Sauvakävelyä

Talvella ei paljon tämän parempia liikuntakelejä ole tarjolla, joten ne on hyödynnettävä, kun tilaisuus kerran on. Alle kymmenen asteen pakkaset, vähäinen lumi ja kuutamoinen ilta sopivat hyvin vaikkapa sauvakävelyyn.

Sauvakävelyhän on siitä metka laji, että sillä ei ole minkäänlaista muotistatusta, ja harvemmin kukaan alle viisikymppinen hihkuu ylpeänä harrastuksestaan ääneen ystäväporukassa tai leveilee sillä, miten pitkä kierros tuli pururadalla heitettyä.

Sauvakäppäily kun helposti edelleen mielletään eläkeläisten ja kotirouvien epäurheiluksi, jonka mielenkiintoarvo lähentelee nollaa.

Sauvominen on vähän samanlainen juttu kuin käveleminen yleensäkin: onhan se nyt hyödyllistä, mutta umpitylsää, eikä se vaadi ihmeempiä varusteita tai metkoja vekottimia. Kukaan ei kadehdi ko. urheilussa tarvittavia välineitä. En vielä kertaakaan ole törmännyt liikuntablogiin, jossa joku silmät kiiluen esittelisi kuvia hiilikuitu-Exceleistään. Eikä urheilulehdissäkään ole pahemmin näkynyt testejä tai esittelyitä.

Eipä pahemmin haittaa. Jos laji on itselle hyvä, on aivan sama, mihin kohtaan trendilistaa se noteerataan. Olen myös sitä mieltä, että aikuisella ihmisellä pitää olla kanttia harrastaa sitä, mistä itse tykkää, eikä vain niitä lajeja, jotka kaveripiirin tai sosiaalisen median mielestä ovat soveliaita ja muodinmukaisia.

Minusta on ihan mukava silloin tällöin lähteä harrastamaan dementiahiihtoa. Jumiintuneet lavat ja niska saavat sopivaa kurmotusta, puolijuoksua hipova tahti nostaa sykettä sopivissa määrin ja matkalla voi kummastella luonnonihmeitä intensiivisemmin kuin juostessa tai pyöräillessä. Ja onhan se nyt paljon motivoivampaa pistellä tossua toisen eteen ulkoilmassa kuin tuijottaen maanisesti kuntosalin ah-niin-mielenkiintoista valkoista seinää.

Aikanaan opin jostain, että sauvakävely on n. 30% raskaampaa kuin tavallinen apostolinkyydillä eteneminen. Noin tasamaata mietittäessä. Ylämäethän voi vaikka juosta, jos sattuu vippaamaan päästä siihen malliin. Voin kertoa, että tulee hiki, kun laukkaa pitkin jyrkkää mäensivustaa sauvat sorkissa.

Jutun jujuhan on oikea tekniikka, se on syytä opetella, jos aikoo kiskoa sauvakävelystä itselleen maksimihyödyn. "Hiihtäminen" liian pitkillä (jopa vanhoilla suksisauvoilla!) ei tuota kuin turhaa lihasjumitusta. Ihmispahan on syytä  hankkia ihan oikeat ja sopivan mittaiset sauvat, jotta kuivan kelin murtomaahiihtosimultaatiosta saisi irti kaiken oleellisen. Mummotyylin töpöttäminen ei valitettavasti palvele kunnonkohotusta.

Näin talvella sauvojen ulkoiluttaminen on juoksulle sopiva rinnakkaislaji siinäkin mielessä, että sauvat tarjoavat mukavasti lisätukea liukkailla alustoilla. Itse tehostan pystymäpysymisprosenttia nastalenkkareiden avulla. En ole vielä kertaakaan rätkähtänyt nurin sauvalenkeillä. Talvisella juoksu- tai kävelykierroksella on kyllä tullut kokeiltua maastoutumista sekä etu- että takaperin.

Ja se vauhti! Itse ryskin menemään reippaalla sykkeellä, tarkoituksena on harjoitella, eikä huvitella. Jonkun mielestä juoksutrikoissa pyyhältävä, soraa ja lunta lennättävä akanpahalainen saattaa olla hupaisa näky kadotessaan mutkaan sauvat suihkien ja suksia vailla, mutta se nyt on hihittelijän ongelma, eikä minun.

Se parhaiten nauraa, jolla on oikeasti kivaa. Ja notkeat niskalihakset!