Luentaa

Vähiin on jäänyt kirjabloggaaminen, pirulauta. Luen hirvittävän tahmaiseen tahtiin, kolmessa viikossa olen selvittänyt noin 2½ kirjaa. Ulkomaankielinen materiaali on tuntunut liian vaikealta, iltaisin väsyttää niin, etten jaksa keskittyä vaikkapa englantilaiseen teokseen ollenkaan. The Six Wives of Henry VIII ja Hitler's Furies - molemmat aloitettu, mutta muutaman sivun jälkeen ei ole tapahtunut mitään. 

Tällä haavaa koluan 1961 ilmestynyttä sotamuistelmaa Korpisoturit. Blogata pitäisi myös Kim Il-Jongin kokin muistelmista ja perehtyä kirpputorikirjaan nimeltä Pitkä matka Siperiaan.

Tänään kävin myös salilla kihnuttamassa juoksumatolla sekä crosstrainerilla, näkyvin tulos oli rakko oikeassa jalkapöydässä (sukanpiru oli rypyssä, minkä huomasin vasta vähän liian myöhään).

Aloitin myös avoimen yliopiston kurssin, parilla luennolla on jo istuttu ja mielenkiintoista on ollut! Hankintalistalla on kallis tenttikirja, hinta laittaa kipristelemään, mutta lohduttaudun sillä, että nide on toivon mukaan ihan siedettävää - kenties jopa mielenkiintoista luettavaa. Aihe - arkeologia - ei ainakaan ole mikään mahdottoman ikävä, päinvastoin!

Kirjan kanssa torkkumisen ohella olen myös harrastanut kännykkäkamerakuvausta. Otan kuvia löysin rantein, keskityn kyllä sommitteluun, mutta mitenkään yltiövakavissani en ole liikkeellä. Poimin mielelläni pieniä yksityiskohtia, kliseisiä auringonlaskuja ja muuta hauskaa.

Talvi-ilta

Pakkasilta: mittari näytti -17 C, lumi narskui, viileä ilma otti poskipäihin ja taivaanrannalla mollotti täysikuu. Maisema näytti 1800-luvun romanttiselta maalaukselta, sävytkin rimmasivat. Sellainen oli eilisilta.

Täksi päiväksi pakkanen maltillistui, miinus kolme astetta oli hyvin sopiva sää vuoden ensimmäiselle juoksulenkille ulkoilmassa. Kuutamo oli mönkinyt piiloon pilvien taakse, lauha ilma toi mukanaan harmaamman taivaan.

Hiihtäjille ei vieläkään ole satanut lisälunta, joten suksiväki joutuu edelleen kiertämään reilun kilometrin rinkiä ruohokentän päälle pusatulla radalla. Minun puolestani saavat pysyäkin siellä kihnuttamassa. Vähäinen kinos takaa sen, että metsäreiteille pääsee hölköttämään!

Persuksiin se kieltämättä otti, pöpperöisellä polulla eteneminen. Alkupää matkasta oli tamppaantunut miellyttäväksi monen kulkijan toimesta, mutta vähän kauempana reitti oli puuromaisempi ja piti juosta uraa pitkin. Onneksi matkalle mahtui myös suoraa, aurattua tietä, jolla oli helppo askeltaa.

Alkupäässä hermostuin GPS-mötikän valumiseen, mutta huoltotauon jälkeen hihna suvaitsi pysyä käsivarressa aloillaan. Tässä se taas nähdään, miten kaikenmaailman hilavitkuttimet a) aiheuttavat piruutusta, b) tuottavat vaikeuksia, c) tekevät modernille liikunnan harrastajalle hassuja keskeytyksiä itse suoritukseen. Onneksi diletanttien ei tarvitse tosimielellä ottaa stressiä kapineistaan.

Haluaisin myös kysyä, miksi ihmeessä tässä sydänsiirtojen ja avaruusteknologian maailmassa ei osata tehdä juoksutrikoita, jotka eivät valu? Aivan sama, ovatko kyseessä ruotsalaisten rättikauppojen halvemmat vai urheiluliikkeiden merkkivaatetangosta ostetut kalliimmanpuoleiset kamppeet, maan vetovoima aiheuttaa aina päänvaivaa jossakin vaiheessa lenkkiä. (Yhdet erinomaisen hyvin istuvat, epävaluvat juoksubyysat kaapissani sentään on - noudettu suoraan juoksumuodin mekasta nimeltään Tarjoustalo, mutta ne saakelin tokmannilaiset eivät enää myy vastaavanlaisia ihmepöksyjä. Varmaankin muut valmistajat ovat kateudessaan pakottaneet ko. puljan luopumaan ylivetohyvästä mallista. Äärimmäisen mukavat, äärimmäisen kestävät ja äärimmäisen tukevasta, mutta hengittävästä kankaasta olevat housut ovat harvinaisuus.) Miksi, oi miksi ihmisen pitää aina jossain välissä juoksu-urakkaa pysähtyä kiskomaan nyörejä tai nauhoja kireämmälle? Hermot kiristyvät samaa tahtia kuin trikoiden vyötärö.

Mutta muuten ei voi valittaa: kesäkelejä ei tähän hätään saada, toivotaan, että samanlaiset, lenseät juoksuilmat jatkuvat!

Muhjua

Ihannekelit katosivat.

Nyt normaali metsäreitti oli muuttunut upottavaksi muhjuksi, jossa sauvakävelystä tuli lähinnä sauvalaahustusta. Illalla ja yöllä lauhtunut sää teki lumesta vedensekaista sohjoa ja mihin ei loskaa riittänyt, siellä oli pirun liukasta. Kävelykepit olivat siis ihan asiallinen varuste. Erityisen mielenkiintoista oli hivenen kaltevalla tienpätkällä. Siinä kohtaa olisi voinut olla hyvä vaihtoehto edetä vaikka kontaten. 

Upottavassa lumimoskassa käppäileminen ei ollut ihan tervejärkisen hommaa, mutta kun kerran tuli lähdettyä, niin survoin läpi jonkinnäköisen lenkkirinkulan.

Tätä kirjoittaessa on siis uudenvuodenaatto. Rakettien räjäyttely on kulmakunnallamme varsin maltillista, ainakaan toistaiseksi ääniefektit eivät ole kuulostaneet Tali-Ihantalaa käsittelvältä elokuvalta. Lähinnä volyymi kuulostaa räkäpäiltä metsän siimeksessä.

Vuoden loppupuolella pitäisi kai listata tavotteita tai muistella menneitä. Kumpikaan toiminto ei huvita. Eikä innosta pahemmin lupailla mitään. Eiköhän tässä puksuteta eteenpäin ihan entiseen malliin.

Uhkailevat, että kelien pitäisi taas viiletä viikonloppuna. Toivottavasti silloin tulee hippusen lunta, jotta jääradat - anteeksi katukäytävät - tulisivat taas paremmiksi kävellä.

Sauvakävelyä

Talvella ei paljon tämän parempia liikuntakelejä ole tarjolla, joten ne on hyödynnettävä, kun tilaisuus kerran on. Alle kymmenen asteen pakkaset, vähäinen lumi ja kuutamoinen ilta sopivat hyvin vaikkapa sauvakävelyyn.

Sauvakävelyhän on siitä metka laji, että sillä ei ole minkäänlaista muotistatusta, ja harvemmin kukaan alle viisikymppinen hihkuu ylpeänä harrastuksestaan ääneen ystäväporukassa tai leveilee sillä, miten pitkä kierros tuli pururadalla heitettyä.

Sauvakäppäily kun helposti edelleen mielletään eläkeläisten ja kotirouvien epäurheiluksi, jonka mielenkiintoarvo lähentelee nollaa.

Sauvominen on vähän samanlainen juttu kuin käveleminen yleensäkin: onhan se nyt hyödyllistä, mutta umpitylsää, eikä se vaadi ihmeempiä varusteita tai metkoja vekottimia. Kukaan ei kadehdi ko. urheilussa tarvittavia välineitä. En vielä kertaakaan ole törmännyt liikuntablogiin, jossa joku silmät kiiluen esittelisi kuvia hiilikuitu-Exceleistään. Eikä urheilulehdissäkään ole pahemmin näkynyt testejä tai esittelyitä.

Eipä pahemmin haittaa. Jos laji on itselle hyvä, on aivan sama, mihin kohtaan trendilistaa se noteerataan. Olen myös sitä mieltä, että aikuisella ihmisellä pitää olla kanttia harrastaa sitä, mistä itse tykkää, eikä vain niitä lajeja, jotka kaveripiirin tai sosiaalisen median mielestä ovat soveliaita ja muodinmukaisia.

Minusta on ihan mukava silloin tällöin lähteä harrastamaan dementiahiihtoa. Jumiintuneet lavat ja niska saavat sopivaa kurmotusta, puolijuoksua hipova tahti nostaa sykettä sopivissa määrin ja matkalla voi kummastella luonnonihmeitä intensiivisemmin kuin juostessa tai pyöräillessä. Ja onhan se nyt paljon motivoivampaa pistellä tossua toisen eteen ulkoilmassa kuin tuijottaen maanisesti kuntosalin ah-niin-mielenkiintoista valkoista seinää.

Aikanaan opin jostain, että sauvakävely on n. 30% raskaampaa kuin tavallinen apostolinkyydillä eteneminen. Noin tasamaata mietittäessä. Ylämäethän voi vaikka juosta, jos sattuu vippaamaan päästä siihen malliin. Voin kertoa, että tulee hiki, kun laukkaa pitkin jyrkkää mäensivustaa sauvat sorkissa.

Jutun jujuhan on oikea tekniikka, se on syytä opetella, jos aikoo kiskoa sauvakävelystä itselleen maksimihyödyn. "Hiihtäminen" liian pitkillä (jopa vanhoilla suksisauvoilla!) ei tuota kuin turhaa lihasjumitusta. Ihmispahan on syytä  hankkia ihan oikeat ja sopivan mittaiset sauvat, jotta kuivan kelin murtomaahiihtosimultaatiosta saisi irti kaiken oleellisen. Mummotyylin töpöttäminen ei valitettavasti palvele kunnonkohotusta.

Näin talvella sauvojen ulkoiluttaminen on juoksulle sopiva rinnakkaislaji siinäkin mielessä, että sauvat tarjoavat mukavasti lisätukea liukkailla alustoilla. Itse tehostan pystymäpysymisprosenttia nastalenkkareiden avulla. En ole vielä kertaakaan rätkähtänyt nurin sauvalenkeillä. Talvisella juoksu- tai kävelykierroksella on kyllä tullut kokeiltua maastoutumista sekä etu- että takaperin.

Ja se vauhti! Itse ryskin menemään reippaalla sykkeellä, tarkoituksena on harjoitella, eikä huvitella. Jonkun mielestä juoksutrikoissa pyyhältävä, soraa ja lunta lennättävä akanpahalainen saattaa olla hupaisa näky kadotessaan mutkaan sauvat suihkien ja suksia vailla, mutta se nyt on hihittelijän ongelma, eikä minun.

Se parhaiten nauraa, jolla on oikeasti kivaa. Ja notkeat niskalihakset!

Talsimassa Tapanina

Joulun aikaan satoi tuoretta lunta, vähän kuin tilauksesta meille kaikenmaailman harrastelijakuvailijoille. Paikallinen juoksuratakin näytti niin runolliselta ja romanttiselta, että oksat pois. Vielä eivät hiihtäjätkään olleet päässeet valloittamaan reittejä, taivaalta ripoteltua valkoista höttöä on maassa hiukan liian vähän latukoneille, oletan. (Näin kyllä yhden sinnikkään suksijan, joka ei ilmeisesti ollut malttanut vastustaa kiusausta.)

Matkavauhti ei yhdistetyllä kävely- ja kuvausreissulla päätä huimannut. Mitäpä siitä, huomenna voi olla vähemmän turistimielellä liikenteessä ja lähteä rivakalle sauvakävelylle. Dementiahiihto se naisen tiellä pitää.

 Jollakulla on ollut hieman erilaista urheilujuomaa mukana!

Nämä kuuset ovat kenties nähneet parempiakin päiviä. Kovin olivat neulaset vähissä. Oksiston lomassa pyrähteli myös tiaisia, mutta linnut olivat kai näkymättömiä, silmäni eivät tavanneet ainuttakaan, vaikka kuinka yritin tirppoja havainnoida.

Tuulen ja lumisateen tulosuunta oli selkeästi pääteltävissä:

Aurinko muunsi varjot sinertäviksi ja hauraiksi. Joko tässä olisi aavistus tulevasta keväästä? Tuskinpa, mutta lyhyt valoinen tuokio sai jo mielen kirkkaammaksi.

Lisää talvi-iltapäivän kalvasta hehkua.

Joku pekkahalonen saattaisi jopa innostua tästä mäntymaisemasta.

Luulenpa, että männyt ovat suosikkipuitani. Niissä on jotain koristeellista ja herkkää, mutta samaan aikaan myös itsevarmaa järkähtämättömyytä.

Kivi oli kyyristynyt nukkumaan lumihuovan peittoon.

Pilvet, valo ja männynlatvat.

Hetkeksi maisema silattiin kultaisella hohteella.

Ihmeellinen kuntoilutekniikka

Jouni Hynynen totesi muinoin jossain Soundin haastattelussa tehneensä havainnon, jonka mukaan hullut tykkäävät pyörivästä liikkeestä. (Miekkonen oli jollain keikkamatkalla todistanut yömyöhällä tilannetta, jossa jonkun pikkukylän alkuasukkaat olivat ajaneet autonritsoillaan rinkiä tyhjän parkkipaikan ympäri, pitkään ja hartaasti.)

Tämä Hynysen lauselma paukahtaa usein mieleeni, kun hiippailen kuntosalilla crosstrainerin tai juoksumaton ääreen. Samaan syssyyn aivoihin iskeytyvät myös kuvat hamstereista juoksupyörissä, hevosista kävelykoneissa ja muut vastaavat mihinkään johtamattomat toiminnot. Paikallaan polkeminen ja hölkkääminen alkaa tätä taustaa vastaan verrattuna näyttää jokseenkin älyttömältä ajanvietteeltä. Monotoninen paikallaan ravaaminen, sekä edessä aukeavan valkoisen seinän tuijottaminen hikoillessa ei sekään varsinaisesti kohota mielialaa, mutta minkäs teet. Pyörivä liike tiemmä kohottaa kuntoa ja voin lohduttautua, että Hynysen teesin mukaan en ilmeisesti ole hullu, koska toimitus ei suorastaan kuulu mieliaktiviteetteihini eikä synnytä ääretöntä euforiaa.

Ratakammon suhteen paikallisen salin crosstrainerhäkkyrästä saattaa kuitenkin olla apua. Keksaisin taannoin, että häristyksessä on mahdollista tuijottaa virtuaalista ratanäkymää. Pikkuisella näytöllä edettyä matkaa symbolisoi pieni punainen pallo, joka sitten kiiruhtaa eteenpäin sitä tahtia kuin liikkujan kintuista voimaa irtoaa. 

Eikä siinä vielä kaikki, aparaatti laskee kierrokset (400m) ja matkan siinä samalla, joten kaltaistani hätäilevää, kroonista urheilukenttäkammoa potevan ei tarvitse miettiä tätäkään toimintaa  itse. Äärimmäisen helpottavaa. (Bonuksena tämä tekniikan multihuipentuma vieläpä mahdollistaa oman suorituksen taltioimisen USB-tikulle, jolloin vielä kotonakin voi ihmetellä omaa hikoilu-urakkaansa. Ei ehkä kauhean järkevää tai tarpeellista, mutta kierolla tavalla hauskaa.)

Tänään sauhusin menemään 10 ratakierrosta. Hihhei ja hurraa, olipa saavutus.

Vaikka crosstrainer ei olekaan suoraan verrannollinen normaaliin - ulkoilmassa tapahtuvaan - juoksutreeniin, tämä höperö pieni harjoitus rohkaisi minua. Pingoin jossain muualla kuin metsässä yli tavoiterajan, selkeästi! Nyt kun saan hiulattua aikaa pienemmäksi, niin luulenpa, että tartaanille palaaminen sujuu helpommin. (Ja nopeammin.)

Juoksumaton kanssa poden hiljaista, joskin hieman alistuvansorttista ärtymystä. Hihnalla kipittäminen on ikävystyttävää kuin mikä. Läpsläpsläps. Distance. Calories. Average speed. 

Mukavimmillaan mattourheilu on reippaassa kävelyssä, juostessani ajaudun helposti maton etureunaan, hallintapaneeli tulee käsien tielle ja alan käsivarsillani viuhtoa eteen-ylös, mikä tekee juoksemisesta tietenkin paljon raskaampaa. Tämä ongelma ei ole maton vika, vaan käyttäjän. (Mikä ei kylläkään helpota kiukustumistani yhtään.)

Ratakammoa

Minusta kuntoliikunta on parhaimmillaan, kun se tapahtuu metsässä, aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Alustana paras on pururata, leveä metsäpolku tai hiekkatie, joka mutkittelee metsikön läpi. Bonuksena nautin siitä, että puskaassa on mahdollista nähdä eläimiä ja lintuja, kaikennäköisiä viipottajia muurahaisista palokärkiin ja ketuista oraviin. Toinen hyvä vaihtoehto on lähteä kurmottamaan polumankelia jonnekin hieman pidemmälle, maaseututeille, peltojen ja pöheikköjen kautta pienten kyläkeskittymien läpi, pitäen välillä ryyppytaukoja ja yleisiä pällistelyhetkiä.

Alkusyksy on vielä suhteellisen siedettävää aikaa, päivät voivat olla hyvin lämpimiä, auringonsäteet tuntuvat vielä tumman takin selkämyksessä, eikä polku ole mudan ja mätien lehtien muodostaman mujun peitossa.

Mutta sitten tulee loppusyys, eniten inhoamani vuodenaika. Sen myötä nousevat myös pimeä ja kylmänkostea ilma, joka imee motivaation liki olemattomiin. Ainoa valo on lähtöisin kelmeistä sähkövaloista juoksuradan reunoilla. Katuvalojen kehän ulkopuolella ei näy metsän yksityiskohtia, musta seinä alkaa muutaman metrin päästä. En pelkää pimeää, mutta monotoninen synkkyys, jota höystävät ainoastaan muutaman suuren kiven varjo ja ne lähimmät kuusenoksat tien vierustalla, se näkymä ei tarjoa kovin paljon visuaalisia virikkeitä.

Saan kyllä patisteltua itseni märkään metsään, mutta huomaan kyllä mielummin hölkkääväni juoksumatolla kuin siellä männikössä, liukkaalla mutapatjalla. Ei juoksumattokaan kovin häävi alusta ole, mutta ainakin salilla on lämmin, eikä siellä sada. Äärettömän tylsäähän se paikoillaan soutaminen, pyöräileminen ja ravaaminen on, mutta minkäs teet. Vähissä ovat vaihtoehdot kurakauden aikana. Se on vain löydettävä sisäinen hamsterinsa ja karautettava kierroksia juoksupyörässä, liikoja ajattelematta. Onneksi on sentään musiikkia piristeeksi.

Tänä syksynä olen käynyt myös urheilukentällä juoksemassa. Minulle ratakierrokset ovat psyykkisesti raskaampia kuin metsäpyrähdykset. Tartaanilla meno on tasaisempaa kuin mäkisessä metsässä, mutta itse juoksisin mielummin ns. luonnon helmassa - kun maisemat vaihtuvat, en jää niin helposti murehtimaan omaa kestävyyttäni, kyttäämään sitä, miltä keho tuntuu tai ei tunnu, pistääkö, työntääkö, sysääkö. Radalla lasken kierroksia, märehdin sitä, miten pitkä matka on vielä tavoitteeseen ja kyttään neuroottisesti sykemittaria. Minulla on tavoiteaika ja -matka ja se stressaa. 

Olen kehittänyt tästä tavoitteesta ja määränpäästä ongelman. Minusta tuntuu, etten kykene sitä saavuttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Vahtaan kroppaani: "Ai, nyt pistää. Nyt taitaa tuntua nilkassa. En jaksa! Olen juossut vasta X määrän kierrostavoitteestani!" Aivot kepittävät menemistäni. Jalat tuntuvat betonivaloksilta, keuhkojakin taitaa kairata joku piikki, selkään sattuu. Kuuntelen hirveän auliisti ja vastaanottavaisesti tätä mantraa, suorituksen keskeyttäminen tuntuu äärimmäisen  houkuttelevalta. Yritän pistää kampoihin kiusaukselle höllätä ja mennä radan varteen kittaamaan Gatoradea.

Tämä ratakammo on lähinnä naurettava. Juoksen maastossa - siellä raskaammalla ja epätasaisemmalla alustalla - paljon pitempiä matkoja ja kovemmalla vauhdilla, mutta en saa siirrettyä samaa itseluottamusta urheilukentälle.

Nyt olen pyrkinyt eroon tästä naurettavasta ratafobiasta. Olen tarkoituksella jättänyt kotiin kaiken matkaa, aikaa ja paikkaa tallentavan materiaalin, GPS:n, sykemittarin, kännykän. Olen valinnut soittimeen kappaleita, joiden kestoa en tiedä, joten en voi musiikin avullakaan "mitata" aikaani. Juoksen tavoitematkani sillä mielellä, että olen vaikka koko päivän kentällä, mutta suoritan urakan loppuun. Ja kas! Tähän mennessä olen hölköttänyt puuttuvat kilometrit jo kuusi kertaa. Olen selvinnyt tietystä matkasta, ja voi miten hyvältä se tuntuukaan! 

Edistyn kenties hitaasti tämän kauhun selättämisessä, mutta tunnen, että olen saamassa siihen jonkinsorttisen otteen. Tiedän, että kyse ei ole mistään muusta kuin korvien välin ongelmasta, siitä jäkättävästä äänestä, joka märisee ja inisee vastaan. Koitan vaimentaa sen kitinän päässäni toteamalla itsekseni: "Pää kiinni, ämmänsaatana! Nyt ravataan, eikä mietitä!"

Jonain päivänä toivon mukaan vaimennan aivoissa asustelevan antivalmentajan. Sitä odotellessa täytyy vain karaista aivonsa ja kehonsa, usuttaa itseään laukkaamaan pitkin punaista tartaania, meni sitten hyvin tai huonosti - tai hyvin huonosti.

Muutosvastarintaa

Sattuipa silmään tämänsorttinen mietelmä internetin uumenista:

Myönnän olevani vanhanaikainen jäärä, mutta elektroniset lukulaitteet eivät kiehdo pennin vertaa. E-kirjat tietysti vievät vähemmän tilaa, ne on näppärä kaapata matkalle mukaan ja niin pois päin, mutta ...ääh! Ne ovat hirvittävän tylsiä. Ei niitä voi hypistellä, ihmetellä painojälkeä, paperi ei rapise, eikä sivujen väliin voi tunkea itselle sopivaksi kustomoitua kirjanmerkkiä. Ei kylmä ruudun välke korvaa perinteistä, ihmisläheistä formaattia. Tietokoneiden ja television pällistelemisessä on tarpeeksi näyttöpääte-elämää minun makuuni. En huoli sänkyyni yhtään tietoteknistä ihmettä, en sylimikroa, en älypuhelinta, en lukulaitetta. Kirjakaapin päällä nököttää kelloradio. Se riittää yöviihteeksi perinteisten kirjojen ohella.

(Ja niin, sanottakoon sekin, että kirjat ovat minusta vinkeitä sisustuselementtejä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minulla on vitriinikaappi täynnä kirjallisuutta riemunkirjavine selkineen, joissa kirjasintyypit ja eri kielet muodostavat hillityn, mutta äärimmäisen vaihtelevan kokonaisuuden. Niin ikään minusta on hauskaa pällistellä kokoelmaa ja pohtia, mitä seuraavaksi lukisi. Fiilistellä, kuten sanotaan.) 

Samanlainen itsepäinen vanhaan takertunut eilispäivän ihailija olen levyjen suhteen. CD on lempimuotoni äänitteille, jos haluan kuunnella musiikkia ajatuksen kanssa. Mp3 on minulle lähinnä tallennusmuoto, joka on kätevä laittaa soittimeen taustamusiikiksi kuntosalille, lenkkipolulle tai vaikkapa kansalaisopiston maalauskurssille. Tiedostolitania digitaalitallenteesta ei millään korvaa omin pikku kätösin hiplattavissa olevia kansilehtisiä. Kyllähän Spotify on ihan kätevä kaveri, mutta tärkeimmät ja eniten kuuntelemani äänitteet tämä materialisti haluaa omistaa levymuodossa. (Vaikka CD:t vievät tilaa ja välillä tietyn levyn etsiminen kokoelman uumenista riipii hermoja.) C-kasetit huminoineen ja rullautuvine nauhoineen sentään olen nakannut pihalle, enkä kaipaa niitä lainkaan. Kyllä mp3-soitin on mukavampi juoksutakin taskussa kuin 1990-luvun Walkman tai se 2000-luvun alun kannettava CD-soitin, joka hyppyytti raitoja, koska ei pitänyt tärinästä.

Tietyt nykyajan lelut ovat ihan hauskoja, en ole ollenkaan sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin. Kännykkä on kätevämpi kuin lankapuhelin, sitä tuskin kukaan kiistää. Enkä usko, että kukaan meistä kaipaisi antibiootitonta aikaa. Tai teryleenia. Tai pyykkilautaa pyykkikoneen tilalle.

Samaten GPS-paikannin ja sykemittari ovat kaltaiselleni laiskiaiselle tietyn sortin motivaattoreita (kun huomaa juosseensa vakilenkkinsä nopeammin kuin viimeksi, kyllähän sitä ilahtuu). Ilman näitä urheilukilkkeitä tulisi toimeen vallan mainiosti, eikä niiden hommaaminen välttämättä kuulu ns. järkiostosten kategoriaan, mutta voi sitä joskus pöhköilläkin. Onhan se nyt uljasta istua sohvalla ja hekumoida karttakuvien ja viivadiagrammien ihmeellisyyksiä. "Tuossa vissiin pysähdyin solmimaan kengännauhan. Ai, tuossa piti katsella töyhtötiaisia, kun vauhti tippui nollaan..."

Ei ollut ihanaa

Viime aikoina on tullut taas luettua erinäisiä liikuntablogeja. Jessus, miten kivalta, helpolta ja hauskalta hikoilu niissä saadaan näyttämään. Mikään ei ole ihanampaa kuin juosta lokakuun tihkusateessa/pimeässä/märässä kelissä. On taas voitettu itseä, ravattu pitkälle ja kauas - ja mikä parasta, on saatu otettua pari kuvaa persustasta, persuksen verhoilusta (kalliit trikoot), sekä katsottu tarpeelliseksi mainita, mitkä tossut (malli on tärkeä, samoin otos omista jalkateristä) jalassa aktiviteetti on saatu suoritettua.

Onhan niitä hulluja, jotka oikeasti rakastavat ravaamista säässä kuin säässä, mutta rohkenen epäillä, että kuntoilu ei ole aina ihan niin nirvanan rajamailla tapahtuvaa kuin blogeissa annetaan ymmärtää. En jaksa uskoa, että jokainen treeni on pelkkää autuutta ja hikoilu ihan niin kivaa kuin annetaan ymmärtää.

Ei kokopäivätoiminen valittaminenkaan kivaa ole, mutta jotain rajaa sille sosialistinen realismi -tyyliselle rapontoinnillekin toivoisi. Ja sille ikuiselle tavaratulvalle, joka tavallisenkin bloggaajan sivulta pursuaa. Samahan se minulle on, mihin ihmiset rahansa käyttävät, mutta miksi ihmeessä sitä romua pitää esitellä kuin paremmassakin mainoksessa? Puffitekstejä on maailmassa riittävästi, eivätkä kalliit vermeet tee harrastelijaurheilijasta yhtään sen ketterämpää, voimakkaampaa tai parempaa(kaan).

Jotkut bloggaajat saavat sponsoreiltaan tavaraa esiteltäväksi, tavallinen kirjoittaja ei nettoa mitään, mutta mainostaa silti. Yleensä silloin, kun on ostettu jotain, mitä kavereiltakin löytyy (tai kavereilla ei vielä ole). Tavallisen tekstin ja kaupallisen ilmoittelun ero jää häilyväksi ja kun yksityinen ihminen omassa blogissaan lähestyy jälkimmäistä, ollaan tahattoman huumorin äärellä. 

Totta, asialliset varusteet tekevät liikkumisesta mukavampaa, eikä aina ole järkevintä ostaa halvinta (se kun yleensä ei kestä tai ole tarkoitukseensa se sopivin). Eikä tuikitavallinen juomapullo tai kompressiosukka tarjoa lukijalle minkäänmoista iloa. Sitten vielä kehdataan väittää tiukan varuste-esittelyn jälkeen, että en mää vaan ole varusteurheilija, mutta ne muut. Mää ostan vaan tarpeellista. 

Mutta kuinkas sattuikaan, että viime viikolla naapuriblogissakin oli niin kivat pöksyt, että olihan mun ne pakko saada.

Samoin sitä voisi joskus myöntää, että ei huvittanut, ei ollut hauskaa eikä varsinkaan tuntunut mukavalta. Että jääkylmä sadehyhmä niskassa ei ihan vastaa kesäkuista iltapuhdetta, eikä lehdistä limainen polunpohja korvaa elokuun kuivaa hiekkatietä.

Suomalaiset - ja mitä luultavammin myös muut kanssaeläjät - syyllistyvät helposti itsensä aliarvioimiseen, mutta päinvastaisia esimerkkejäkin osaavat maanmiehet antaa. Kyllä sitä kieltämättä hämmästyy, kun ensin annetaan kuva itsestä varsin varteenotettavana amatööriurheilijana ja sitten sivustolle videonpätkä paljastaa tavallisen pulliaisen, jolla on vähintäänkin homma hukassa, ellei peräti lopullisesti kadoksissa. Lukijalle jää vähintäänkin mielenkiintoinen käsitys bloggaajan kyvystä itsearviointiin ja realismiin.

Voin sanoa suoraan, että minua riepoo kylmässä ja pimeässä sarhominen. En myöskään koe saavuttaneeni mitään perinpohjaisen poikkeuksellista, kun käyn lenkillä syysillassa. Samalla tavoin tekevät sadat muutkin samaan aikaan. Osa juoksee pidemmälle, nopeammin, nätimmällä tekniikalla. Osa taas on minua hitaampia ja hölkkää lyhyemmän pätkän. Ihan yhtä pöljiä olemme kaikki, terveet ihmiset istuvat sohvalla ja katsovat tv-ruutua, eivätkä jalat mulju nihkeinä lenkkareissa, joihin taas on mennyt kivi. Vaikka ne perkeleen kengät olivatkin ihan liian kalliit.