Ihmeellinen rouva Aino Sibelius

Aino Sibeliukselle on käynyt, kuten suurmiesten vaimoille niin kovin usein: lahjakkuuden itsensä elämänkulku on dokumentoitu hyvinkin tarkkaan kirjojen ja kansien väliin, mutta puolison vaiheista ei suuren yleisön parissa tiedetä paljoakaan.

Jenni Kirveen laatima elämäkerta Aino Sibelius - Ihmeellinen olento pyrkii osoittamaan, ettei kuva rouva Sibeliuksesta olekaan alkuunkaan yksioikoinen. Aino ei ollut hento, tahdoton nainen, eikä myöskään hiljaa kärsivä uhri suuren lahjakkuuden ja tämän säveltaiteen varjossa. 

Aino Sibelius on usein nähty pyyteettömästi miehensä taiteelle uhrautuneena marttyyrina, joka sivuutti omat tarpeensa ja halunsa palvellessaan Jean Sibeliuksen muusana, taloudenhoitajana ja aviovaimona. On puhuttu vaimolleen kiukuttelevasta, kärttyisestä säveltäjästä, juopottelevasta boheemista, joka hallitsi perhekuntaansa tyrannin ottein, vaati ehdotonta hiljaisuutta työnsä ajaksi, katosi välillä päiväkausiksi pääkaupungin humuun juhlimaan ja matkusteli ulkomailla vaimon hoitaessa kodin, lapset ja laskut miten parhaiten taisi. 

Näin ei Jenni Kirveen mukaan olekaan: Ainon elämää tarkastellessa piirtyy myös kuva itse Sibeliuksesta huumorintajuisena ja ystävällisenä perheenisänä, joka korkeamman kulttuurin luomisen lomaan saattoi vetäytyä vaikkapa kalastamaan Tuusulanjärvellä tai kävelylle metsään ja joka tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei kyennyt olemaan kylliksi läsnä normaalissa perhe-elämässä.

Aino oli omistautunut miehelleen, rakasti tätä hurjasti ja intohimoisesti, mutta teki kaiken omien sanojensa mukaan omasta halustaan, puhtaasta kiintymyksestä ja rakkaudesta, tiedostaen alusta lähtien, että avioliitossa oli kolmaskin osapuoli - musiikki. Aino oli itse vapaaehtoisesti valinnut osansa miestään tukevana ja jopa palvovana vaimona. Vaatimattomaan elämäntapaan tyytyvä Aino oli vastakohta tuhlailevaiselle ja huikentelevaiselle Jannelle, tarkka taloudenpitäjä ja yhtälailla joskus myös elannon hankkija. Aino ei hummailua hyväksynyt, mutta ei myöskään ottanut eroa shampanjaan ja sikareihin rahaa syytävästä miehestään.

Yhtä lailla myös Janne arvosti ja rakasti puolisoaan, ihaillen lakkaamatta tämän kärsivällisyyttä ja jaloa luonnetta. Joskus hän jopa totesi pelkäävänsä Ainon rakkauden sammuvan, koska mies oli ajoittain enemmän kuin vaativa ja vaimon osa joskus jopa itsekkäästi uralleen omistautuvan säveltäjän rinnalla niin raskas. Pari korostikin aina toisilleen olevansa nimenomaan me, yksi sielu kahdessa ruumiissa.

Jos Jannen legendaarista mainetta saavuttaneet "viftireissut" Helsingin yöelämässä tai hänen matkoillaan kokemansa alkoholinhuuruiset seikkailut ulkomailla ensin ihastuttivat ja kiehtoivatkin nuorta ja kokematonta Ainoa, myöhemmin aviomiehen alkoholiongelma sai hänet usein pitämään kiukkuista mykkäkoulua. Lääkärin uhkaukset ja vaimon toiveet saivat jopa Jannen luopumaan viinasta ja tupakasta muutamaksi vuodeksi. (Nämä Jean Sibeliuksen raittiit vuodet olivatkin Ainon mukaan hänen elämänsä parasta aikaa.) Niin ikään vahva ja sitkeä Aino kannatteli luulosairauteen ja masennuskausiin taipuvaista miestään kun tarve niin vaati, mutta kärsi myös itse ajoittaisesta raskasmielisyydestä.

Ainon lapsuus kului toraisassa perheessä, jossa vanhempien avioliitto oli ajat sitten kylmennyt ja puolisot ajautuneet erilleen toisistaan. Ehkä nämä lapsuus- ja nuoruusajan kokemukset elämästä rakkaudetonta liittoa seuraten aiheuttivat myös sen, että sekä Sibeliusten jälkikasvun että Jannen itsensä onni oli Ainolle yksi elämän tärkeimmistä asioista. 

(Kuva: Aamulehti)

Uraa luoviin nykynaisiin Aino suhtautui varsin varauksellisesti ja konservatiivisesti. Ainon maailmassa nainen oli olemassa nimenomaan Vaimona, ei niinkään erillisenä itsensä ja halujensa toteuttajana. Fennomaaniperheessä kasvanut ja veljensä Arvid Järnefeltin tolstoilaisuudesta vahvoja vaikutteita saanut rouva Sibelius oli tiukka oikeistolainen, eikä koskaan oppinut hyväksymään kapinaan nousseita punaisia tai heidän aatteellisia perillisiään.

Aino Sibeliuksen elämäkerta on paitsi Erik Tawastjernan mammuttimaiseen elämäkertaan aineistonaan nojautuva, myös Sibeliusten kirjeenvaihtoa peilaava tutkimus. Kirjassa on paljon lainauksia pariskunta Sibeliuksen kirjeistä toisilleen. Riveiltä voi lukea kaipausta, rakkautta ja jopa himoa. Melko samankaltaiset lainaukset ja otteet kirjeistä alkavat jo jossain vaiheessa käydä työläiksi lukijalleen ja ovat kenties jopa pitkästyttäviäkin. Vähemmälläkin sitä uskoo, että kyseessä oli intohimoinen, vahva ja kestävä suhde!

Kirjelainauksissa näkyy myös elämäkerran suurin ongelma: kyseessä ei ole kronologisesti etenevä kertomus, vaan enemmänkin luonnekuvaus, joka hypähtelee ajallisesti sinne tänne. Väliin pohditaan taloudellisia ongelmia, Ainon rakasta puutarhaa ruusuineen, väliin käsitellään Jannen "viftejä" hotelli Fenniassa tai Kämpissä. Kokonaisuudesta tahtoo tulla hajanainen, eikä Ainosta varsinaisesti paljastu uusia piirteitä kirjan edetessä. Kaikki olennainen tulee käsiteltyä jo kahdessa ensimmäisessä osassa teoksen kuudesta pääluvusta.

Ei elämäkerta silti huono ole, se vain tuntuu kärsivän varsin ohuesta lähdemateriaalista, eikä siksi oikein lähde lentoon, vaan kiertelee kehää. Aino Sibelius jää pakostakin aviomiehensä varjoon, vaikka kirjassa käsitelläänkin kaikenlaista Tuusulanjärven taiteilijaelämästä Ainon leskiaikoihin. 

Ilman muuta vahva(tahtoinen) Aino on elämäkertansa ansainnut, eikä Kirveen kirja ole missään nimessä raskaslukuinen. Myös kaltaiseni klassista musiikkia sujuvasti kuunteleva, mutta siitä ja säveltämisestä erittäin vähän - ellei peräti mitään ymmärtämätön maallikko pysyy mainiosti kärryillä. 

Arvosana 7/10

Jenni Kirves
Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
288 sivua
Johnny Kniga  2015

Kekkonen ja Ganes

1970-luvun Suomi oli melko totinen paikka, jos on uskominen Petri Laukan väitöskirjansa pohjalta laatimaan teokseen Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa. Niin ulko- kuin sisäpolitiikkaa määritteli suhtautuminen Neuvostoliittoon, radiossa oli kaksi kanavaa ja televisiossa esiintyminen vielä Todellinen Tapaus.

Agit Prop lauloi paatoksellista ylistystä sosialismille, myi valtavan määrän levyjä ja synnytti muoti-ilmiön kietomalla harteilleen kukallisen venäläishuivin. Kauemmaksi rock 'n roll -meiningistä oli vaikeampi päästä. Vaikka ajan musiikkikentällä liikkuivat myös Hector, Juice, Badding ja kumppanit, YYA-Suomessa ei pahemmin kumarreltu avoimen Amerikan ihailun suuntaan...

...kunnes Hurriganes tuli, näki ja voitti, toteaa Laukka. Remu Aaltosen väliin diktaattorin elkein luotsaama trio esiintyi USA:n lippu taustakankaanaan ja oli häpeämättömän kaupallinen. Ganes teki mainoksia, solmi sponsorisopimuksia ja toi pohjolaan annoksen Jenkkilää, kotimaisin maustein höystetyn version Coca-Colan ja purukumin silaamasta amerikkalaisesta unelmasta.

Laukan mukaan Hurriganes uudisti koko nuorisokulttuurin, teki rockmusiikista muotioikun sijaan vakavasti otettavan taiteenlajin ja sekoitti harmaan Kekkoslovakian pasmat. Lähes jokainen tiesi Hurriganesin, vaikka ei kohdeyleisöön olisi kuulunutkaan. Amerikanraudoilla ajeleva, uhmakkaasti esiintyvä ja räväkästi pukeutunut yhtye iski Kekkoslovakian hermoon ennennäkemättömällä tavalla. 

Laukan kirja ei ole perinteinen bändihistoriikki, se peilaa enemmänkin Hurriganesin uraa, tähän päivään saakka ulottuvaa vaikutusta ja tähtikulttia, joka yhtyeen ympärille rakentui (ja rakennettiin). Laukka on haastatellut kolmea ikätoveria, jotka olivat kymmenen ikävuoden korvilla vuonna 1974, jolloin Ganes ampaisi laajemman yleisön tietoisuuteen. Näiden kolmen miehen kokemuksista kasvaa mielenkiintoinen kurkistus 70-luvun nuorison fanikulttuuriin. Millaista elo oli kun kasvuvuosien ääniraitana soivat Crazy Days ja Roadrunner?

Perinteisestä rockniteestä Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa eroaa sikälikin, että siinä eivät ole suurimmassa äänessä levymogulit, managerit, yhtyeen jäsenten entiset vaimot tai muu tähtikultista osaansa kärkkyvä sisäpiiri. Trion jäsenet pääsevät lausumaan sanottavansa vanhojen haastattelujen ja muun painetun materiaalin kautta, mutta jälkiviisas muistelu jää Laukan kirjasta puuttumaan, mikä on kieltämättä virkistävää.

Laukka on kahlannut nuoruusmuisteloiden lisäksi vaikuttavan määrän lehti- ja kirjallisuusmateriaalia, jotka jatkojalostavat teoksen teemaa letkeästi ja sujuvasti eteenpäin. Kirja on helppolukuinen ja suhtautuu kohteeseensa arvostavasti ja hyväksyen, mutta ei silti nosta yhtyettä jalustalle, kuten joskus valitettavasti tapahtuu rock -kirjallisuudessa. Krittiikkiäkin siis esitetään avoimesti, mutta perustellusti.

Itse en ole mikään ihmeellisempi Ganes- fani, mutta Laukan opusta tavaa mielellään, vaikka yhtye ei olisikaan lukijalleen se kaikkein suurin ja ihmeellisin palvonnan kohde. Se on mielestäni hyvä ja sujuvan rokkikirjallisuuden merkki. 

Arvosana 9/10

Petri Laukka
Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa: kuinka Rock valtasi suomettuneen Suomen?
238 sivua
Into Kustannus 2014

Muutosvastarintaa

Sattuipa silmään tämänsorttinen mietelmä internetin uumenista:

Myönnän olevani vanhanaikainen jäärä, mutta elektroniset lukulaitteet eivät kiehdo pennin vertaa. E-kirjat tietysti vievät vähemmän tilaa, ne on näppärä kaapata matkalle mukaan ja niin pois päin, mutta ...ääh! Ne ovat hirvittävän tylsiä. Ei niitä voi hypistellä, ihmetellä painojälkeä, paperi ei rapise, eikä sivujen väliin voi tunkea itselle sopivaksi kustomoitua kirjanmerkkiä. Ei kylmä ruudun välke korvaa perinteistä, ihmisläheistä formaattia. Tietokoneiden ja television pällistelemisessä on tarpeeksi näyttöpääte-elämää minun makuuni. En huoli sänkyyni yhtään tietoteknistä ihmettä, en sylimikroa, en älypuhelinta, en lukulaitetta. Kirjakaapin päällä nököttää kelloradio. Se riittää yöviihteeksi perinteisten kirjojen ohella.

(Ja niin, sanottakoon sekin, että kirjat ovat minusta vinkeitä sisustuselementtejä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minulla on vitriinikaappi täynnä kirjallisuutta riemunkirjavine selkineen, joissa kirjasintyypit ja eri kielet muodostavat hillityn, mutta äärimmäisen vaihtelevan kokonaisuuden. Niin ikään minusta on hauskaa pällistellä kokoelmaa ja pohtia, mitä seuraavaksi lukisi. Fiilistellä, kuten sanotaan.) 

Samanlainen itsepäinen vanhaan takertunut eilispäivän ihailija olen levyjen suhteen. CD on lempimuotoni äänitteille, jos haluan kuunnella musiikkia ajatuksen kanssa. Mp3 on minulle lähinnä tallennusmuoto, joka on kätevä laittaa soittimeen taustamusiikiksi kuntosalille, lenkkipolulle tai vaikkapa kansalaisopiston maalauskurssille. Tiedostolitania digitaalitallenteesta ei millään korvaa omin pikku kätösin hiplattavissa olevia kansilehtisiä. Kyllähän Spotify on ihan kätevä kaveri, mutta tärkeimmät ja eniten kuuntelemani äänitteet tämä materialisti haluaa omistaa levymuodossa. (Vaikka CD:t vievät tilaa ja välillä tietyn levyn etsiminen kokoelman uumenista riipii hermoja.) C-kasetit huminoineen ja rullautuvine nauhoineen sentään olen nakannut pihalle, enkä kaipaa niitä lainkaan. Kyllä mp3-soitin on mukavampi juoksutakin taskussa kuin 1990-luvun Walkman tai se 2000-luvun alun kannettava CD-soitin, joka hyppyytti raitoja, koska ei pitänyt tärinästä.

Tietyt nykyajan lelut ovat ihan hauskoja, en ole ollenkaan sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin. Kännykkä on kätevämpi kuin lankapuhelin, sitä tuskin kukaan kiistää. Enkä usko, että kukaan meistä kaipaisi antibiootitonta aikaa. Tai teryleenia. Tai pyykkilautaa pyykkikoneen tilalle.

Samaten GPS-paikannin ja sykemittari ovat kaltaiselleni laiskiaiselle tietyn sortin motivaattoreita (kun huomaa juosseensa vakilenkkinsä nopeammin kuin viimeksi, kyllähän sitä ilahtuu). Ilman näitä urheilukilkkeitä tulisi toimeen vallan mainiosti, eikä niiden hommaaminen välttämättä kuulu ns. järkiostosten kategoriaan, mutta voi sitä joskus pöhköilläkin. Onhan se nyt uljasta istua sohvalla ja hekumoida karttakuvien ja viivadiagrammien ihmeellisyyksiä. "Tuossa vissiin pysähdyin solmimaan kengännauhan. Ai, tuossa piti katsella töyhtötiaisia, kun vauhti tippui nollaan..."