Aino Sibeliukselle on käynyt, kuten suurmiesten vaimoille niin kovin usein: lahjakkuuden itsensä elämänkulku on dokumentoitu hyvinkin tarkkaan kirjojen ja kansien väliin, mutta puolison vaiheista ei suuren yleisön parissa tiedetä paljoakaan.
Jenni Kirveen laatima elämäkerta Aino Sibelius - Ihmeellinen olento pyrkii osoittamaan, ettei kuva rouva Sibeliuksesta olekaan alkuunkaan yksioikoinen. Aino ei ollut hento, tahdoton nainen, eikä myöskään hiljaa kärsivä uhri suuren lahjakkuuden ja tämän säveltaiteen varjossa.
Aino Sibelius on usein nähty pyyteettömästi miehensä taiteelle uhrautuneena marttyyrina, joka sivuutti omat tarpeensa ja halunsa palvellessaan Jean Sibeliuksen muusana, taloudenhoitajana ja aviovaimona. On puhuttu vaimolleen kiukuttelevasta, kärttyisestä säveltäjästä, juopottelevasta boheemista, joka hallitsi perhekuntaansa tyrannin ottein, vaati ehdotonta hiljaisuutta työnsä ajaksi, katosi välillä päiväkausiksi pääkaupungin humuun juhlimaan ja matkusteli ulkomailla vaimon hoitaessa kodin, lapset ja laskut miten parhaiten taisi.
Näin ei Jenni Kirveen mukaan olekaan: Ainon elämää tarkastellessa piirtyy myös kuva itse Sibeliuksesta huumorintajuisena ja ystävällisenä perheenisänä, joka korkeamman kulttuurin luomisen lomaan saattoi vetäytyä vaikkapa kalastamaan Tuusulanjärvellä tai kävelylle metsään ja joka tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei kyennyt olemaan kylliksi läsnä normaalissa perhe-elämässä.
Aino oli omistautunut miehelleen, rakasti tätä hurjasti ja intohimoisesti, mutta teki kaiken omien sanojensa mukaan omasta halustaan, puhtaasta kiintymyksestä ja rakkaudesta, tiedostaen alusta lähtien, että avioliitossa oli kolmaskin osapuoli - musiikki. Aino oli itse vapaaehtoisesti valinnut osansa miestään tukevana ja jopa palvovana vaimona. Vaatimattomaan elämäntapaan tyytyvä Aino oli vastakohta tuhlailevaiselle ja huikentelevaiselle Jannelle, tarkka taloudenpitäjä ja yhtälailla joskus myös elannon hankkija. Aino ei hummailua hyväksynyt, mutta ei myöskään ottanut eroa shampanjaan ja sikareihin rahaa syytävästä miehestään.
Yhtä lailla myös Janne arvosti ja rakasti puolisoaan, ihaillen lakkaamatta tämän kärsivällisyyttä ja jaloa luonnetta. Joskus hän jopa totesi pelkäävänsä Ainon rakkauden sammuvan, koska mies oli ajoittain enemmän kuin vaativa ja vaimon osa joskus jopa itsekkäästi uralleen omistautuvan säveltäjän rinnalla niin raskas. Pari korostikin aina toisilleen olevansa nimenomaan me, yksi sielu kahdessa ruumiissa.
Jos Jannen legendaarista mainetta saavuttaneet "viftireissut" Helsingin yöelämässä tai hänen matkoillaan kokemansa alkoholinhuuruiset seikkailut ulkomailla ensin ihastuttivat ja kiehtoivatkin nuorta ja kokematonta Ainoa, myöhemmin aviomiehen alkoholiongelma sai hänet usein pitämään kiukkuista mykkäkoulua. Lääkärin uhkaukset ja vaimon toiveet saivat jopa Jannen luopumaan viinasta ja tupakasta muutamaksi vuodeksi. (Nämä Jean Sibeliuksen raittiit vuodet olivatkin Ainon mukaan hänen elämänsä parasta aikaa.) Niin ikään vahva ja sitkeä Aino kannatteli luulosairauteen ja masennuskausiin taipuvaista miestään kun tarve niin vaati, mutta kärsi myös itse ajoittaisesta raskasmielisyydestä.
Ainon lapsuus kului toraisassa perheessä, jossa vanhempien avioliitto oli ajat sitten kylmennyt ja puolisot ajautuneet erilleen toisistaan. Ehkä nämä lapsuus- ja nuoruusajan kokemukset elämästä rakkaudetonta liittoa seuraten aiheuttivat myös sen, että sekä Sibeliusten jälkikasvun että Jannen itsensä onni oli Ainolle yksi elämän tärkeimmistä asioista.
Uraa luoviin nykynaisiin Aino suhtautui varsin varauksellisesti ja konservatiivisesti. Ainon maailmassa nainen oli olemassa nimenomaan Vaimona, ei niinkään erillisenä itsensä ja halujensa toteuttajana. Fennomaaniperheessä kasvanut ja veljensä Arvid Järnefeltin tolstoilaisuudesta vahvoja vaikutteita saanut rouva Sibelius oli tiukka oikeistolainen, eikä koskaan oppinut hyväksymään kapinaan nousseita punaisia tai heidän aatteellisia perillisiään.
Aino Sibeliuksen elämäkerta on paitsi Erik Tawastjernan mammuttimaiseen elämäkertaan aineistonaan nojautuva, myös Sibeliusten kirjeenvaihtoa peilaava tutkimus. Kirjassa on paljon lainauksia pariskunta Sibeliuksen kirjeistä toisilleen. Riveiltä voi lukea kaipausta, rakkautta ja jopa himoa. Melko samankaltaiset lainaukset ja otteet kirjeistä alkavat jo jossain vaiheessa käydä työläiksi lukijalleen ja ovat kenties jopa pitkästyttäviäkin. Vähemmälläkin sitä uskoo, että kyseessä oli intohimoinen, vahva ja kestävä suhde!
Kirjelainauksissa näkyy myös elämäkerran suurin ongelma: kyseessä ei ole kronologisesti etenevä kertomus, vaan enemmänkin luonnekuvaus, joka hypähtelee ajallisesti sinne tänne. Väliin pohditaan taloudellisia ongelmia, Ainon rakasta puutarhaa ruusuineen, väliin käsitellään Jannen "viftejä" hotelli Fenniassa tai Kämpissä. Kokonaisuudesta tahtoo tulla hajanainen, eikä Ainosta varsinaisesti paljastu uusia piirteitä kirjan edetessä. Kaikki olennainen tulee käsiteltyä jo kahdessa ensimmäisessä osassa teoksen kuudesta pääluvusta.
Ei elämäkerta silti huono ole, se vain tuntuu kärsivän varsin ohuesta lähdemateriaalista, eikä siksi oikein lähde lentoon, vaan kiertelee kehää. Aino Sibelius jää pakostakin aviomiehensä varjoon, vaikka kirjassa käsitelläänkin kaikenlaista Tuusulanjärven taiteilijaelämästä Ainon leskiaikoihin.
Ilman muuta vahva(tahtoinen) Aino on elämäkertansa ansainnut, eikä Kirveen kirja ole missään nimessä raskaslukuinen. Myös kaltaiseni klassista musiikkia sujuvasti kuunteleva, mutta siitä ja säveltämisestä erittäin vähän - ellei peräti mitään ymmärtämätön maallikko pysyy mainiosti kärryillä.
Arvosana 7/10
Jenni Kirves
Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
288 sivua
Johnny Kniga 2015
Jenni Kirveen laatima elämäkerta Aino Sibelius - Ihmeellinen olento pyrkii osoittamaan, ettei kuva rouva Sibeliuksesta olekaan alkuunkaan yksioikoinen. Aino ei ollut hento, tahdoton nainen, eikä myöskään hiljaa kärsivä uhri suuren lahjakkuuden ja tämän säveltaiteen varjossa.
Aino Sibelius on usein nähty pyyteettömästi miehensä taiteelle uhrautuneena marttyyrina, joka sivuutti omat tarpeensa ja halunsa palvellessaan Jean Sibeliuksen muusana, taloudenhoitajana ja aviovaimona. On puhuttu vaimolleen kiukuttelevasta, kärttyisestä säveltäjästä, juopottelevasta boheemista, joka hallitsi perhekuntaansa tyrannin ottein, vaati ehdotonta hiljaisuutta työnsä ajaksi, katosi välillä päiväkausiksi pääkaupungin humuun juhlimaan ja matkusteli ulkomailla vaimon hoitaessa kodin, lapset ja laskut miten parhaiten taisi.
Näin ei Jenni Kirveen mukaan olekaan: Ainon elämää tarkastellessa piirtyy myös kuva itse Sibeliuksesta huumorintajuisena ja ystävällisenä perheenisänä, joka korkeamman kulttuurin luomisen lomaan saattoi vetäytyä vaikkapa kalastamaan Tuusulanjärvellä tai kävelylle metsään ja joka tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei kyennyt olemaan kylliksi läsnä normaalissa perhe-elämässä.
Aino oli omistautunut miehelleen, rakasti tätä hurjasti ja intohimoisesti, mutta teki kaiken omien sanojensa mukaan omasta halustaan, puhtaasta kiintymyksestä ja rakkaudesta, tiedostaen alusta lähtien, että avioliitossa oli kolmaskin osapuoli - musiikki. Aino oli itse vapaaehtoisesti valinnut osansa miestään tukevana ja jopa palvovana vaimona. Vaatimattomaan elämäntapaan tyytyvä Aino oli vastakohta tuhlailevaiselle ja huikentelevaiselle Jannelle, tarkka taloudenpitäjä ja yhtälailla joskus myös elannon hankkija. Aino ei hummailua hyväksynyt, mutta ei myöskään ottanut eroa shampanjaan ja sikareihin rahaa syytävästä miehestään.
Yhtä lailla myös Janne arvosti ja rakasti puolisoaan, ihaillen lakkaamatta tämän kärsivällisyyttä ja jaloa luonnetta. Joskus hän jopa totesi pelkäävänsä Ainon rakkauden sammuvan, koska mies oli ajoittain enemmän kuin vaativa ja vaimon osa joskus jopa itsekkäästi uralleen omistautuvan säveltäjän rinnalla niin raskas. Pari korostikin aina toisilleen olevansa nimenomaan me, yksi sielu kahdessa ruumiissa.
Jos Jannen legendaarista mainetta saavuttaneet "viftireissut" Helsingin yöelämässä tai hänen matkoillaan kokemansa alkoholinhuuruiset seikkailut ulkomailla ensin ihastuttivat ja kiehtoivatkin nuorta ja kokematonta Ainoa, myöhemmin aviomiehen alkoholiongelma sai hänet usein pitämään kiukkuista mykkäkoulua. Lääkärin uhkaukset ja vaimon toiveet saivat jopa Jannen luopumaan viinasta ja tupakasta muutamaksi vuodeksi. (Nämä Jean Sibeliuksen raittiit vuodet olivatkin Ainon mukaan hänen elämänsä parasta aikaa.) Niin ikään vahva ja sitkeä Aino kannatteli luulosairauteen ja masennuskausiin taipuvaista miestään kun tarve niin vaati, mutta kärsi myös itse ajoittaisesta raskasmielisyydestä.
Ainon lapsuus kului toraisassa perheessä, jossa vanhempien avioliitto oli ajat sitten kylmennyt ja puolisot ajautuneet erilleen toisistaan. Ehkä nämä lapsuus- ja nuoruusajan kokemukset elämästä rakkaudetonta liittoa seuraten aiheuttivat myös sen, että sekä Sibeliusten jälkikasvun että Jannen itsensä onni oli Ainolle yksi elämän tärkeimmistä asioista.
 |
| (Kuva: Aamulehti) |
Uraa luoviin nykynaisiin Aino suhtautui varsin varauksellisesti ja konservatiivisesti. Ainon maailmassa nainen oli olemassa nimenomaan Vaimona, ei niinkään erillisenä itsensä ja halujensa toteuttajana. Fennomaaniperheessä kasvanut ja veljensä Arvid Järnefeltin tolstoilaisuudesta vahvoja vaikutteita saanut rouva Sibelius oli tiukka oikeistolainen, eikä koskaan oppinut hyväksymään kapinaan nousseita punaisia tai heidän aatteellisia perillisiään.
Aino Sibeliuksen elämäkerta on paitsi Erik Tawastjernan mammuttimaiseen elämäkertaan aineistonaan nojautuva, myös Sibeliusten kirjeenvaihtoa peilaava tutkimus. Kirjassa on paljon lainauksia pariskunta Sibeliuksen kirjeistä toisilleen. Riveiltä voi lukea kaipausta, rakkautta ja jopa himoa. Melko samankaltaiset lainaukset ja otteet kirjeistä alkavat jo jossain vaiheessa käydä työläiksi lukijalleen ja ovat kenties jopa pitkästyttäviäkin. Vähemmälläkin sitä uskoo, että kyseessä oli intohimoinen, vahva ja kestävä suhde!
Kirjelainauksissa näkyy myös elämäkerran suurin ongelma: kyseessä ei ole kronologisesti etenevä kertomus, vaan enemmänkin luonnekuvaus, joka hypähtelee ajallisesti sinne tänne. Väliin pohditaan taloudellisia ongelmia, Ainon rakasta puutarhaa ruusuineen, väliin käsitellään Jannen "viftejä" hotelli Fenniassa tai Kämpissä. Kokonaisuudesta tahtoo tulla hajanainen, eikä Ainosta varsinaisesti paljastu uusia piirteitä kirjan edetessä. Kaikki olennainen tulee käsiteltyä jo kahdessa ensimmäisessä osassa teoksen kuudesta pääluvusta.
Ei elämäkerta silti huono ole, se vain tuntuu kärsivän varsin ohuesta lähdemateriaalista, eikä siksi oikein lähde lentoon, vaan kiertelee kehää. Aino Sibelius jää pakostakin aviomiehensä varjoon, vaikka kirjassa käsitelläänkin kaikenlaista Tuusulanjärven taiteilijaelämästä Ainon leskiaikoihin.
Ilman muuta vahva(tahtoinen) Aino on elämäkertansa ansainnut, eikä Kirveen kirja ole missään nimessä raskaslukuinen. Myös kaltaiseni klassista musiikkia sujuvasti kuunteleva, mutta siitä ja säveltämisestä erittäin vähän - ellei peräti mitään ymmärtämätön maallikko pysyy mainiosti kärryillä.
Arvosana 7/10
Jenni Kirves
Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
288 sivua
Johnny Kniga 2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti