Luentaa

Vähiin on jäänyt kirjabloggaaminen, pirulauta. Luen hirvittävän tahmaiseen tahtiin, kolmessa viikossa olen selvittänyt noin 2½ kirjaa. Ulkomaankielinen materiaali on tuntunut liian vaikealta, iltaisin väsyttää niin, etten jaksa keskittyä vaikkapa englantilaiseen teokseen ollenkaan. The Six Wives of Henry VIII ja Hitler's Furies - molemmat aloitettu, mutta muutaman sivun jälkeen ei ole tapahtunut mitään. 

Tällä haavaa koluan 1961 ilmestynyttä sotamuistelmaa Korpisoturit. Blogata pitäisi myös Kim Il-Jongin kokin muistelmista ja perehtyä kirpputorikirjaan nimeltä Pitkä matka Siperiaan.

Tänään kävin myös salilla kihnuttamassa juoksumatolla sekä crosstrainerilla, näkyvin tulos oli rakko oikeassa jalkapöydässä (sukanpiru oli rypyssä, minkä huomasin vasta vähän liian myöhään).

Aloitin myös avoimen yliopiston kurssin, parilla luennolla on jo istuttu ja mielenkiintoista on ollut! Hankintalistalla on kallis tenttikirja, hinta laittaa kipristelemään, mutta lohduttaudun sillä, että nide on toivon mukaan ihan siedettävää - kenties jopa mielenkiintoista luettavaa. Aihe - arkeologia - ei ainakaan ole mikään mahdottoman ikävä, päinvastoin!

Kirjan kanssa torkkumisen ohella olen myös harrastanut kännykkäkamerakuvausta. Otan kuvia löysin rantein, keskityn kyllä sommitteluun, mutta mitenkään yltiövakavissani en ole liikkeellä. Poimin mielelläni pieniä yksityiskohtia, kliseisiä auringonlaskuja ja muuta hauskaa.

Asioita, joista kai pitäisi tykätä, mutta...

Turha lista, mutta tulipahan laadittua. On asioita, joita en ymmärrä, ja myönnettäköön, etten hirveästi ponnistele kantani muuttamiseksi.

1. Muumipeikot. No, menettelevät ne mukeissa, mutta viime vuonna sain yliannostuksen Tove Jansson -hehkutusta. Lapsena minulle luettiin alkuperäiskirjoja, jotka lähinnä ahdistivat. Enkä aikuisiälläkään ole oppinut sympatiseeraamaan laakson asukkeja. (No, Taikatalvi on poikkeus, siinä on maaginen ja metka tunnelma.) Olkoot sitten vaikka kuinka syvällisiä filosofeja.

2. Fantasiakirjallisuus. Alkaen Taru Sormusten Herrasta, päättyen kaikenmaailman kymmenen osaa käsittäviin sarjoihin. Tolkienin pääteosta olen sinnikkäästi yrittänyt tavata kolme kertaa, mutta into loppuu aina kesken. Koen hobittiporukan jotenkin rasittavaksi, eikä Tolkienin kerronta sieppaa mukaansa. Enkä jaksa myöskään fantasian yleistä tyyliä, jossa melkein keskiaikaisessa maisemassa seikkailee joku noitaoppilas tai tietäjä tai soturi tai joku muu hiippari suorittamassa Kamalan Tärkeää tehtävää.

3. Kotimainen realismi. Sensorttinen, jossa on sivukaupalla alkoholia, syrjäytymistä, insestiä, pahoinpitelyä ja yleistä synkistelyä. Nykykirjallisuus, jossa kaikilla on niin ahdistavaa ja sukupolvien synnit kostetaan ties kuinka monenteen polveen ja henkilöhahmoilla ovat asiat päin persettä kokopäivätoimisesti.

4. Anime ja manga. Siinä muodossa, kun sitä tuputetaan vaikkapa deviantArtissa. Mangan ylisuuret silmät, olemattomat nenät ja koko visuaalinen maailma kyllästyttävät ja suoraan sanoen inhottavat minua, eikä asiaa paranna, että nuoret, japanilaistyylistä vaikutteita ottavat piirtelijät toistavat samoja kaavoja teoksesta toiseen.

5. Rahka ja muu ruokahössötys. Syökää vaikka lecasoraa, mutta älkää saarnatko muille. Ei minulle tarvitse luennoida perunan, riisin ja pastan haitallisuudesta. Mielenkiintoni riittää vain tavallisen ruokavalion ylläpitoon - sellaisen, jossa syödään suht' koht' järkevästi, ja joskus sorrutaan Batteryyn, berliininmunkkiin tai suklaapatukkaan. Tai herranjestas sentään jopa hampurilaisateriaan.

6. Ihmeelliset urheiluslangisanat kuten valkku, prode, palkkari, pukkari, saliselfie, mave... mitä näitä nyt onkaan. Plääh.

7. Radiokanavat, joilla tuntuu olevan tasan 50 levyä varastossaan. Oli se sitten rockia tai listapoppia.

8. Talvi. Pitääkö sitä nyt olla liukasta, kylmää ja pimeää. Mitä häh?

9. Aki Kaurismäen elokuvat. Antero tuijottaa synkkänä margariinipurkkia, murahtaa jotain kerran puolessa tunnissa, taustalla haahuilee ahdistuneen ja kiukkuisen näköinen Kati Outinen.

10. Omalla erinomaisuudellaan leveilevät ihmiset, ne etenkin, jotka tekevät tämän kehumisen ikään kuin rivien välistä. Viesti menee kuitenkin perille, ainakin sille hoville, joka näiden oman elämänsä supersankareiden hännyksiä nuoleskelee.

11. Selfiet, noin yleensä. Ne kännykkäkuvat, siis. Peilin kautta, vessassa, yläkautta otettuina, silmät sirrissä ja naama oudon näköisenä. Lopputulos muistuttaa lähinnä rosamundaperunaa, jolla on maaninen ilme. (Eivät kaikki omakuvat ole kamalia, mutta huomattava osa kuitenkin.) Sekä näiden kuvien tapakehuminen, mieluiten hymiöiden, sydänten ja ylisanojen avulla. Imartelun kohteen pitää tietenkin kursailla ja keikistellä kieltävästi vastineeksi. 

12. Valkoiset sohvat. Joka jumalan sisustusartikkelissa tuntuu lymyilevän valkoinen, hivenen verhoilutaan ryppyinen hirvitys. Luultavasti sen päällä istutaan pefletti takamuksen alla ja vain sunnuntaisin. Eikä tietenkään tummat, indigonsiniset farkut jalassa.

Tampereen jugend

Ai että, miten ihastuttavan aarteen kaappasin tänään mukaan paikalliselta kirpputorilta. Hintaa kokonaiset, hurjat viisi euroa. (Konkurssi oli siis pelottavan lähellä, mutta täpärästi selvisin tästä hankinnasta.)

Kyseessä oli loppusyksyllä 1973 pidetyn näyttelyn ohessa julkaistu kirja "Tampereen jugend". 

Teos käsittelee arkkitehtuuria, hiukkasen maalaustaidetta, dokumentoi ansiokkaasti paljon kadonneita ja hävitettyjä aarteita. 

Tämä vuosikymmenten takainen, järjetön  hävittämisvimma saa tosin vanhan rakennustaiteen ystävän sydämen vuotamaan verta pitkään ja hartaasti. Kirja tarjoilee niin ikään  mielenkiintoisia esimerkkejä mm. turhaan unholaan jääneen Joseph Alasen töistä, sekä esittelee Einar Ilmonin ja Vivi Lönnin elämäntöitä. Unohtaa ei tietenkään sovi tekstiä lempiarkkitehdistani Lars Sonckista, jonka kuuluisin suunnittelutyö on Tampereen tuomiokirkko. 

Ai jestas! En ole tästä kirjasta tiennyt aikaisemmin mitään ja siellä se sitten nökötti kirppiksen hyllyllä päätalojen, hietamiesten ja agathachristieiden keskellä. Minua odottelemassa! Sisäinen harakkani loikki ja räkätti riemusta käskien minun napata kynteni kiinni samantien. Minä pirulainen tottelin.

Harmi, että suurin osa näyttelyesineiden kuvista on mustavalkoisia, mutta minkäs teet. Ei pidä liikaa marista. Vaan olla tyytyväinen.

Kirjoittajina ovat toimineet Kirsti Kunnas, Paula Kivinen, Tauno Tarna ja Anneli Ilmonen.

Lapsuusmuisto

Viime aikoina sisustusartikkeleissa on näkynyt usein viininpunaisia keinonahkasohvia ja -nojatuoleja. Menneenä kesänä samankaltaisia istuimia oli myös antiikkimessuilla myynnissä. Hinta oli melko maltillinen, mutta ei silti herättänyt ostohaluja.

Jopa Kansallismuseon kokoelmista havaitsin hiljattain samankaltaisen tuolin.

Museon versiossa vinyylipäälisen neliökuviointi oli hiukkasen erilainen kuin niissä ns. aidommissa retrotuoleissa, joiden nimeä en tietenkään jaksa muistaa. Olkoon, mikä on. Se Kamala Tuolisarja on ihan hyvä nimitys.

Enkä huolisi mokomia tuolinkuvatuksia, vaikka ilmaiseksi saisin. Olkoot vaikka kuinka muodinmukaisia ja hauskoja lisiä sisustukseen. Ajattelen kauhulla vuosikymmeniä mujunnutta Superlon -täytettä, eikä muotoilukaan ole varsinaisesti silmää hivelevä.

Tuolista tulevat kuitenkin aina mieleen lapsuuskesät isotädin mökillä, Virolahdella. Siellä kun oli vanhanaikainen, keinonahkainen sohvakalusto saanut armon ja siirretty mökin omistajien olohuoneesta uudempien mööpeleiden tieltä kaatopaikan sijaan huvilakäyttöön. Hirvitykset oli laitettu saunan terassille saunomishetken jälkeistä vilvoittelua varten.

Eipähän noista nojatuoleista kuitenkaan kajahda ensinnä päähän ns. kekseliäs design, vinkeä väri tai mikään muukaan ulkoinen ominaisuus. Ei edes paahteessa lämmenneen muovin ohut, mutta tunnistettavissa oleva haiskahdus yhdistyneenä kenties jo vähän homeisiin sisuksiin. Ehei.

Aina ja ikuisesti tulen muistamaan sen aistimuksen, kun kuumana heinäkuisena kesäiltapäivänä, shortsit jalassa istahtaa aamusta lähtien auringossa hautuneelle muovinojatuolille. Muistamatta ollenkaan, miten helvetin lämmin alusta onkaan hanuria odottelemassa. 

Siinä sitä oli paljaiden reisien sietokyky kovilla, kun levähti uinnin päälle terassin tulikuumalle istuimelle. Eikä inhasta kokemuksesta edes oppinut kerran, parin tai kymmenen jälkeen. Pikauusinta elämyksestä suoritettiin usein jo saman päivän aikana.

Luulen, ei vaan tiedän, miltä Camping -lenkistä tuntuu, kun se lasketaan äkäisenä hehkuvalle grillille.

Kirjakokoelman kartuttamisesta

Minussa on se vika, että ostan paljon kirjoja. Käyn myös kirjastossa, mutta ne mielenkiintoisimmat niteet hankin kyllä omaan hyllyyn ikiomaksi. Tarkistelen mielelläni faktoja omasta käsikirjastosta, luen uudelleen, selailen valokuvien tähden... Suoraan sanoen pidän kirjoista myös sisustuselementteinä.

Hankintani ovat pääsääntöisesti faktakirjallisuutta, aika pitkälti historiaa, taidetta ja muuta vastaavaa "kuivaa" aineistoa. Viimeisimpänä kokoelmaan liitettiin kauan kuolaamani kotimaista jugendtyyliä käsittelevä kirja, 30 senttiä maksanut JR8:n sotataivalta kuvaava opus, sekä toinen antiikkikirja, jonka aiheena ovat tuolit (näin aloittelevana verhoilijana ostin sen eräänlaiseksi tyylioppaaksi). 

Fiktiota ei juurikaan tule hyllyjen täytteeksi. Harvaa romaania innostun lukemaan uudelleen, mutta Stephen Kingin tuotannon hamstraan itselleni, samaten Tuomas Kyrö on päässyt kategoriaan "ehdottomasti omaksi". Myös koko Matti Yrjänä Joensuun tuotanto on tallessa kirjakaapissa. Jotenkin on kuitenkin ostamista rajattava, muuten hukun kirjallisuuteen.

Viime aikoina olen myös suorittanut karsimista kirjojeni joukossa, tarkoituksena olisi viedä muutama laatikollinen tavaraa kirpputorille, kunhan kevät tulee. Myyntiin laitan vain siistejä, myyntikelpoisia niteitä, joita voisin jonkun kuvitella oikeasti ostavan. Tarkoitus ei myöskään ole rikastua kauppaprojektilla, kunhan pääsen eroon tarpeettomista! (Kaksi euroa kovakantisista, euro pokkareista, kiitos.)

Välillä ihmettelen syvästi kirpputorien kirjojen hintoja. Erikoisemmasta kirjasta voin maksaa mukisematta enemmänkin, samoin uudesta julkaisusta, mutta kolme vuotta vanha, hivenen nuhjainen pokkari jää kyllä hyllyyn, jos sen hinta on kahdeksan, viisi tai kymmenen euroa. Jos kerran Suomalaisen alesta saa uusia, siistejä tietokirjoja alle kympillä, en varmasti maksa kovin suurta summaa käytetystä tavarasta. Kohtuullisuutta, ihmiset!

Samoin ne Kodin lakikirjat 1980-luvulta, Kirjavaliot ja muun arvottoman huuhaan voisi puolestani  viedä suoraan paperinkeräykseen. Tuskin kukaan ostaa seitsemänkymmenluvun lastentautiopastakaan - tai enhän minä tiedä, jos se iskee jonkun nostalgiannälkään. 

Kirpputoreilta olen viime aikoina onnistunut kalastelemaan vähän vanhempaa sotahistoriaa, näitä 1950-70 -luvuilla tai vielä varhemmin painettuja muistelmia, joissa ihmiset kertovat taistelukokemuksistaan. (Epäilen vahvasti, että kyseessä ovat perikuntien kirpputoripöydät, usein kirjalaatikot ovat pullollaan oman aikansa menestysromaaneja ja ties mitä soopaa, mutta sitkeästi kaivelemalla hyppysiin voi joskus osua helmiä.)

Harmi kyllä vieraskielistä kirjallisuutta löytyy harvemmin. Tai olisihan sitä saatavissa chick-lit:iä englanniksi, mutta siihen en kranttuna lukijana koske pitkällä tikullakaan. Vastaavasti joidenkuiden muiden on vaikea käsittää, mitä ihanaa on Mannerheimin muistelmissa tai Erkki Tantun sananparsikirjoissa, mutta hyvähän se vain on, etteivät kaikki metsästä samoja kirjoja.  

Voisihan sitä ryhtyä minimalistiksi ja rajata kirjaharrastuksensa tiukemmin, mutta vahvasti olen taipuvainen uskomaan, että pahempiakin addiktioita on olemassa. Siksi annan itselleni edelleen luvan käydä kirpputoreilla, divareissa ja kirjakaupoissa.

Talvi-ilta

Pakkasilta: mittari näytti -17 C, lumi narskui, viileä ilma otti poskipäihin ja taivaanrannalla mollotti täysikuu. Maisema näytti 1800-luvun romanttiselta maalaukselta, sävytkin rimmasivat. Sellainen oli eilisilta.

Täksi päiväksi pakkanen maltillistui, miinus kolme astetta oli hyvin sopiva sää vuoden ensimmäiselle juoksulenkille ulkoilmassa. Kuutamo oli mönkinyt piiloon pilvien taakse, lauha ilma toi mukanaan harmaamman taivaan.

Hiihtäjille ei vieläkään ole satanut lisälunta, joten suksiväki joutuu edelleen kiertämään reilun kilometrin rinkiä ruohokentän päälle pusatulla radalla. Minun puolestani saavat pysyäkin siellä kihnuttamassa. Vähäinen kinos takaa sen, että metsäreiteille pääsee hölköttämään!

Persuksiin se kieltämättä otti, pöpperöisellä polulla eteneminen. Alkupää matkasta oli tamppaantunut miellyttäväksi monen kulkijan toimesta, mutta vähän kauempana reitti oli puuromaisempi ja piti juosta uraa pitkin. Onneksi matkalle mahtui myös suoraa, aurattua tietä, jolla oli helppo askeltaa.

Alkupäässä hermostuin GPS-mötikän valumiseen, mutta huoltotauon jälkeen hihna suvaitsi pysyä käsivarressa aloillaan. Tässä se taas nähdään, miten kaikenmaailman hilavitkuttimet a) aiheuttavat piruutusta, b) tuottavat vaikeuksia, c) tekevät modernille liikunnan harrastajalle hassuja keskeytyksiä itse suoritukseen. Onneksi diletanttien ei tarvitse tosimielellä ottaa stressiä kapineistaan.

Haluaisin myös kysyä, miksi ihmeessä tässä sydänsiirtojen ja avaruusteknologian maailmassa ei osata tehdä juoksutrikoita, jotka eivät valu? Aivan sama, ovatko kyseessä ruotsalaisten rättikauppojen halvemmat vai urheiluliikkeiden merkkivaatetangosta ostetut kalliimmanpuoleiset kamppeet, maan vetovoima aiheuttaa aina päänvaivaa jossakin vaiheessa lenkkiä. (Yhdet erinomaisen hyvin istuvat, epävaluvat juoksubyysat kaapissani sentään on - noudettu suoraan juoksumuodin mekasta nimeltään Tarjoustalo, mutta ne saakelin tokmannilaiset eivät enää myy vastaavanlaisia ihmepöksyjä. Varmaankin muut valmistajat ovat kateudessaan pakottaneet ko. puljan luopumaan ylivetohyvästä mallista. Äärimmäisen mukavat, äärimmäisen kestävät ja äärimmäisen tukevasta, mutta hengittävästä kankaasta olevat housut ovat harvinaisuus.) Miksi, oi miksi ihmisen pitää aina jossain välissä juoksu-urakkaa pysähtyä kiskomaan nyörejä tai nauhoja kireämmälle? Hermot kiristyvät samaa tahtia kuin trikoiden vyötärö.

Mutta muuten ei voi valittaa: kesäkelejä ei tähän hätään saada, toivotaan, että samanlaiset, lenseät juoksuilmat jatkuvat!

Kuopion Minna

Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi Suomen kirjallisuudessa. Lukiossa ei mitään kovin syventäviä opintoja kotimaisesta kirjallisuudesta harrastettu, joten Canth oli pelkkä tiukkailmeinen täti julisteessa äidinkielen luokan seinällä. Pari knoppia tunnilla mainittiin, oppikirjassakin taisi olla pari kappaletta ja tekstinäyte. Siinä koko annos kuopiolaiskirjoittajasta.

Yleissivistykseen tietysti (näin vanhanaikaisesti katsottuna) kuulunee tietää, että Canth on kirjoittanut Kauppa-Lopon ja Työmiehen vaimon. 

Muuten on myönnettävä: olen kyllä ollut hakoteillä koko tädin suhteen. Päätin korjata asian, kun kirjaston uutuushyllyssä sattumalta näkyi olevan M.C:n elämäkerta. Jostain syystä hieman vieroin aihettaa etukäteen, ennakkoluuloisena kuvittelin, että kyseessä olisi naisasiaa painottava, jyrkän aatteellinen taiteilijamuotokuva, mutta onneksihan  näin ei ollut. (Onneksi siksi, että inhoan sukupuolta alleviivaavaa tulkintaa, oli kyseessä sitten kuka tahansa historian hahmo. Sukupuolittunut tulkinta latistaa kaiken. Se tekee kohteestaan pelkän havaintomateriaalin, joka valjastetaan raahaamaan vaikkapa naistutkimusta haluttuun suuntaan. Hyh.)

Kyseessähän oli siis Minna Maijalan kirjoittama elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth, kolmeen osioon jaoteltu kuvaus Canthin elämästä. Ensimmäinen osa prologin jälkeen luonnostelee kirjailijan elämänvaiheet, toisessa keskitytään tuotantoon ja sen analyysiin, kolmannessa mietitään Minnaa ja hänen aatteitaan, sekä tutkitaan lyhyesti Canthin suvun vaiheet hänen jälkeensä.

Ehdottomasti kiinnostavin kolmesta osasta on varsinainen elämäkerta, kirjan alkupuolisko. Se on vetävää, mielenkiintoista (kulttuuri)historiaa, jota lukee nopeasti ja mielellään. Toinen vaihe on kirjallisuusanalyysia, joka kieltämättä vaatisi parempaa Canthin tuntemusta kuin oma lukioaikainen, alaviitemäinen oppimääräni. Maijala selkeästi odottaa, että kirjailijan tuotanto olisi edes jollain tasolla tuttua lukijalle. Ainakin minä putosin kärryiltä jo Työmiehen vaimon tulkinnassa. Olisin kovasti ollut kiitollinen lyhyistä juonitiivistelmistä, edes keskeisten teosten kohdalla, mutta ymmärrän kyllä, ettei joka novellia voi kuvailla juurta jaksain!

Kolmannessa osassa Maijala osoittaa, ettei Canth ollutkaan se jyrkkä, tiukka naisasianainen, jona me Minnaa vähemmän tuntevat helposti erehdymme häntä pitämään. Canth oli kyllä kiivas naisten - ja köyhien - oikeuksien puolustaja, jopa maltillinen sosialistikin kaikessa porvarillisesta kauppiasolemuksestaan huolimatta, mutta mitään esifeminististä, yksioikoista äänitorvea ei hänestä Maijalan otteessa muovata. Minna oli ehkä hurja mimmi, mutta hänessä oli myös epäileväinen, herkkä ja hauras puolensa, joka helposti kääntyi itse-epäilyksi ja masennukseksi.

Kertomus ankaran miehen tahdon alle nurjerretusta vaimosta osoittautuu sekin myöhempien polvien aikaansaannokseksi, ei niinkään todellisuudeksi. Elämäkerturi Maijala näyttää, että herra Canth arvosti ja tuki rouvaansa tämän lehtimiesuran alkutaipaleella, eikä ollut se ehdoton kotityranni, joksi hänet on jälkipolville kuvattu mm. Lucina Hagmanin, Canthin ensimmäisen elämäkerran kirjoittajan toimesta.

Canthin ohella elämäkerran sivuilla liikuskelevat aikansa kirjalliset kuuluisuudet Juhani Ahosta Arvid Järnefeltiin. Minnan kotonaan pitämä salonki oli kuopiolaisen hengenelämän hermokeskus, kiihkeätkin keskustelut kuuluivat Kanttilassa ohjelmaan, mutta todistajien mukaan emäntä onnistui pitämään suuremmat hengen palot aisoissa - vaikka välit esimerkiksi Ahon kanssa väliin olivat tulehtuneet. Räväkkä Minna herätti myös pahennusta aikalaisissaan, takajaloillaan olivat milloin papisto, milloin fennomaanit, milloin svekomaanit...

Opettajaseminaarin vuoden opintojen jälkeen keskeyttäneestä, kirjallisten töiden ohella lankakauppaansa hoitaneesta Canthista tuli klassikko, suurnainen, jonka mukaan on nimetty päiväkoti, katuja ja kouluja. Lehtorinleskestä sukeutui vähin erin aktiivinen toimittaja, novellisti, näytelmäkirjoittaja ja kääntäjä. Se oli porvarisleskelle jokseenkin tavaton urakehitys 1800-luvun Suomessa. Maijala epäileekin, että yhteiskunnalliset paineet vaikuttivat ainakin osittain Canthin terveyteen: sydänvaivat ja hermostuneisuus vaivasivat vain 55-vuotiaaksi elänyttä kirjailijaa lähes tämän koko aikuisiän ajan. Itsenäisen ja -päisen naisen osa ei ollut tuolloin helppo, vastustusta ja epäilijöitä riitti, niin naisten kuin miestenkin joukossa Canthilla oli synkkiä vihamiehiä. Sai hän toki kannustusta myös, ja kerrotaan, että aikanaan kuopiolaiset saapuivat Minnan hautajaisiin niin sankoin väkimäärin, etteivät kaikki saattajat mahtuneet hautausmaalle.

Minna Maijalan kirja on mainio rautaisannos niille, joille kansalliskirjailija on entuudestaan (lähes) tuntematon, mutta uskoisin vahvasti, että se antaa uutta tietoa ja pureskeltavaa niillekin, jotka ovat tutustuneet häneen allekirjoittanutta paremmin. Teos on napakka, nopealukuinen ja asiallinen olematta silti kuiva. Tiukassa analyysiosiossa lukijan mielenkiinto saattaa hieman herpaantua, ja turnausväsymys uhata, mutta Maijala ottaa ohjat viimeistään ympyrän sulkevassa kolmannessa osassa. Jouduin nielemään ennakkoluuloni, hyvä niin!

Arvosana: 8½/10

Minna Maijala
Hellä, herkkä, hehkuvainen Minna Canth
431 sivua
Otava 2014