkoja pitää syödä, koska laatikkoja pitää syödä. Viis siitä, vaikka kinkkua purtaisiin hampaat irvessä ja lanttuloora menisi alas väkisin nieleksien. Kysehän on perinteistä.

Ostohuumaa yritetään tehostaa soittamalla taustalla joulumusiikkia. Sitä pahimmansorttista: imelää amerikkalaista hilipatipippaata, kovaa ja korkealta ujeltavia lapsikuoroja tai iskelmätähtien yritelmiä luoda uusi klassikkokappale joulukaanoniin. 

Hirvittävin kokemus teemamusiikin saralla oli tällä viikolla koettavissa paikallisessa Anttilassa, jossa äänenvoimakkuudessa kilpaili kaksi eri kappaletta. Toisessa päässä kerrosta yritti äänimaiseman hallitsijaksi Frank Sinatra jollakin tyylilleen uskollisella lurituksella, toisella laidalla joku kotimainen heavylaulaja, joka kuulosti oven väliin juuttuneelta vuohelta. Mankeliin oli joutunut "Oi jouluyö". Keskellä käytävää nämä meuhkat kohtasivat ja vaikutelma oli lievästi sanoen kakofoninen.

Porissa on kuulemma kauppakeskus, joka on tietoisesti rauhoitettu taustamuzakilta. Mahtaa olla autuas kokemus asioida kaupassa ilman pakkosyötettyä älämölöä.

Jos menee vahingossa möläyttämään, ettei erikoisemmin piittaa joulusta, saa osakseen ihmettyneitä ilmeitä. Joulusta yksinkertaisesti täytyy pitää, oli sitten vanha tai nuori. Joillekuille kun joulu on vuoden parasta aikaa, eikä heidän päähänsä mahdu, että kaikki eivät jaksa elämöidä asiasta täysin sydämin noin kolmea kuukautta. Ei minun tarvitse jouluna murjottaa, tai tuoda julkisesti jouluvastaisuuttani esille, mutta en kyllä erityisemmin pidä siitä, että minua yritetään pakkokäännyttää joulun ystäväksi.

Ja niin, onhan sitä siedettävääkin (ellei jopa huisin hienoa) joulumusiikkia. Voin hyvin elää elämäni loppuun asti kuulematta "Kulkuset, kulkuset" -rallatusta sen paremmin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi tai urduksi, mutta näitä veivaan mielelläni soittimessa:
Kuokkavieras
O helga natt!
En etsi valtaa, loistoa 

Ihmeellinen kuntoilutekniikka

Jouni Hynynen totesi muinoin jossain Soundin haastattelussa tehneensä havainnon, jonka mukaan hullut tykkäävät pyörivästä liikkeestä. (Miekkonen oli jollain keikkamatkalla todistanut yömyöhällä tilannetta, jossa jonkun pikkukylän alkuasukkaat olivat ajaneet autonritsoillaan rinkiä tyhjän parkkipaikan ympäri, pitkään ja hartaasti.)

Tämä Hynysen lauselma paukahtaa usein mieleeni, kun hiippailen kuntosalilla crosstrainerin tai juoksumaton ääreen. Samaan syssyyn aivoihin iskeytyvät myös kuvat hamstereista juoksupyörissä, hevosista kävelykoneissa ja muut vastaavat mihinkään johtamattomat toiminnot. Paikallaan polkeminen ja hölkkääminen alkaa tätä taustaa vastaan verrattuna näyttää jokseenkin älyttömältä ajanvietteeltä. Monotoninen paikallaan ravaaminen, sekä edessä aukeavan valkoisen seinän tuijottaminen hikoillessa ei sekään varsinaisesti kohota mielialaa, mutta minkäs teet. Pyörivä liike tiemmä kohottaa kuntoa ja voin lohduttautua, että Hynysen teesin mukaan en ilmeisesti ole hullu, koska toimitus ei suorastaan kuulu mieliaktiviteetteihini eikä synnytä ääretöntä euforiaa.

Ratakammon suhteen paikallisen salin crosstrainerhäkkyrästä saattaa kuitenkin olla apua. Keksaisin taannoin, että häristyksessä on mahdollista tuijottaa virtuaalista ratanäkymää. Pikkuisella näytöllä edettyä matkaa symbolisoi pieni punainen pallo, joka sitten kiiruhtaa eteenpäin sitä tahtia kuin liikkujan kintuista voimaa irtoaa. 

Eikä siinä vielä kaikki, aparaatti laskee kierrokset (400m) ja matkan siinä samalla, joten kaltaistani hätäilevää, kroonista urheilukenttäkammoa potevan ei tarvitse miettiä tätäkään toimintaa  itse. Äärimmäisen helpottavaa. (Bonuksena tämä tekniikan multihuipentuma vieläpä mahdollistaa oman suorituksen taltioimisen USB-tikulle, jolloin vielä kotonakin voi ihmetellä omaa hikoilu-urakkaansa. Ei ehkä kauhean järkevää tai tarpeellista, mutta kierolla tavalla hauskaa.)

Tänään sauhusin menemään 10 ratakierrosta. Hihhei ja hurraa, olipa saavutus.

Vaikka crosstrainer ei olekaan suoraan verrannollinen normaaliin - ulkoilmassa tapahtuvaan - juoksutreeniin, tämä höperö pieni harjoitus rohkaisi minua. Pingoin jossain muualla kuin metsässä yli tavoiterajan, selkeästi! Nyt kun saan hiulattua aikaa pienemmäksi, niin luulenpa, että tartaanille palaaminen sujuu helpommin. (Ja nopeammin.)

Juoksumaton kanssa poden hiljaista, joskin hieman alistuvansorttista ärtymystä. Hihnalla kipittäminen on ikävystyttävää kuin mikä. Läpsläpsläps. Distance. Calories. Average speed. 

Mukavimmillaan mattourheilu on reippaassa kävelyssä, juostessani ajaudun helposti maton etureunaan, hallintapaneeli tulee käsien tielle ja alan käsivarsillani viuhtoa eteen-ylös, mikä tekee juoksemisesta tietenkin paljon raskaampaa. Tämä ongelma ei ole maton vika, vaan käyttäjän. (Mikä ei kylläkään helpota kiukustumistani yhtään.)

Ratakammoa

Minusta kuntoliikunta on parhaimmillaan, kun se tapahtuu metsässä, aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Alustana paras on pururata, leveä metsäpolku tai hiekkatie, joka mutkittelee metsikön läpi. Bonuksena nautin siitä, että puskaassa on mahdollista nähdä eläimiä ja lintuja, kaikennäköisiä viipottajia muurahaisista palokärkiin ja ketuista oraviin. Toinen hyvä vaihtoehto on lähteä kurmottamaan polumankelia jonnekin hieman pidemmälle, maaseututeille, peltojen ja pöheikköjen kautta pienten kyläkeskittymien läpi, pitäen välillä ryyppytaukoja ja yleisiä pällistelyhetkiä.

Alkusyksy on vielä suhteellisen siedettävää aikaa, päivät voivat olla hyvin lämpimiä, auringonsäteet tuntuvat vielä tumman takin selkämyksessä, eikä polku ole mudan ja mätien lehtien muodostaman mujun peitossa.

Mutta sitten tulee loppusyys, eniten inhoamani vuodenaika. Sen myötä nousevat myös pimeä ja kylmänkostea ilma, joka imee motivaation liki olemattomiin. Ainoa valo on lähtöisin kelmeistä sähkövaloista juoksuradan reunoilla. Katuvalojen kehän ulkopuolella ei näy metsän yksityiskohtia, musta seinä alkaa muutaman metrin päästä. En pelkää pimeää, mutta monotoninen synkkyys, jota höystävät ainoastaan muutaman suuren kiven varjo ja ne lähimmät kuusenoksat tien vierustalla, se näkymä ei tarjoa kovin paljon visuaalisia virikkeitä.

Saan kyllä patisteltua itseni märkään metsään, mutta huomaan kyllä mielummin hölkkääväni juoksumatolla kuin siellä männikössä, liukkaalla mutapatjalla. Ei juoksumattokaan kovin häävi alusta ole, mutta ainakin salilla on lämmin, eikä siellä sada. Äärettömän tylsäähän se paikoillaan soutaminen, pyöräileminen ja ravaaminen on, mutta minkäs teet. Vähissä ovat vaihtoehdot kurakauden aikana. Se on vain löydettävä sisäinen hamsterinsa ja karautettava kierroksia juoksupyörässä, liikoja ajattelematta. Onneksi on sentään musiikkia piristeeksi.

Tänä syksynä olen käynyt myös urheilukentällä juoksemassa. Minulle ratakierrokset ovat psyykkisesti raskaampia kuin metsäpyrähdykset. Tartaanilla meno on tasaisempaa kuin mäkisessä metsässä, mutta itse juoksisin mielummin ns. luonnon helmassa - kun maisemat vaihtuvat, en jää niin helposti murehtimaan omaa kestävyyttäni, kyttäämään sitä, miltä keho tuntuu tai ei tunnu, pistääkö, työntääkö, sysääkö. Radalla lasken kierroksia, märehdin sitä, miten pitkä matka on vielä tavoitteeseen ja kyttään neuroottisesti sykemittaria. Minulla on tavoiteaika ja -matka ja se stressaa. 

Olen kehittänyt tästä tavoitteesta ja määränpäästä ongelman. Minusta tuntuu, etten kykene sitä saavuttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Vahtaan kroppaani: "Ai, nyt pistää. Nyt taitaa tuntua nilkassa. En jaksa! Olen juossut vasta X määrän kierrostavoitteestani!" Aivot kepittävät menemistäni. Jalat tuntuvat betonivaloksilta, keuhkojakin taitaa kairata joku piikki, selkään sattuu. Kuuntelen hirveän auliisti ja vastaanottavaisesti tätä mantraa, suorituksen keskeyttäminen tuntuu äärimmäisen  houkuttelevalta. Yritän pistää kampoihin kiusaukselle höllätä ja mennä radan varteen kittaamaan Gatoradea.

Tämä ratakammo on lähinnä naurettava. Juoksen maastossa - siellä raskaammalla ja epätasaisemmalla alustalla - paljon pitempiä matkoja ja kovemmalla vauhdilla, mutta en saa siirrettyä samaa itseluottamusta urheilukentälle.

Nyt olen pyrkinyt eroon tästä naurettavasta ratafobiasta. Olen tarkoituksella jättänyt kotiin kaiken matkaa, aikaa ja paikkaa tallentavan materiaalin, GPS:n, sykemittarin, kännykän. Olen valinnut soittimeen kappaleita, joiden kestoa en tiedä, joten en voi musiikin avullakaan "mitata" aikaani. Juoksen tavoitematkani sillä mielellä, että olen vaikka koko päivän kentällä, mutta suoritan urakan loppuun. Ja kas! Tähän mennessä olen hölköttänyt puuttuvat kilometrit jo kuusi kertaa. Olen selvinnyt tietystä matkasta, ja voi miten hyvältä se tuntuukaan! 

Edistyn kenties hitaasti tämän kauhun selättämisessä, mutta tunnen, että olen saamassa siihen jonkinsorttisen otteen. Tiedän, että kyse ei ole mistään muusta kuin korvien välin ongelmasta, siitä jäkättävästä äänestä, joka märisee ja inisee vastaan. Koitan vaimentaa sen kitinän päässäni toteamalla itsekseni: "Pää kiinni, ämmänsaatana! Nyt ravataan, eikä mietitä!"

Jonain päivänä toivon mukaan vaimennan aivoissa asustelevan antivalmentajan. Sitä odotellessa täytyy vain karaista aivonsa ja kehonsa, usuttaa itseään laukkaamaan pitkin punaista tartaania, meni sitten hyvin tai huonosti - tai hyvin huonosti.

Tiivistelmä lukuhistoriastani

Säännöllisin harrastukseni on lukeminen. Kirjat ovat minulle päivittäinen ajanviete, jos en varsinaisesti lukemalla lue, niin ainakin selailen kirjoja. Siinä samassa menevät myös sanoma- ja aikakauslehdet, mainokset, tuotepakkaukset, aikalailla kaikenlainen teksti, johon ympäristössä törmään.

Lapsena minulle luettiin ääneen kaikenlaista. Kuvakirjoista lastenromaaneihin, sarjakuva-albumeista runoihin. Viimeksimainituista tosin innostuin vasta teini-ikäisenä, kakarana lähinnä karsastin hyllyssäni ollutta Pikku Pegasos -valikoimaa. Kirjastoon minua ja kolme vuotta nuorempaa veljeä raahattiin säännöllisesti, ensin kuvakirjapuolelle, sitten etsiydyin omatoimisesti muillekin osastoille.

Muistan myös ensimmäisen sanan, jonka luin itse. 

Isotätini oli ostanut minulle kirpputorilta Merja Jalon nuortenkirjan Aavehevonen. Sitä en muista, mitä vuodenaikaa tai kuukautta elettiin, mutta olin kuusivuotias, kun menin keittiöön kysyäkseni, olinko tajunnut lukemani oikein. Sillä yht'äkkiä olin tajunnut, että sivulla luki nimi, Repe. Mitään muuta en vielä hahmottanut, mutta siinä se oli. Jonkun nimi. Äiti vahvisti tämän päätelmän, ja siitä lähtien kirjat saivat elämässäni aivan uudenlaisen merkityksen. Riemastuin uudesta taidostani. (Ja herranjumala, miten tylsää ensimmäisellä luokalla oli lukutuntien aikana. Muistan, miten istuin tympiintyneenä keltaisessa pulpetissa, heiluttelin jalkojani ja mietin omiani.)

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla luin ahmien, miltei hysteeriseen tahtiin kaikenmaailman hevoskirjat, jotka kirjastosta löytyivät. Kahmalokaupalla Jalon sisaruksia, Ruby Fergusonin Laura-sarjaa, Nan Ingeriä, kuivakkaita ratsastusoppaita (1980-luvun loppupuolella ei juurikaan ollut nuorisolle suunnattuja hevosenhoitokirjoja, pelkästään saksalaisia, brittiläisiä ja ruotsalaisia opuksia, joissa puhuttiin ruokinnasta, avotaivutuksista, esteradan virhepisteistä ja ohjastuntumasta. Minusta ne olivat mielenkiintoisia.), Soini Talaskiven legendaarista Suomalaista hevoskirjaa, Hevoshullua, Villivarsaa - mitä milloinkin, jos siinä sattui olemaan edes sivuosassa hevonen. Muista kirjoista kelpuutin muunmuassa Viisikot, Neiti Etsivät ja Anni Swanit, mutta muistan inhonneeni Polvan Tiina -kirjoja, koska niissä oli nalkuttava äiti!

Jossain toisen tai kolmannen luokan tienoilla kyllästyin nuortenkirjoihin. Minua ärsyttivät niiden naiivit loppuratkaisut (ei, en ollut poikkeuksellisen fiksu mukula, mutta minua ärsyttivät tarinat joissa vihamiehet lopulta ystävystyivät, niin ei käynyt omassa elämässäni, kiusaajat pysyivät kiusaajina - tai joku kymmenvuotias kesytti hevosen, joka oli hengenvaarallinen aikuisille miehillekin) ja ennen kaikkea korpesi se, että nopealta lukijalta 120-130 -sivuinen, isolla kirjasimella painettu tarina loppui aivan liian äkkiä.

Meillä vanhemmat eivät koskaan rajoittaneet lukemisiani, mikä ihmetytti ala-asteen opettajaani. Muistan, kun joskus lukutunnilla tavasin jotain hirvittävän paksua Utrion romaania, ja opettaja säntäsi ihmettelemään, oliko minulla lupaa lukea sellaisia opuksia. Samaten muuan sukulaisen sukulainen ihmetteli, miten minun annettiin tutustua omin nokkineni Untinen-Auelin luolamiesromaaneihin ja luinko todella niin paksuja kirjoja. En edes tajunnut, miksi aikuiset ihmettelivät kirjamakuani. Minulle ne olivat vain normaalia ajanvietettä, eivät mitään sen kummempaa.

Penskana luin kaikkea melkoisen ennakkoluulottomasti, muun muassa Tolstoita ja Valittujen Palojen Kirjavalioita. Ei minulla ollut mitään hajua siitä, että Tolstoin kohdalla kyseessä oli klassikkokirjailija Venäjältä, minusta Lapsuus, poikavuodet ja nuoruus (vai mikä se järjestys olikaan) sattui olemaan ihan lukukelponen teos ja sopivasti saatavilla. Tätä ennakkoluulottomuutta kaipaan vieläkin, nykyään en ole aivan niin avomielinen kuin tenavana. Silloinhan kliseisetkin juonikuviot olivat uusia ja nautittavia. Oi sitä riemua, kun keksin Catherine Cooksonin ja Victoria Holtin kartanoromaanit, tai nuorten aikuisten kirjat, joissa juotiin viinaa ja puhuttiin slangia! (Yhteen aikaan luin kaikki kamalimmat narkomaani- ja sairaskeromukset, jotka sain käsiini: Ruohoa, lunta, Nancy, Eric.) Kummitusjutut olivat kova sana, Noidan käsikirjasta alkaen, päätyen suomalaisiin kansantarinoihin ja Valittujen Palojen tiiliskiveen nimeltä Mystiikan maailma. Luin myös Huovista, Lyhyitä erikoisia ja Lentsua.

12-vuotiaana ihastuin Stephen Kingin kirjoihin, ensimmäisenä luin Painajaisen. Rakkaus S.K.:n kirjailijantaitoihin on kantanut näihin päiviin. Teininä luin paljon muitakin kauhukirjoja, Dan Simmonsin Kesäyön kauhua, Dean R. Koontzia, kaikenmaailman antologioita ja Clive Barkeria. Muut säikyttelykirjailijat ovat aikaa sitten pudonneet lukulistalta, mutta King säilyy, etenkin alkukielellään. Ensimmäinen englanniksi lukemani teos oli Kingin Needful Things, jonka kampesin lävitse sanakirjan avulla.

14-vuotiaana tartuin ensimmäisen kerran yhteen ehdottomaan lempikirjaani, Tuntemattomaan sotilaaseen. Hietasen karmea kohtalo jäi mieleen päälimmäisenä vaikutelmana, se löi leiman koko kirjan ylle, sillä tykästyin ensilukemalta varsinaissuomalaiseen vääräleukaan, ja hänestä tuli suosikkihahmoni karjalan murretta pajattavan Rokan ohella. (Pidän H:n sokeutumista edelleen yhtenä kammottavimmista lukemistani kohtauksista kaunokirjallisuudessa.) Vähän myöhemmin lähdin ensikertaa visiitille Pentinkulmaan, ja sen jälkeen olen palannut Pohjantähden alle miltei vuosittain. Sinuheenkin tutustuin, mutta aivan yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Linnalla ei Waltarilla ollut, vaikka hän lempikirjailijoiden listalle päätyikin. Yhdeksi suureksi kirjallisuusihanteeksi nousi myös M.Y. Joensuu Harjunpäineen. Johonkin aikaan minulla oli John Steinbeck -kausi, sitten ihastuin Tsehovin novelleihin ja yhdessä vaiheessa luin kirjaston kaikki John Irvingit.

Alle parikymppisenä keksin myös runot (sen klassikkokaanonin Hellaakoskesta Mustapäähän, Leinosta Kailakseen) ja tietokirjat. Jos kolmasluokkalaisena vietin kesälomani takapihalla tankaten Tuulen viemää, viisitoistakesäisenä riemastuin Freudista ja keksin samaan syssyyn, että historia on enemmän kuin mielenkiintoista. Tämän ajan keskeisiin lukukokemuksiin kuuluivat Jung Changin Villijoutsenet, Peter Englundin huikaisevan hieno Kirjeitä nollapisteestä ja Edvard Radzinskin komea Nikolai II:n elämäkerta. Lukemattomista taidekirjoista ykköseksi nousi jossain vaiheessa Peter Gilbertin The Symbolists, samaten kaikki Gallen-Kallelaa ja Simbergiä sivuava materiaali kiinnosti (ja kiinnostaa). Innostuin antiikista ja tyylihistoriasta, jugend nousi ihanteekseni sisustustyylissä.

Menihän sitä kaikkea muutakin, Patricia Cornwellia (jota en nykyisin jaksa ollenkaan), Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jonka luin heti uudelleen, kun pääsin loppuun. Lucius Shepardin omintakeinen vampyyriromaani Kultainen teki vaikutuksen sekin. Tutustuin Anne Ricen angstisiin verenimijöihin ja lukion kirjojen sijaan luin Ari Turusen Taikauskoisten tapojen tarinaa, brittiläisiä musiikkilehtiä ja paksuja runokokoelmia. Törmäsin Ilpo Tiihosen ja Juice Leskisen lyriikkaan. Dekkareiden saralta poimin lemmikikseni Åke Edwardsonin.

Pikkuhiljaa liu'uin nykyisiin lukutottumuksiini: enimmäkseen faktaa, suurimmalta osin historiaa. Suomen lisäksi kolmella muulla kielellä (niin paljon kiintoisaa materiaalia on yhä suomentamatta!), valittuja kaunokirjallisuussuosikkeja, kuten satunnaislöydöstä yhdeksi lempiteokseksi päätynyt Syrjän Kertomuksia radan varresta, Veijo Merta, Unto Kupiaista, Joel Lehtosta, mitä milloinkin. 

Historian alalla Neuvostoliiton, Suomen, Ruotsin ja natsi-Saksan vaiheet kiinnostavat minua eniten. Myös kaikenlainen kulttuurihistoria miellyttää. Historioitsijoiden ykkösiksi nostaisin huikaisevan upeasti kirjoittavat Teemu Keskisarjan ja Peter Englundin, joka tulikin jo aiemmin mainittua.

On minulla toki ennakkoluulojakin: sci-fistä en jaksa kamalasti riemastua (no, Stanislaw Lemin Solariksesta tykkäsin), enkä jaksa aikuisille suunnattujen satujen lajityyppiä, jota chick-litiksi kutsutaan. Se aliarvioi lukijaansa törkeästi! Samaten ylenmääräisessä kurjuudessa rypevät aikalaisromaanit jätän suosiolla hyllyyn. Fantasia ei oikein ole alaani sekään.

Rakastan kirjoja, ne ovat hyviä ystäviäni ja elinkumppaneitani. Ne ovat mukana matkalla, toimivat rauhoittavina seuralaisina, kun haluaa illalla nukahtaa rauhallisesti (ellei sitten unohdu lukemaan "tätä sivua loppuun ja sitten seuraavaa ja sitten seuraavaa..."). Niistä löytyy aina uusia asioita ja oivalluksia. Joistain kirjoista tulee pysyviä rakkauksia, jotkut lopetan kesken ja kolmannet unohtuvat pian ne luettuani. Pääasia, että lukemista riittää! Saisin vieroitusoireita ilman päivittäistä lukutuokiota, mutta tästä addiktiosta en edes yritä rimpuilla irti! 

Maailma on täynnä kirja-aarteita, jotka odottavat löytämistään! Tietoisuus tästä rikkaudesta ja riemusta saa minut onnelliseksi. Kirjakaupat ja -hyllyt, divarit, kirpparit ja kirjastot odottavat ratsaamistaan!

Tunkkaisia terveisiä 1970-luvulta

"Varsinaiset kirjallisuusarvostelijat, joilta odottaisi arvovapaata, hienosti sanottuna objektiivista otetta kohteeseensa, ovatkin usein tiukasti omiin ennakkoluuloihinsa ja taustayhteisöihinsä sitoutuneita henkilöitä." (s. 195)

Näin korskeasti lausahtaa Matti Salminen oman kirjallisen tuotoksensa sivuilla, mutta ei tunnu itse noudattavan kaipaamaansa objektisiivisuutta kovinkaan tarkasti tekstissään. Mitenkäs se sanonta malkasta ja omasta silmästä taas menikään?

No niin, bloggaajana minulla on sentään lupa marmattaa yli tarpeen!

Lainasin Pentti Haanpään tarinan hyvinkin innostuneena. Petyin sen sisältöön pahasti. Lukeminen itsessään oli melkoista takeltelua, monta kertaa teki mieli lopettaa kirja kesken, hylätä se tyystin ja siirtyä lukulistan seuraavaan opukseen. Päätin ottaa elämäkerran eräänlaisena henkisenä kestävyysurheiluhaasteena ja tankata sen läpi vaikka sitten väkisin. Aika tervanjuontia oli, mutta sainhan sentään kahlattua opuksen alusta loppuun!

En ole mikään erityinen Haanpää -tuntija, tarkoitus olisi syventyä hänen teoksiinsa laajemmalti joskus epämääräisessä tulevaisuudessa. Aloittaa aion kirpptorilta nappaamastani Nykyaikaa -kokoelmasta. (Koulussa puolestaan kirjoitin aikanaan esseen Haanpään novellista Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen, jonka sattumalta olin lukenut ensimmäistä kertaa kakarana. Tarina oli mukana antologiassa, jonka puolestaan poimin luentaan vanhempien kirjahyllystä. Muistan järkyttyneeni traagisesta kertomuksesta aika lailla, hevostyttö kun olin.)

Aiheessahan ei siis ole vikaa, ei alkuunkaan. Päinvastoin. Elämäkertaan tarttuessani ajattelin, että ennen Haanpään tuotantoon tutustumista voisi olla hauska lukea kirjailijan vaiheista noin niin kuin prologiksi. 

Onhan teos toki elämäkerta, mutta samalla se on kirjoittajansa mielipideteksti ja sepä tässä ongelman ydin onkin. Koko kirja on kuin aikakapseloitu möykky seisemänkymmentälukulaista, itään päin suuntautunutta historiankirjoitusta. 

Nykyäänhän ei toki ole muodikasta puhua kommunismista tai olla sosialisti, joten hieman kuohitussa muodossa tämä vasemmistolaisuus tekstissä esiintyy, mutta selvä asenteellisuus on havaittavissa alusta loppuun. Tämä varsin kärjistetty ja alleviivaava näkemys tekee Salmisen kirjasta raskasta ja tympivää luettavaa, joka paikoittain lähentelee kirjallista karikatyyria.

Salmisen käsittelyssä Haanpäästä kasvaa jonkinlainen väärin ymmärretty proletariaatin sankari ja työkansan uuttera puolustaja, joka neroudestaan huolimatta lipsahtaa huonoille teille. Haanpää esitellään kirjassa saamassa jatkuvaa ruoskintaa tunteettomalta, monoliittiselta porvarilliselta kirjallisuuseliitiltä, joka ei katkeruuttaan ja kaunaisuuttaan ymmärrä Haanpään ainutlaatuisuutta. (Tai ymmärtää liiankin hyvin ja pelkää päästää lahjakkaan kirjoittajan tekstiä piilomerkityksineen suuren yleisön ulottuville.)

Eniten huutia saa Salmiselta aiemman polven Haanpää -tutkija Eino Kauppinen, joka esitellään kirjassa moneen otteeseen huolimattomana diletanttina, jopa julmana sensuroijana, joka on muokannut ja vääristellyt ihmisten käsitystä kirjailijasta oman mielensä mukaan. Kauppisen syytä ovat "väärin" koostetut Haanpää-valikoimat, Kauppinen on kaiken huonon Haanpää-materiaalin alku ja juuri, joka on pimittänyt aineistoa tutkijoilta ja sensuroinut keskeisiä tekstejä viattomien lukijoiden ulottumattomiin. Tutkijaa suomitaan tekstissä sivukaupalla, eikä Salmisella ole hänestä tai hänen tutkimustuloksistaan mitään positiivista sanottavaa. Lukijan korvia kuumottaa edesmenneen Kauppisen puolesta.

Ihmeellistä kaunaa Salminen kokee myös Mika Waltaria kohtaan. Waltari leimataan kirjassa pseudolahjakkaaksi oikeiston suosikiksi, joka sopivissa piireissä suosioon noustuaan saa turhaa kunniaa ja mainetta. Myös Waltarin laaja tuotanto saa tylyn arvion. Milloin Waltari on avoimen natsimyönteinen, milloin tehtailee heikkolaatuisia elokuvakäsikirjoituksia, kirjoittelee vähäpätöisiä kertomuksia tai pokkaa palkintoja ylenkatsotun sankarin - arvata sopii kenen - nenän edestä. Käyttääpä Salminen Waltarista jopa ilmaisua "kirjallinen kameleontti", mitä ei parhaalla tahdollakaan voi katsoa kehuksi.

Myös Olavi Paavolainen katsotaan tässä sankaritarinassa eräänsorttiseksi moraaliltaan häilyväiseksi  puolikonnaksi, samoin antisankarin viittaa saa kantaa V. A. Koskenniemi. Armon Salmiselta saavat tietenkin vasemmistolaiset kirjailijat, Arvo Turtiainen ja Toivo Pekkanen etunenässä. (Turtiaisen sotapakoilu jatkosodan vuosina tuntuu jopa olevan ansio kirjoittajan silmissä, mutta esimerkiksi lottia hän ei arvosta, rivien välistä annetaan lukijalle viite järjestön jäsenien löyhtästä moraalista upseerien "kenttäpatjoina". Tämä tuntuu nykyihmisestä lievästi sanoen oudolta ja halventavalta tulkinnalta, jolla ei todellisuuden kanssa ole mitään tekemistä.)

Myös papiston jatkuva moukarointi alkaa puuduttaa jossain vaiheessa, liperikaulat kun ovat tässä esitelmässä pelkkiä Lapuan liikkeen ja IKL:n käsikassaroita, sodan ja kiihkoisan isänmaallisuuden julistajia, jotka vievät viatonta kansaa harhaan. Salminen alleviivaa mielellään Haanpään ja paikallisen julistajan eripuraa, irvii kirkkoa laitoksena ja syyllistyy tässäkin kohtaa turhaan yksisilmäisyyteen.

Salmisen kirjassa tuntuu Haanpää jäävän eräänlaiseksi statistiksi, jonka elämänvaiheet tarjoavat kehyksen oman pamfletin kirjoittamiselle. Tapa vetää historian mutkia suoraksi - verrata esimerkiksi köyhän 1930-luvun oloja suoraan 1990-luvun lamaan - on aika omalaatuinen sekin. Ihmetellä sopii myös,  miksi Salminen harhailee kesken kaiken peräänkuuluttamaan uutta työväenluokkaista Haanpäätä, jollaista kuulemma on turha etsiä Suomen nykyiseltä kirjallisuuskentältä. Tämä (sosialistisen) realismin haikailu tuntuu hivenen kiusalliselta.

Tuntuu myös väkinäiseltä, että Salminen yrittää muokata Haanpäästä yhden aatteen julistajaa, joka näyttäytyy lukijalle vainottuna ja väärin ymmärrettynä, luokkatietoisena julistajana. Salminen antaa ymmärtää hänen olevan paljon vihamiehiään ja kadehtijoitaan älykkäämpi. Hämärältä tuntuu Haanpään yletön ja lähes kritiikitön kehuminen, hänet nostetaan muitta mutkitta kirjallisuutemme ykkösnimeksi, ohi Linnan - ja niin, Waltarin, Sillanpään ja muiden ammattitoveriensa. (Tämän omaperäisen näkemyksen mukaan mm. Linna oli pelkkä Haanpään henkinen oppipoika.)

Vikoja Haanpäästä ei juuri löydy, moneen otteeseen Salminen mm. korostaa, miten juopotteluun taipuvainen kirjailija ei ollut oikea alkoholisti, koska oikea alkoholisti juo itsensä hengiltä, kuluttaa rahansa viinaan viimeistä latia myöten, eikä Haanpää sortunut näihin mainittuihin synteihin. Peliriippuvainenkaan tämä ei kuulemma ollut, vaikka sököpöytään katosi tuhatlappusia toisensa jälkeen. (Ja vaikka Haanpää joutui alkoholinkäyttönsä takia sairaalaan, jossa todettiin viinan aiheuttamia elimellisiä muutoksia, ei hänen kohdallaan siltikään voida puhua alkoholismista, taiteilijapersoonaan olennaisesti kuuluvasta Jaloviinan ottamisesta vain.) 

Haanpään vaimo Aili ja anoppi ovat puolestaan Salmisen mielestä ikäviä ihmisiä. Elämäkerrassa he ovat vihamielisiä, kirjailijan luovuutta haittaavia ja manipuloivia pyrkyreitä. Vaimo huijaa kirjailijan perheenisäksi ja anoppi pyrkii jatkuvasti ohjailemaan nuorenparin elämää. (Otetaanpa Salmisen toimesta myös kantaa Ailin rahankäyttöön miehensä kuoleman jälkeen.) Saman aatteen jakanutta rakastajatarta Salminen kohtelee paljon ymmärtäväisemmin. Haanpään ja helsinkiläiskommunistin suhde ei ole suinkaan aviorikos, vaan rakkautta vaille jääneen taiteilijan inhimillinen hairahdus.

Juuri tämä näköalaton asenteellisuus ja klassikkokirjailijan valjastaminen työväenluokan asialle saa minut ärsyyntymään. Jos tosiaan vaatii objektiivista suhtautumista kirjallisuuskriitikoilta, olisi kai suotavaa myös itse pitäytyä suhteellisen neutraalissa kirjallisuushistorian laatimisessa ja antaa tilaa myös lukijan omille näkökulmille, ajatuksille ja aatteille. Äärilaitoja kolkutteleva tyyli (oli se sitten oikealle tai vasemmalle kallellaan) ei ole puolueetonta katsantokantaa hakevalle kirjallisuudenystävälle kovinkaan houkuttelevaa ajanvietettä.

Arvosana 3/10

Matti Salminen
Pentti Haanpään tarina
304 sivua
Into Kustannus Oy 2013

Haukkapaloja hölmöilyn historiasta

Jälkiviisaus on viisauden lajeista se imelin, tokaisi aikanaan Veikko Huovisen luomus Pylkkäs-Konsta. Olkoon niin, mutta tästä viisastelusta on Vesa Sisättö perannut esille vaikuttavan kattauksen ihmiskunnan toilauksia. Esiin nostetaan sikermä historian tapahtumia, aatteita ja ideoita, jotka ennen toteuttamistaan ovat kuulostaneet ihan järkeviltä ja luontevilta hankkeilta, mutta paljastuneet jälkikäteen jos eivät nyt ihan silkoiksi katastrofeiksi, niin likelle kuitenkin. Mukaan on kerätty myös silkkaa ajattelemattomuutta edustavia kömmähdyksiä ja niitä kuuluisia inhimillisiä erehdyksiä.

Nyt jälkikäteen on tietysti hyvä sanoa, että ei se Hitlerin ollut kovin fiksua aloittaa operaatio Barbarossaa, Coca-Colan vaihtaa klassikkoreseptiään, kemistien keksiä DDT:a tai amerikkalaisten hutiloida avarussukkulan tiivisteiden kanssa kohtalookkaasti vuonna 1986, mutta samalla tapaa ihmiskunta osaa toheloida nykypäivänäkin. Sisättö on löytänyt esimerkkejä homo sapiensin toilauksista myös viime vuosilta. Tuntuu siltä, ettei tätä historian lajia ole vielä kirjoitettu loppuun, toteaa tekijä, ja siihen mielipiteeseen on lukijan harvinaisen helppo yhtyä...

Aikajanallisesti Sisätön framille nostamissa esimerkeissä edetään hämyisästä esihistoriasta kaksituhatluvulle, pyrähdetään Roomasta Yhdysvaltoihin, Ranskasta Suomeen ja moneen muuhun maailmankolkkaan. Erheitä on poimittu mm. talous- ja sotahistoriasta, eikä rehtinä kisailuna itsensä mielellään määrittelevä urheilukaan välty häpeältä. Henkilöistä kyseenalaisen maineen valokeilaan pääsevät patsastelemaan mm. herrat Mao, Napoleon ja Tshingis-kaani.

Kukin kokoelmaan päätynyt historiallinen hölmöily on tiivistetty muutaman sivun paketiksi, mutta eipä tässä haetakaan mitään tapahtumien perinpohjaista analyysia syistä ja seurauksista. Kronologinen lähestymistapa toimii, aihepiirin mukaan lajitteleminen olisi tehnyt kirjasta paljon hajanaisempaa luettavaa. Lyhyehköjä tarinoita on mukava tutkia vaikkapa "iltapalaksi" pari kerrallaan - tai ahmia ronskimmallakin otteella. Myös matkalukemisena uskoisin Sisätön valikoiman toimivan mukavasti, asiaa on tarjolla, mutta ei turhan raskaassa paketissa. Pienehkö kirja kulkee helposti mukana vaikkapa repussa.

Hieman yllätyin, kun huomasin kustantajan olevan SKS:n. En ole aiemmin törmännyt näin "keveään" historiankirjoitukseen sen listoilta, mutta enpä pistä vastaan, vaikka tämän sorttista tavaraa olisi toistekin tarjolla. (Mikä ei tietenkään tarkoita, etten pitäisi SKS:n normaalista, painavammasta materiaalista, kaikki kunnia perinteikkään kustantamon raskaansarjan historiankirjoitukselle.)

Triviatiedon ja menneisyyden kummallisuuksista pitävälle tämä on mainio haukkapala. Saattaisi se myös parantaa jonkun historian lukemisen fobiasta, sillä raskasta vuosilukujen ja alaviitteiden kirjomaa kokonaisuutta tästä ei saa kirveelläkään.

Ja niin, se yhtä avainta vailla ollut Titanic upposi muun hömelöinnin ohella, koska... 
...enpäs kerrokaan! 

arvosana 8½/10

Vesa Sisättö
Unohtunut avain, joka upotti Titanicin
ja muita historian mokia
306 sivua
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014

Muutosvastarintaa

Sattuipa silmään tämänsorttinen mietelmä internetin uumenista:

Myönnän olevani vanhanaikainen jäärä, mutta elektroniset lukulaitteet eivät kiehdo pennin vertaa. E-kirjat tietysti vievät vähemmän tilaa, ne on näppärä kaapata matkalle mukaan ja niin pois päin, mutta ...ääh! Ne ovat hirvittävän tylsiä. Ei niitä voi hypistellä, ihmetellä painojälkeä, paperi ei rapise, eikä sivujen väliin voi tunkea itselle sopivaksi kustomoitua kirjanmerkkiä. Ei kylmä ruudun välke korvaa perinteistä, ihmisläheistä formaattia. Tietokoneiden ja television pällistelemisessä on tarpeeksi näyttöpääte-elämää minun makuuni. En huoli sänkyyni yhtään tietoteknistä ihmettä, en sylimikroa, en älypuhelinta, en lukulaitetta. Kirjakaapin päällä nököttää kelloradio. Se riittää yöviihteeksi perinteisten kirjojen ohella.

(Ja niin, sanottakoon sekin, että kirjat ovat minusta vinkeitä sisustuselementtejä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minulla on vitriinikaappi täynnä kirjallisuutta riemunkirjavine selkineen, joissa kirjasintyypit ja eri kielet muodostavat hillityn, mutta äärimmäisen vaihtelevan kokonaisuuden. Niin ikään minusta on hauskaa pällistellä kokoelmaa ja pohtia, mitä seuraavaksi lukisi. Fiilistellä, kuten sanotaan.) 

Samanlainen itsepäinen vanhaan takertunut eilispäivän ihailija olen levyjen suhteen. CD on lempimuotoni äänitteille, jos haluan kuunnella musiikkia ajatuksen kanssa. Mp3 on minulle lähinnä tallennusmuoto, joka on kätevä laittaa soittimeen taustamusiikiksi kuntosalille, lenkkipolulle tai vaikkapa kansalaisopiston maalauskurssille. Tiedostolitania digitaalitallenteesta ei millään korvaa omin pikku kätösin hiplattavissa olevia kansilehtisiä. Kyllähän Spotify on ihan kätevä kaveri, mutta tärkeimmät ja eniten kuuntelemani äänitteet tämä materialisti haluaa omistaa levymuodossa. (Vaikka CD:t vievät tilaa ja välillä tietyn levyn etsiminen kokoelman uumenista riipii hermoja.) C-kasetit huminoineen ja rullautuvine nauhoineen sentään olen nakannut pihalle, enkä kaipaa niitä lainkaan. Kyllä mp3-soitin on mukavampi juoksutakin taskussa kuin 1990-luvun Walkman tai se 2000-luvun alun kannettava CD-soitin, joka hyppyytti raitoja, koska ei pitänyt tärinästä.

Tietyt nykyajan lelut ovat ihan hauskoja, en ole ollenkaan sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin. Kännykkä on kätevämpi kuin lankapuhelin, sitä tuskin kukaan kiistää. Enkä usko, että kukaan meistä kaipaisi antibiootitonta aikaa. Tai teryleenia. Tai pyykkilautaa pyykkikoneen tilalle.

Samaten GPS-paikannin ja sykemittari ovat kaltaiselleni laiskiaiselle tietyn sortin motivaattoreita (kun huomaa juosseensa vakilenkkinsä nopeammin kuin viimeksi, kyllähän sitä ilahtuu). Ilman näitä urheilukilkkeitä tulisi toimeen vallan mainiosti, eikä niiden hommaaminen välttämättä kuulu ns. järkiostosten kategoriaan, mutta voi sitä joskus pöhköilläkin. Onhan se nyt uljasta istua sohvalla ja hekumoida karttakuvien ja viivadiagrammien ihmeellisyyksiä. "Tuossa vissiin pysähdyin solmimaan kengännauhan. Ai, tuossa piti katsella töyhtötiaisia, kun vauhti tippui nollaan..."

Ääääääh!

Tällä hetkellä ei blogistilla ole muutakaan tekemistä kuin naputella tuikiturha merkintä lieventääkseen tylsistymistään. Istun paraikaa tietotekniikkakurssilla oppiakseni jotain uutta. Kahdesta tunnista on nyt valunut hukkaan yksi - sen vuoksi, että kurssin oppilaista osa ei kuuluisi tähän ryhmään lainkaan.

Jos kurssiesittelyssä lukee, että tietotekniikkataitojen tulisi olla alkeitten osalta hallussa, silloin niiden pitäisi olla hallussa! Näin minä asian ymmärrän, mutta ihan kaikille tämä vaatimus ei ilmeisesti aukene, vaikka siitä on mustaa valkoisella opinto-ohjelmassa. Olemme nyt tunnin ajan vatuloineet sitä, onko ihmisillä Microsoft -tili vai ei, miten se luodaan, jos ei ole jne. Osa väestä (kuten minä) hoseltaa omiaan netissä ja odottelee, että tapahtuisi jotakin, oppisi sitä, mitä on opiskelemaan tullut.

Nämä osaamattomat tukkivat kurssin ohjelman melko tiukasti. Varsinainen oppisisältö käydään reippaalla ravilla läpi, koska opiskeluaika on valunut siihen, että opettaja joutuu neuvomaan paria, kolmea ihmistä pitkään ja hartaasti. Jos hukassa ovat perusluokan atk-taidot (DVD:n katselu, sähköpostitilin käyttö jne.), ei opetus ole kovinkaan syvällistä. Kurssin anti: jäljessä laahaava ohjelma ja monistenippu. Siinähän sitä.

Muotia etelänaapurista

Maimu Bergin Muotitalo on ovela tapaus: kirjastoluokitukseltaan se on 90.21 - siis tukevasti historian puolella, mutta lähestymistapa aiheeseen on oudon romaanimainen, kolkutellaanpa tässä kirjassa jopa satiirin oviakin, ei niinkään normaalin muistelman tai aikalaishistoriikin uksia.

Nimensä mukaisesti kirjassa kerrotaan Neuvosto-Virossa, tarkemmin sanoen Tallinnassa, sijainneesta Mõemajasta, sikäläisen muodin sanelijasta ja esikuvien asettajasta, mutta mikään suorasanainen ja kronologinen esitys ei kyseessä ole, vaan pikemminkin sikermä yhden henkilön vaikutelmia ja tunnelmia menneisyydestä.

Keskushenkilöksi on asetettu Betti Parklei (sic), jonka todenperäisyydestä on tuntemattoman vaikea mennä sanomaan juuta taikka jaata. Bettistä puhutaan kolmannessa persoonassa, mutta hän saattaa olla tai olla olematta kirjailijan alter ego. Teoksessa hänet esitellään muistelmiensa kirjoittamista hinkuavana, vanhenevana naisena, joka on teoksen kirjoittajan (?) tuttava.

Betti on neuvostokauden Siluett -muotilehden tekstitoimittaja, viileä ammattilainen, joka tiedostaa hyvin tuottavansa pelkkää kaanonin mukaista, sensorien syynäämää sanahelinää. Lehti puolestaan on sosialistiseen malliin stanssattu, huonolaatuiselle paperille painettu julkaisu, jonka esittelemä muoti on vesitetty versio läntisistä tyylivirtauksista. Niin aistikkuus kuin kauneus puuttuvat lehden esittelemistä malleista; kunnon neuvostonaisella ei toki ole liian lyhyttä helmaa, liian isoja koruja tai avonaista kaula-aukkoa. Suurimmat linjaukset sanelee, kuinkas muutenkaan, Moskova.

Muotitalon historiaan on vaikeahkoa päästä kiinni, ellei Neuvosto-Viro ole entuudestaan tuttu. Vuosilukuja tai tekstiä tiettyyn aikaan ankkuroivia yhteiskunnallisia tapahtumia Berg ei tekstissään liiemmin viljele. Sodanjälkeisiä aikojahan tässä elellään, niukahkoista vihjeistä päätellen 1960- ja 70-lukujen kautta edetään hiljalleen kohti perestroikaa ja valtiojohtoisen Muotitalon taantumista.

Kuten sanottu, Bettistä on vaikea sanoa, onko hän kuva kirjailijasta, pelkkä romaanihenkilö, tekijän tuttava vai kenties yhdistelmä näitä kaikkia. Myös Parklein harrastamat, pseudohistorialliset tutkielmat (Leninin Tshingiskaanista peritymisestä Hamletin virolaiseen äitiin) ovat hivenen kummallinen lisä hänen persoonaansa - Bettin metsästämä, entisen muotitalon kellarissa haahuileva, johtajattaresta oraakkeliksi taantunut nainen lipsahtaa jo hölmön fantasian puolelle, samoin kuin loppupään rahakas kasinoelämä Monte Carlossa.

Odotin kirjan olevan muistelmatyyppinen ja faktoihin pureutuva, mutta näinhän sitten ei ollutkaan. Siksi Parklein seikkailut sosialistisessa muotiteollisuudessa jättävät melko ristiriitaisen vaikutelman. Pikaisella Googlen tutkimisella utelias blogisti havaitsee, että vironkielisen Wikipedia-version mukaan Maimu Berg on itse ollut Siluettin toimittajana muutama vuosikymmen sitten, mutta siihen vihjeet ja tiedot loppuvatkin.

Sinänsä Muotitalo on suhteellisen viihdyttävä katsaus menneeseen, mutta aukkopaikkoja jää tekstiin liiaksi, jotta lukija voisi aidosti nauttia teoksesta. Minään johdonmukaisena ja selventävänä kurkistuksena etelänaapurin muotimaailmaan Neuvostoliiton pakkovallan alaisena se ei toimi. Kieltämättä jälkimaku jää laimeaksi.

Arvosana 6/10

Maimu Berg
Muotitalo
(Mõemaja)
234 sivua
Moreeni 2014