Säännöllisin harrastukseni on lukeminen. Kirjat ovat minulle päivittäinen ajanviete, jos en varsinaisesti lukemalla lue, niin ainakin selailen kirjoja. Siinä samassa menevät myös sanoma- ja aikakauslehdet, mainokset, tuotepakkaukset, aikalailla kaikenlainen teksti, johon ympäristössä törmään.
Lapsena minulle luettiin ääneen kaikenlaista. Kuvakirjoista lastenromaaneihin, sarjakuva-albumeista runoihin. Viimeksimainituista tosin innostuin vasta teini-ikäisenä, kakarana lähinnä karsastin hyllyssäni ollutta Pikku Pegasos -valikoimaa. Kirjastoon minua ja kolme vuotta nuorempaa veljeä raahattiin säännöllisesti, ensin kuvakirjapuolelle, sitten etsiydyin omatoimisesti muillekin osastoille.
Muistan myös ensimmäisen sanan, jonka luin itse.
Isotätini oli ostanut minulle kirpputorilta Merja Jalon nuortenkirjan Aavehevonen. Sitä en muista, mitä vuodenaikaa tai kuukautta elettiin, mutta olin kuusivuotias, kun menin keittiöön kysyäkseni, olinko tajunnut lukemani oikein. Sillä yht'äkkiä olin tajunnut, että sivulla luki nimi, Repe. Mitään muuta en vielä hahmottanut, mutta siinä se oli. Jonkun nimi. Äiti vahvisti tämän päätelmän, ja siitä lähtien kirjat saivat elämässäni aivan uudenlaisen merkityksen. Riemastuin uudesta taidostani. (Ja herranjumala, miten tylsää ensimmäisellä luokalla oli lukutuntien aikana. Muistan, miten istuin tympiintyneenä keltaisessa pulpetissa, heiluttelin jalkojani ja mietin omiani.)
Ala-asteen ensimmäisillä luokilla luin ahmien, miltei hysteeriseen tahtiin kaikenmaailman hevoskirjat, jotka kirjastosta löytyivät. Kahmalokaupalla Jalon sisaruksia, Ruby Fergusonin Laura-sarjaa, Nan Ingeriä, kuivakkaita ratsastusoppaita (1980-luvun loppupuolella ei juurikaan ollut nuorisolle suunnattuja hevosenhoitokirjoja, pelkästään saksalaisia, brittiläisiä ja ruotsalaisia opuksia, joissa puhuttiin ruokinnasta, avotaivutuksista, esteradan virhepisteistä ja ohjastuntumasta. Minusta ne olivat mielenkiintoisia.), Soini Talaskiven legendaarista Suomalaista hevoskirjaa, Hevoshullua, Villivarsaa - mitä milloinkin, jos siinä sattui olemaan edes sivuosassa hevonen. Muista kirjoista kelpuutin muunmuassa Viisikot, Neiti Etsivät ja Anni Swanit, mutta muistan inhonneeni Polvan Tiina -kirjoja, koska niissä oli nalkuttava äiti!
Jossain toisen tai kolmannen luokan tienoilla kyllästyin nuortenkirjoihin. Minua ärsyttivät niiden naiivit loppuratkaisut (ei, en ollut poikkeuksellisen fiksu mukula, mutta minua ärsyttivät tarinat joissa vihamiehet lopulta ystävystyivät, niin ei käynyt omassa elämässäni, kiusaajat pysyivät kiusaajina - tai joku kymmenvuotias kesytti hevosen, joka oli hengenvaarallinen aikuisille miehillekin) ja ennen kaikkea korpesi se, että nopealta lukijalta 120-130 -sivuinen, isolla kirjasimella painettu tarina loppui aivan liian äkkiä.
Meillä vanhemmat eivät koskaan rajoittaneet lukemisiani, mikä ihmetytti ala-asteen opettajaani. Muistan, kun joskus lukutunnilla tavasin jotain hirvittävän paksua Utrion romaania, ja opettaja säntäsi ihmettelemään, oliko minulla lupaa lukea sellaisia opuksia. Samaten muuan sukulaisen sukulainen ihmetteli, miten minun annettiin tutustua omin nokkineni Untinen-Auelin luolamiesromaaneihin ja luinko todella niin paksuja kirjoja. En edes tajunnut, miksi aikuiset ihmettelivät kirjamakuani. Minulle ne olivat vain normaalia ajanvietettä, eivät mitään sen kummempaa.
Penskana luin kaikkea melkoisen ennakkoluulottomasti, muun muassa Tolstoita ja Valittujen Palojen Kirjavalioita. Ei minulla ollut mitään hajua siitä, että Tolstoin kohdalla kyseessä oli klassikkokirjailija Venäjältä, minusta Lapsuus, poikavuodet ja nuoruus (vai mikä se järjestys olikaan) sattui olemaan ihan lukukelponen teos ja sopivasti saatavilla. Tätä ennakkoluulottomuutta kaipaan vieläkin, nykyään en ole aivan niin avomielinen kuin tenavana. Silloinhan kliseisetkin juonikuviot olivat uusia ja nautittavia. Oi sitä riemua, kun keksin Catherine Cooksonin ja Victoria Holtin kartanoromaanit, tai nuorten aikuisten kirjat, joissa juotiin viinaa ja puhuttiin slangia! (Yhteen aikaan luin kaikki kamalimmat narkomaani- ja sairaskeromukset, jotka sain käsiini: Ruohoa, lunta, Nancy, Eric.) Kummitusjutut olivat kova sana, Noidan käsikirjasta alkaen, päätyen suomalaisiin kansantarinoihin ja Valittujen Palojen tiiliskiveen nimeltä Mystiikan maailma. Luin myös Huovista, Lyhyitä erikoisia ja Lentsua.
12-vuotiaana ihastuin Stephen Kingin kirjoihin, ensimmäisenä luin Painajaisen. Rakkaus S.K.:n kirjailijantaitoihin on kantanut näihin päiviin. Teininä luin paljon muitakin kauhukirjoja, Dan Simmonsin Kesäyön kauhua, Dean R. Koontzia, kaikenmaailman antologioita ja Clive Barkeria. Muut säikyttelykirjailijat ovat aikaa sitten pudonneet lukulistalta, mutta King säilyy, etenkin alkukielellään. Ensimmäinen englanniksi lukemani teos oli Kingin Needful Things, jonka kampesin lävitse sanakirjan avulla.
14-vuotiaana tartuin ensimmäisen kerran yhteen ehdottomaan lempikirjaani, Tuntemattomaan sotilaaseen. Hietasen karmea kohtalo jäi mieleen päälimmäisenä vaikutelmana, se löi leiman koko kirjan ylle, sillä tykästyin ensilukemalta varsinaissuomalaiseen vääräleukaan, ja hänestä tuli suosikkihahmoni karjalan murretta pajattavan Rokan ohella. (Pidän H:n sokeutumista edelleen yhtenä kammottavimmista lukemistani kohtauksista kaunokirjallisuudessa.) Vähän myöhemmin lähdin ensikertaa visiitille Pentinkulmaan, ja sen jälkeen olen palannut Pohjantähden alle miltei vuosittain. Sinuheenkin tutustuin, mutta aivan yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Linnalla ei Waltarilla ollut, vaikka hän lempikirjailijoiden listalle päätyikin. Yhdeksi suureksi kirjallisuusihanteeksi nousi myös M.Y. Joensuu Harjunpäineen. Johonkin aikaan minulla oli John Steinbeck -kausi, sitten ihastuin Tsehovin novelleihin ja yhdessä vaiheessa luin kirjaston kaikki John Irvingit.
Alle parikymppisenä keksin myös runot (sen klassikkokaanonin Hellaakoskesta Mustapäähän, Leinosta Kailakseen) ja tietokirjat. Jos kolmasluokkalaisena vietin kesälomani takapihalla tankaten Tuulen viemää, viisitoistakesäisenä riemastuin Freudista ja keksin samaan syssyyn, että historia on enemmän kuin mielenkiintoista. Tämän ajan keskeisiin lukukokemuksiin kuuluivat Jung Changin Villijoutsenet, Peter Englundin huikaisevan hieno Kirjeitä nollapisteestä ja Edvard Radzinskin komea Nikolai II:n elämäkerta. Lukemattomista taidekirjoista ykköseksi nousi jossain vaiheessa Peter Gilbertin The Symbolists, samaten kaikki Gallen-Kallelaa ja Simbergiä sivuava materiaali kiinnosti (ja kiinnostaa). Innostuin antiikista ja tyylihistoriasta, jugend nousi ihanteekseni sisustustyylissä.
Menihän sitä kaikkea muutakin, Patricia Cornwellia (jota en nykyisin jaksa ollenkaan), Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jonka luin heti uudelleen, kun pääsin loppuun. Lucius Shepardin omintakeinen vampyyriromaani Kultainen teki vaikutuksen sekin. Tutustuin Anne Ricen angstisiin verenimijöihin ja lukion kirjojen sijaan luin Ari Turusen Taikauskoisten tapojen tarinaa, brittiläisiä musiikkilehtiä ja paksuja runokokoelmia. Törmäsin Ilpo Tiihosen ja Juice Leskisen lyriikkaan. Dekkareiden saralta poimin lemmikikseni Åke Edwardsonin.
Pikkuhiljaa liu'uin nykyisiin lukutottumuksiini: enimmäkseen faktaa, suurimmalta osin historiaa. Suomen lisäksi kolmella muulla kielellä (niin paljon kiintoisaa materiaalia on yhä suomentamatta!), valittuja kaunokirjallisuussuosikkeja, kuten satunnaislöydöstä yhdeksi lempiteokseksi päätynyt Syrjän Kertomuksia radan varresta, Veijo Merta, Unto Kupiaista, Joel Lehtosta, mitä milloinkin.
Historian alalla Neuvostoliiton, Suomen, Ruotsin ja natsi-Saksan vaiheet kiinnostavat minua eniten. Myös kaikenlainen kulttuurihistoria miellyttää. Historioitsijoiden ykkösiksi nostaisin huikaisevan upeasti kirjoittavat Teemu Keskisarjan ja Peter Englundin, joka tulikin jo aiemmin mainittua.
On minulla toki ennakkoluulojakin: sci-fistä en jaksa kamalasti riemastua (no, Stanislaw Lemin Solariksesta tykkäsin), enkä jaksa aikuisille suunnattujen satujen lajityyppiä, jota chick-litiksi kutsutaan. Se aliarvioi lukijaansa törkeästi! Samaten ylenmääräisessä kurjuudessa rypevät aikalaisromaanit jätän suosiolla hyllyyn. Fantasia ei oikein ole alaani sekään.
Rakastan kirjoja, ne ovat hyviä ystäviäni ja elinkumppaneitani. Ne ovat mukana matkalla, toimivat rauhoittavina seuralaisina, kun haluaa illalla nukahtaa rauhallisesti (ellei sitten unohdu lukemaan "tätä sivua loppuun ja sitten seuraavaa ja sitten seuraavaa..."). Niistä löytyy aina uusia asioita ja oivalluksia. Joistain kirjoista tulee pysyviä rakkauksia, jotkut lopetan kesken ja kolmannet unohtuvat pian ne luettuani. Pääasia, että lukemista riittää! Saisin vieroitusoireita ilman päivittäistä lukutuokiota, mutta tästä addiktiosta en edes yritä rimpuilla irti!
Maailma on täynnä kirja-aarteita, jotka odottavat löytämistään! Tietoisuus tästä rikkaudesta ja riemusta saa minut onnelliseksi. Kirjakaupat ja -hyllyt, divarit, kirpparit ja kirjastot odottavat ratsaamistaan!
Lapsena minulle luettiin ääneen kaikenlaista. Kuvakirjoista lastenromaaneihin, sarjakuva-albumeista runoihin. Viimeksimainituista tosin innostuin vasta teini-ikäisenä, kakarana lähinnä karsastin hyllyssäni ollutta Pikku Pegasos -valikoimaa. Kirjastoon minua ja kolme vuotta nuorempaa veljeä raahattiin säännöllisesti, ensin kuvakirjapuolelle, sitten etsiydyin omatoimisesti muillekin osastoille.
Muistan myös ensimmäisen sanan, jonka luin itse.
Isotätini oli ostanut minulle kirpputorilta Merja Jalon nuortenkirjan Aavehevonen. Sitä en muista, mitä vuodenaikaa tai kuukautta elettiin, mutta olin kuusivuotias, kun menin keittiöön kysyäkseni, olinko tajunnut lukemani oikein. Sillä yht'äkkiä olin tajunnut, että sivulla luki nimi, Repe. Mitään muuta en vielä hahmottanut, mutta siinä se oli. Jonkun nimi. Äiti vahvisti tämän päätelmän, ja siitä lähtien kirjat saivat elämässäni aivan uudenlaisen merkityksen. Riemastuin uudesta taidostani. (Ja herranjumala, miten tylsää ensimmäisellä luokalla oli lukutuntien aikana. Muistan, miten istuin tympiintyneenä keltaisessa pulpetissa, heiluttelin jalkojani ja mietin omiani.)
Ala-asteen ensimmäisillä luokilla luin ahmien, miltei hysteeriseen tahtiin kaikenmaailman hevoskirjat, jotka kirjastosta löytyivät. Kahmalokaupalla Jalon sisaruksia, Ruby Fergusonin Laura-sarjaa, Nan Ingeriä, kuivakkaita ratsastusoppaita (1980-luvun loppupuolella ei juurikaan ollut nuorisolle suunnattuja hevosenhoitokirjoja, pelkästään saksalaisia, brittiläisiä ja ruotsalaisia opuksia, joissa puhuttiin ruokinnasta, avotaivutuksista, esteradan virhepisteistä ja ohjastuntumasta. Minusta ne olivat mielenkiintoisia.), Soini Talaskiven legendaarista Suomalaista hevoskirjaa, Hevoshullua, Villivarsaa - mitä milloinkin, jos siinä sattui olemaan edes sivuosassa hevonen. Muista kirjoista kelpuutin muunmuassa Viisikot, Neiti Etsivät ja Anni Swanit, mutta muistan inhonneeni Polvan Tiina -kirjoja, koska niissä oli nalkuttava äiti!
Jossain toisen tai kolmannen luokan tienoilla kyllästyin nuortenkirjoihin. Minua ärsyttivät niiden naiivit loppuratkaisut (ei, en ollut poikkeuksellisen fiksu mukula, mutta minua ärsyttivät tarinat joissa vihamiehet lopulta ystävystyivät, niin ei käynyt omassa elämässäni, kiusaajat pysyivät kiusaajina - tai joku kymmenvuotias kesytti hevosen, joka oli hengenvaarallinen aikuisille miehillekin) ja ennen kaikkea korpesi se, että nopealta lukijalta 120-130 -sivuinen, isolla kirjasimella painettu tarina loppui aivan liian äkkiä.
Meillä vanhemmat eivät koskaan rajoittaneet lukemisiani, mikä ihmetytti ala-asteen opettajaani. Muistan, kun joskus lukutunnilla tavasin jotain hirvittävän paksua Utrion romaania, ja opettaja säntäsi ihmettelemään, oliko minulla lupaa lukea sellaisia opuksia. Samaten muuan sukulaisen sukulainen ihmetteli, miten minun annettiin tutustua omin nokkineni Untinen-Auelin luolamiesromaaneihin ja luinko todella niin paksuja kirjoja. En edes tajunnut, miksi aikuiset ihmettelivät kirjamakuani. Minulle ne olivat vain normaalia ajanvietettä, eivät mitään sen kummempaa.
Penskana luin kaikkea melkoisen ennakkoluulottomasti, muun muassa Tolstoita ja Valittujen Palojen Kirjavalioita. Ei minulla ollut mitään hajua siitä, että Tolstoin kohdalla kyseessä oli klassikkokirjailija Venäjältä, minusta Lapsuus, poikavuodet ja nuoruus (vai mikä se järjestys olikaan) sattui olemaan ihan lukukelponen teos ja sopivasti saatavilla. Tätä ennakkoluulottomuutta kaipaan vieläkin, nykyään en ole aivan niin avomielinen kuin tenavana. Silloinhan kliseisetkin juonikuviot olivat uusia ja nautittavia. Oi sitä riemua, kun keksin Catherine Cooksonin ja Victoria Holtin kartanoromaanit, tai nuorten aikuisten kirjat, joissa juotiin viinaa ja puhuttiin slangia! (Yhteen aikaan luin kaikki kamalimmat narkomaani- ja sairaskeromukset, jotka sain käsiini: Ruohoa, lunta, Nancy, Eric.) Kummitusjutut olivat kova sana, Noidan käsikirjasta alkaen, päätyen suomalaisiin kansantarinoihin ja Valittujen Palojen tiiliskiveen nimeltä Mystiikan maailma. Luin myös Huovista, Lyhyitä erikoisia ja Lentsua.
12-vuotiaana ihastuin Stephen Kingin kirjoihin, ensimmäisenä luin Painajaisen. Rakkaus S.K.:n kirjailijantaitoihin on kantanut näihin päiviin. Teininä luin paljon muitakin kauhukirjoja, Dan Simmonsin Kesäyön kauhua, Dean R. Koontzia, kaikenmaailman antologioita ja Clive Barkeria. Muut säikyttelykirjailijat ovat aikaa sitten pudonneet lukulistalta, mutta King säilyy, etenkin alkukielellään. Ensimmäinen englanniksi lukemani teos oli Kingin Needful Things, jonka kampesin lävitse sanakirjan avulla.
14-vuotiaana tartuin ensimmäisen kerran yhteen ehdottomaan lempikirjaani, Tuntemattomaan sotilaaseen. Hietasen karmea kohtalo jäi mieleen päälimmäisenä vaikutelmana, se löi leiman koko kirjan ylle, sillä tykästyin ensilukemalta varsinaissuomalaiseen vääräleukaan, ja hänestä tuli suosikkihahmoni karjalan murretta pajattavan Rokan ohella. (Pidän H:n sokeutumista edelleen yhtenä kammottavimmista lukemistani kohtauksista kaunokirjallisuudessa.) Vähän myöhemmin lähdin ensikertaa visiitille Pentinkulmaan, ja sen jälkeen olen palannut Pohjantähden alle miltei vuosittain. Sinuheenkin tutustuin, mutta aivan yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Linnalla ei Waltarilla ollut, vaikka hän lempikirjailijoiden listalle päätyikin. Yhdeksi suureksi kirjallisuusihanteeksi nousi myös M.Y. Joensuu Harjunpäineen. Johonkin aikaan minulla oli John Steinbeck -kausi, sitten ihastuin Tsehovin novelleihin ja yhdessä vaiheessa luin kirjaston kaikki John Irvingit.
Alle parikymppisenä keksin myös runot (sen klassikkokaanonin Hellaakoskesta Mustapäähän, Leinosta Kailakseen) ja tietokirjat. Jos kolmasluokkalaisena vietin kesälomani takapihalla tankaten Tuulen viemää, viisitoistakesäisenä riemastuin Freudista ja keksin samaan syssyyn, että historia on enemmän kuin mielenkiintoista. Tämän ajan keskeisiin lukukokemuksiin kuuluivat Jung Changin Villijoutsenet, Peter Englundin huikaisevan hieno Kirjeitä nollapisteestä ja Edvard Radzinskin komea Nikolai II:n elämäkerta. Lukemattomista taidekirjoista ykköseksi nousi jossain vaiheessa Peter Gilbertin The Symbolists, samaten kaikki Gallen-Kallelaa ja Simbergiä sivuava materiaali kiinnosti (ja kiinnostaa). Innostuin antiikista ja tyylihistoriasta, jugend nousi ihanteekseni sisustustyylissä.
Menihän sitä kaikkea muutakin, Patricia Cornwellia (jota en nykyisin jaksa ollenkaan), Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jonka luin heti uudelleen, kun pääsin loppuun. Lucius Shepardin omintakeinen vampyyriromaani Kultainen teki vaikutuksen sekin. Tutustuin Anne Ricen angstisiin verenimijöihin ja lukion kirjojen sijaan luin Ari Turusen Taikauskoisten tapojen tarinaa, brittiläisiä musiikkilehtiä ja paksuja runokokoelmia. Törmäsin Ilpo Tiihosen ja Juice Leskisen lyriikkaan. Dekkareiden saralta poimin lemmikikseni Åke Edwardsonin.
Pikkuhiljaa liu'uin nykyisiin lukutottumuksiini: enimmäkseen faktaa, suurimmalta osin historiaa. Suomen lisäksi kolmella muulla kielellä (niin paljon kiintoisaa materiaalia on yhä suomentamatta!), valittuja kaunokirjallisuussuosikkeja, kuten satunnaislöydöstä yhdeksi lempiteokseksi päätynyt Syrjän Kertomuksia radan varresta, Veijo Merta, Unto Kupiaista, Joel Lehtosta, mitä milloinkin.
Historian alalla Neuvostoliiton, Suomen, Ruotsin ja natsi-Saksan vaiheet kiinnostavat minua eniten. Myös kaikenlainen kulttuurihistoria miellyttää. Historioitsijoiden ykkösiksi nostaisin huikaisevan upeasti kirjoittavat Teemu Keskisarjan ja Peter Englundin, joka tulikin jo aiemmin mainittua.
On minulla toki ennakkoluulojakin: sci-fistä en jaksa kamalasti riemastua (no, Stanislaw Lemin Solariksesta tykkäsin), enkä jaksa aikuisille suunnattujen satujen lajityyppiä, jota chick-litiksi kutsutaan. Se aliarvioi lukijaansa törkeästi! Samaten ylenmääräisessä kurjuudessa rypevät aikalaisromaanit jätän suosiolla hyllyyn. Fantasia ei oikein ole alaani sekään.
Rakastan kirjoja, ne ovat hyviä ystäviäni ja elinkumppaneitani. Ne ovat mukana matkalla, toimivat rauhoittavina seuralaisina, kun haluaa illalla nukahtaa rauhallisesti (ellei sitten unohdu lukemaan "tätä sivua loppuun ja sitten seuraavaa ja sitten seuraavaa..."). Niistä löytyy aina uusia asioita ja oivalluksia. Joistain kirjoista tulee pysyviä rakkauksia, jotkut lopetan kesken ja kolmannet unohtuvat pian ne luettuani. Pääasia, että lukemista riittää! Saisin vieroitusoireita ilman päivittäistä lukutuokiota, mutta tästä addiktiosta en edes yritä rimpuilla irti!
Maailma on täynnä kirja-aarteita, jotka odottavat löytämistään! Tietoisuus tästä rikkaudesta ja riemusta saa minut onnelliseksi. Kirjakaupat ja -hyllyt, divarit, kirpparit ja kirjastot odottavat ratsaamistaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti