Ratakammoa

Minusta kuntoliikunta on parhaimmillaan, kun se tapahtuu metsässä, aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Alustana paras on pururata, leveä metsäpolku tai hiekkatie, joka mutkittelee metsikön läpi. Bonuksena nautin siitä, että puskaassa on mahdollista nähdä eläimiä ja lintuja, kaikennäköisiä viipottajia muurahaisista palokärkiin ja ketuista oraviin. Toinen hyvä vaihtoehto on lähteä kurmottamaan polumankelia jonnekin hieman pidemmälle, maaseututeille, peltojen ja pöheikköjen kautta pienten kyläkeskittymien läpi, pitäen välillä ryyppytaukoja ja yleisiä pällistelyhetkiä.

Alkusyksy on vielä suhteellisen siedettävää aikaa, päivät voivat olla hyvin lämpimiä, auringonsäteet tuntuvat vielä tumman takin selkämyksessä, eikä polku ole mudan ja mätien lehtien muodostaman mujun peitossa.

Mutta sitten tulee loppusyys, eniten inhoamani vuodenaika. Sen myötä nousevat myös pimeä ja kylmänkostea ilma, joka imee motivaation liki olemattomiin. Ainoa valo on lähtöisin kelmeistä sähkövaloista juoksuradan reunoilla. Katuvalojen kehän ulkopuolella ei näy metsän yksityiskohtia, musta seinä alkaa muutaman metrin päästä. En pelkää pimeää, mutta monotoninen synkkyys, jota höystävät ainoastaan muutaman suuren kiven varjo ja ne lähimmät kuusenoksat tien vierustalla, se näkymä ei tarjoa kovin paljon visuaalisia virikkeitä.

Saan kyllä patisteltua itseni märkään metsään, mutta huomaan kyllä mielummin hölkkääväni juoksumatolla kuin siellä männikössä, liukkaalla mutapatjalla. Ei juoksumattokaan kovin häävi alusta ole, mutta ainakin salilla on lämmin, eikä siellä sada. Äärettömän tylsäähän se paikoillaan soutaminen, pyöräileminen ja ravaaminen on, mutta minkäs teet. Vähissä ovat vaihtoehdot kurakauden aikana. Se on vain löydettävä sisäinen hamsterinsa ja karautettava kierroksia juoksupyörässä, liikoja ajattelematta. Onneksi on sentään musiikkia piristeeksi.

Tänä syksynä olen käynyt myös urheilukentällä juoksemassa. Minulle ratakierrokset ovat psyykkisesti raskaampia kuin metsäpyrähdykset. Tartaanilla meno on tasaisempaa kuin mäkisessä metsässä, mutta itse juoksisin mielummin ns. luonnon helmassa - kun maisemat vaihtuvat, en jää niin helposti murehtimaan omaa kestävyyttäni, kyttäämään sitä, miltä keho tuntuu tai ei tunnu, pistääkö, työntääkö, sysääkö. Radalla lasken kierroksia, märehdin sitä, miten pitkä matka on vielä tavoitteeseen ja kyttään neuroottisesti sykemittaria. Minulla on tavoiteaika ja -matka ja se stressaa. 

Olen kehittänyt tästä tavoitteesta ja määränpäästä ongelman. Minusta tuntuu, etten kykene sitä saavuttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Vahtaan kroppaani: "Ai, nyt pistää. Nyt taitaa tuntua nilkassa. En jaksa! Olen juossut vasta X määrän kierrostavoitteestani!" Aivot kepittävät menemistäni. Jalat tuntuvat betonivaloksilta, keuhkojakin taitaa kairata joku piikki, selkään sattuu. Kuuntelen hirveän auliisti ja vastaanottavaisesti tätä mantraa, suorituksen keskeyttäminen tuntuu äärimmäisen  houkuttelevalta. Yritän pistää kampoihin kiusaukselle höllätä ja mennä radan varteen kittaamaan Gatoradea.

Tämä ratakammo on lähinnä naurettava. Juoksen maastossa - siellä raskaammalla ja epätasaisemmalla alustalla - paljon pitempiä matkoja ja kovemmalla vauhdilla, mutta en saa siirrettyä samaa itseluottamusta urheilukentälle.

Nyt olen pyrkinyt eroon tästä naurettavasta ratafobiasta. Olen tarkoituksella jättänyt kotiin kaiken matkaa, aikaa ja paikkaa tallentavan materiaalin, GPS:n, sykemittarin, kännykän. Olen valinnut soittimeen kappaleita, joiden kestoa en tiedä, joten en voi musiikin avullakaan "mitata" aikaani. Juoksen tavoitematkani sillä mielellä, että olen vaikka koko päivän kentällä, mutta suoritan urakan loppuun. Ja kas! Tähän mennessä olen hölköttänyt puuttuvat kilometrit jo kuusi kertaa. Olen selvinnyt tietystä matkasta, ja voi miten hyvältä se tuntuukaan! 

Edistyn kenties hitaasti tämän kauhun selättämisessä, mutta tunnen, että olen saamassa siihen jonkinsorttisen otteen. Tiedän, että kyse ei ole mistään muusta kuin korvien välin ongelmasta, siitä jäkättävästä äänestä, joka märisee ja inisee vastaan. Koitan vaimentaa sen kitinän päässäni toteamalla itsekseni: "Pää kiinni, ämmänsaatana! Nyt ravataan, eikä mietitä!"

Jonain päivänä toivon mukaan vaimennan aivoissa asustelevan antivalmentajan. Sitä odotellessa täytyy vain karaista aivonsa ja kehonsa, usuttaa itseään laukkaamaan pitkin punaista tartaania, meni sitten hyvin tai huonosti - tai hyvin huonosti.