Toistaiseksi lumi on loistanut poissaolollaan, lukuunottamatta paria räntähyhmäistä iltaa. Uhkailivat ensin myrskyllä, säätieteilijät, mutta tällä haavaa näyttää siltä, että myräkästä selvittiin säikähdyksellä. Toivon mukaan tuulet kurvaavat etelänaapurin riesaksi.
Mitään lumisia tunnelmaotoksia ei näillä keleillä ole kameran silmä ikuistanut, mutta onpa tullut rätkittyä jotain kuvatuksia talteen. Takki metsätien varressa on roikkunut sijoillaan jo pari kuukautta, räntäsateen myötä se sai hilsettä harteilleen.
En ole jouluihminen.
Ei tässä ole taustalla mitään aatteellista loukkaantumista joulun kristillisen sisällön unohtamisesta tai ärsyyntymistä koulun seimikuvaelmiin tai joulun ajan hartauksiin. Minua ei kiinnosta joulun aatesisältö lainkaan.
Minusta joulu on ahdistava, vuoden pimeimpään aikaan sijoitettu, ylipitkä sunnuntai-iltapäivä, jolloin ei tapahdu mitään. Henkinen olo on ummehtunut, kaikki ovat sulkeutuneet koteihinsa ja televisiosta tulee merkillistä ohjelmaa (tosin tämä viimeinen fakta pätee vuoden ympäri, kuten havaitsee, jos tutkii ohjelmatietoja pitemmältä aikaväliltä).
Jos potee hiljaista jouluinhoa, kuten minä, ahdistuu siitä, miten aikaisin kyseistä juhlaa aletaan ihmisille tarjoilla. Lokakuun alkupuolella näin ensimmäiset teemasuklaat näytillä paikallisessa marketissa ja siitähän se lähti. Joulun ujuttaminen kauppakeskuksiin ja mainoksiin, ilmoitustauluille ja ihmisten puheisiin. Tuntui ärsyttävältä, se joulun hehkuttaminen siinä vaiheessa. Puissa oli vielä lehtiä ja jopa täysi-ikäiset kansalaiset alkoivat esittää ensimmäisiä sekoamisen merkkejä.
Väki on väkertänyt joululahjoja kansalaisopistossa ja hikoillut kaupoissa toppavaatteissaan. Eikä siinä mitään, syyllistyin samaan myös itse. (Tosin välttelen tekemästä lahjaksi varsinaisia joulukoristeita, koska en halua lykätä kenellekään lisää roinaa kaapintäytteeksi - komeroonhan ne tilpehöörit päätyvät tilaa viemään kuitenkin, enkä usko, että tässä maassa juuri kellään on suoranaista puutetta joulukrääsästä.) Yritän "lahjoa" ystäviä ja sukulaisia tavaroilla, joiden saamisesta voisi itsekin ilahtua - ja jotka on ostettu nimenomaan heitä ajatellen tai sitten tehty itse parhaan kyvyn mukaan.
Sen sijaan en jaksa joulusta hössöttämistä ja stressaamista. Ilo juhlasta katoaa tyystin jonnekin hysterian ja pingottamisen sekaan. Samalla unohdetaan se, että kyse on kolmesta päivästä, noin käytännössä. Jos ollaan vielä kyynisempiä, voidaan todeta, että kliimaksi saavutetaan aattona. Sen jälkeen podetaan joulukrapulaa ja ihmeteltiin, joko se meni. Se joulu.
Oman joulukapinani taustapiruna piilee aaton pakkojuhlinta. Meidän piti mennä mummolaan, jossa tunnelma oli kaukana kotoisasta. Isän puoleinen suku oli ahtautunut rintamamiestalon olohuoneeseen, mummo hössötti, tiuski ja sai kaikki hermostumaan. Tunnelmaa ei parhaalla tahdollakaan voinut kuvata vapautuneeksi tai miellyttäväksi. Lahjojen jakamisen aikaan mummo valitti siitä, miten oli taas ollut niin paljon ostettavaa, kun kaikille piti jotain laittaa. Sen jälkeen mummo kiersi kyselemässä lahjan saajoilta itse lahjoittamistaan tavaroista: "Mitäs sait?" ja kehui, miten hyviä tavaroita oli ostanut. Absurdi tilanne, joka vielä kulminoitui hetkeen, jolloin mummo itse avasi omat lahjansa - yleensä niissä oli aina jotain valittamista.
Kaikkien isoäidit eivät ole satukirjojen herttaisia mummeleita. Oman isänäitini käytös (muulloinkin kuin jouluna) johti lopulta siihen, että laitoin välit poikki. Lopullisesti ne katkesivat eräänä jouluna reilu kymmenen vuotta sitten.
Nyt mummo on siinä kunnossa, ettei tiedä, onko joulu vai juhannus, dementiaosastolla kun asustelee.
Mutta jos unohdetaan mummo ja menneisyys, karmeimmassa muodossaan joulu näyttäytyy kaupoissa. Onkohan olemassa tuotetta, jota ei markkinoitaisi ko. juhlan varjolla? Pakkohan jouluksi on saada uusi moppi, sohvakalusto ja hiustenkiharrin, koska joulun jälkeen ei selkeästikään ole elämää. Laatikkoja pitää syödä, koska laatikkoja pitää syödä. Viis siitä, vaikka kinkkua purtaisiin hampaat irvessä ja lanttuloora menisi alas väkisin nieleksien. Kysehän on perinteistä.
Ostohuumaa yritetään tehostaa soittamalla taustalla joulumusiikkia. Sitä pahimmansorttista: imelää amerikkalaista hilipatipippaata, kovaa ja korkealta ujeltavia lapsikuoroja tai iskelmätähtien yritelmiä luoda uusi klassikkokappale joulukaanoniin.
Hirvittävin kokemus teemamusiikin saralla oli tällä viikolla koettavissa paikallisessa Anttilassa, jossa äänenvoimakkuudessa kilpaili kaksi eri kappaletta. Toisessa päässä kerrosta yritti äänimaiseman hallitsijaksi Frank Sinatra jollakin tyylilleen uskollisella lurituksella, toisella laidalla joku kotimainen heavylaulaja, joka kuulosti oven väliin juuttuneelta vuohelta. Mankeliin oli joutunut "Oi jouluyö". Keskellä käytävää nämä meuhkat kohtasivat ja vaikutelma oli lievästi sanoen kakofoninen.
Porissa on kuulemma kauppakeskus, joka on tietoisesti rauhoitettu taustamuzakilta. Mahtaa olla autuas kokemus asioida kaupassa ilman pakkosyötettyä älämölöä.
Jos menee vahingossa möläyttämään, ettei erikoisemmin piittaa joulusta, saa osakseen ihmettyneitä ilmeitä. Joulusta yksinkertaisesti täytyy pitää, oli sitten vanha tai nuori. Joillekuille kun joulu on vuoden parasta aikaa, eikä heidän päähänsä mahdu, että kaikki eivät jaksa elämöidä asiasta täysin sydämin noin kolmea kuukautta. Ei minun tarvitse jouluna murjottaa, tai tuoda julkisesti jouluvastaisuuttani esille, mutta en kyllä erityisemmin pidä siitä, että minua yritetään pakkokäännyttää joulun ystäväksi.
Ja niin, onhan sitä siedettävääkin (ellei jopa huisin hienoa) joulumusiikkia. Voin hyvin elää elämäni loppuun asti kuulematta "Kulkuset, kulkuset" -rallatusta sen paremmin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi tai urduksi, mutta näitä veivaan mielelläni soittimessa:
Kuokkavieras
O helga natt!
En etsi valtaa, loistoa
Jouni Hynynen totesi muinoin jossain Soundin haastattelussa tehneensä havainnon, jonka mukaan hullut tykkäävät pyörivästä liikkeestä. (Miekkonen oli jollain keikkamatkalla todistanut yömyöhällä tilannetta, jossa jonkun pikkukylän alkuasukkaat olivat ajaneet autonritsoillaan rinkiä tyhjän parkkipaikan ympäri, pitkään ja hartaasti.)
Tämä Hynysen lauselma paukahtaa usein mieleeni, kun hiippailen kuntosalilla crosstrainerin tai juoksumaton ääreen. Samaan syssyyn aivoihin iskeytyvät myös kuvat hamstereista juoksupyörissä, hevosista kävelykoneissa ja muut vastaavat mihinkään johtamattomat toiminnot. Paikallaan polkeminen ja hölkkääminen alkaa tätä taustaa vastaan verrattuna näyttää jokseenkin älyttömältä ajanvietteeltä. Monotoninen paikallaan ravaaminen, sekä edessä aukeavan valkoisen seinän tuijottaminen hikoillessa ei sekään varsinaisesti kohota mielialaa, mutta minkäs teet. Pyörivä liike tiemmä kohottaa kuntoa ja voin lohduttautua, että Hynysen teesin mukaan en ilmeisesti ole hullu, koska toimitus ei suorastaan kuulu mieliaktiviteetteihini eikä synnytä ääretöntä euforiaa.
Ratakammon suhteen paikallisen salin crosstrainerhäkkyrästä saattaa kuitenkin olla apua. Keksaisin taannoin, että häristyksessä on mahdollista tuijottaa virtuaalista ratanäkymää. Pikkuisella näytöllä edettyä matkaa symbolisoi pieni punainen pallo, joka sitten kiiruhtaa eteenpäin sitä tahtia kuin liikkujan kintuista voimaa irtoaa.
Eikä siinä vielä kaikki, aparaatti laskee kierrokset (400m) ja matkan siinä samalla, joten kaltaistani hätäilevää, kroonista urheilukenttäkammoa potevan ei tarvitse miettiä tätäkään toimintaa itse. Äärimmäisen helpottavaa. (Bonuksena tämä tekniikan multihuipentuma vieläpä mahdollistaa oman suorituksen taltioimisen USB-tikulle, jolloin vielä kotonakin voi ihmetellä omaa hikoilu-urakkaansa. Ei ehkä kauhean järkevää tai tarpeellista, mutta kierolla tavalla hauskaa.)
Tänään sauhusin menemään 10 ratakierrosta. Hihhei ja hurraa, olipa saavutus.
Vaikka crosstrainer ei olekaan suoraan verrannollinen normaaliin - ulkoilmassa tapahtuvaan - juoksutreeniin, tämä höperö pieni harjoitus rohkaisi minua. Pingoin jossain muualla kuin metsässä yli tavoiterajan, selkeästi! Nyt kun saan hiulattua aikaa pienemmäksi, niin luulenpa, että tartaanille palaaminen sujuu helpommin. (Ja nopeammin.)
Juoksumaton kanssa poden hiljaista, joskin hieman alistuvansorttista ärtymystä. Hihnalla kipittäminen on ikävystyttävää kuin mikä. Läpsläpsläps. Distance. Calories. Average speed.
Mukavimmillaan mattourheilu on reippaassa kävelyssä, juostessani ajaudun helposti maton etureunaan, hallintapaneeli tulee käsien tielle ja alan käsivarsillani viuhtoa eteen-ylös, mikä tekee juoksemisesta tietenkin paljon raskaampaa. Tämä ongelma ei ole maton vika, vaan käyttäjän. (Mikä ei kylläkään helpota kiukustumistani yhtään.)
Minusta kuntoliikunta on parhaimmillaan, kun se tapahtuu metsässä, aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Alustana paras on pururata, leveä metsäpolku tai hiekkatie, joka mutkittelee metsikön läpi. Bonuksena nautin siitä, että puskaassa on mahdollista nähdä eläimiä ja lintuja, kaikennäköisiä viipottajia muurahaisista palokärkiin ja ketuista oraviin. Toinen hyvä vaihtoehto on lähteä kurmottamaan polumankelia jonnekin hieman pidemmälle, maaseututeille, peltojen ja pöheikköjen kautta pienten kyläkeskittymien läpi, pitäen välillä ryyppytaukoja ja yleisiä pällistelyhetkiä.
Alkusyksy on vielä suhteellisen siedettävää aikaa, päivät voivat olla hyvin lämpimiä, auringonsäteet tuntuvat vielä tumman takin selkämyksessä, eikä polku ole mudan ja mätien lehtien muodostaman mujun peitossa.
Mutta sitten tulee loppusyys, eniten inhoamani vuodenaika. Sen myötä nousevat myös pimeä ja kylmänkostea ilma, joka imee motivaation liki olemattomiin. Ainoa valo on lähtöisin kelmeistä sähkövaloista juoksuradan reunoilla. Katuvalojen kehän ulkopuolella ei näy metsän yksityiskohtia, musta seinä alkaa muutaman metrin päästä. En pelkää pimeää, mutta monotoninen synkkyys, jota höystävät ainoastaan muutaman suuren kiven varjo ja ne lähimmät kuusenoksat tien vierustalla, se näkymä ei tarjoa kovin paljon visuaalisia virikkeitä.
Saan kyllä patisteltua itseni märkään metsään, mutta huomaan kyllä mielummin hölkkääväni juoksumatolla kuin siellä männikössä, liukkaalla mutapatjalla. Ei juoksumattokaan kovin häävi alusta ole, mutta ainakin salilla on lämmin, eikä siellä sada. Äärettömän tylsäähän se paikoillaan soutaminen, pyöräileminen ja ravaaminen on, mutta minkäs teet. Vähissä ovat vaihtoehdot kurakauden aikana. Se on vain löydettävä sisäinen hamsterinsa ja karautettava kierroksia juoksupyörässä, liikoja ajattelematta. Onneksi on sentään musiikkia piristeeksi.
Tänä syksynä olen käynyt myös urheilukentällä juoksemassa. Minulle ratakierrokset ovat psyykkisesti raskaampia kuin metsäpyrähdykset. Tartaanilla meno on tasaisempaa kuin mäkisessä metsässä, mutta itse juoksisin mielummin ns. luonnon helmassa - kun maisemat vaihtuvat, en jää niin helposti murehtimaan omaa kestävyyttäni, kyttäämään sitä, miltä keho tuntuu tai ei tunnu, pistääkö, työntääkö, sysääkö. Radalla lasken kierroksia, märehdin sitä, miten pitkä matka on vielä tavoitteeseen ja kyttään neuroottisesti sykemittaria. Minulla on tavoiteaika ja -matka ja se stressaa.
Olen kehittänyt tästä tavoitteesta ja määränpäästä ongelman. Minusta tuntuu, etten kykene sitä saavuttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Vahtaan kroppaani: "Ai, nyt pistää. Nyt taitaa tuntua nilkassa. En jaksa! Olen juossut vasta X määrän kierrostavoitteestani!" Aivot kepittävät menemistäni. Jalat tuntuvat betonivaloksilta, keuhkojakin taitaa kairata joku piikki, selkään sattuu. Kuuntelen hirveän auliisti ja vastaanottavaisesti tätä mantraa, suorituksen keskeyttäminen tuntuu äärimmäisen houkuttelevalta. Yritän pistää kampoihin kiusaukselle höllätä ja mennä radan varteen kittaamaan Gatoradea.
Tämä ratakammo on lähinnä naurettava. Juoksen maastossa - siellä raskaammalla ja epätasaisemmalla alustalla - paljon pitempiä matkoja ja kovemmalla vauhdilla, mutta en saa siirrettyä samaa itseluottamusta urheilukentälle.
Nyt olen pyrkinyt eroon tästä naurettavasta ratafobiasta. Olen tarkoituksella jättänyt kotiin kaiken matkaa, aikaa ja paikkaa tallentavan materiaalin, GPS:n, sykemittarin, kännykän. Olen valinnut soittimeen kappaleita, joiden kestoa en tiedä, joten en voi musiikin avullakaan "mitata" aikaani. Juoksen tavoitematkani sillä mielellä, että olen vaikka koko päivän kentällä, mutta suoritan urakan loppuun. Ja kas! Tähän mennessä olen hölköttänyt puuttuvat kilometrit jo kuusi kertaa. Olen selvinnyt tietystä matkasta, ja voi miten hyvältä se tuntuukaan!
Edistyn kenties hitaasti tämän kauhun selättämisessä, mutta tunnen, että olen saamassa siihen jonkinsorttisen otteen. Tiedän, että kyse ei ole mistään muusta kuin korvien välin ongelmasta, siitä jäkättävästä äänestä, joka märisee ja inisee vastaan. Koitan vaimentaa sen kitinän päässäni toteamalla itsekseni: "Pää kiinni, ämmänsaatana! Nyt ravataan, eikä mietitä!"
Jonain päivänä toivon mukaan vaimennan aivoissa asustelevan antivalmentajan. Sitä odotellessa täytyy vain karaista aivonsa ja kehonsa, usuttaa itseään laukkaamaan pitkin punaista tartaania, meni sitten hyvin tai huonosti - tai hyvin huonosti.
Säännöllisin harrastukseni on lukeminen. Kirjat ovat minulle päivittäinen ajanviete, jos en varsinaisesti lukemalla lue, niin ainakin selailen kirjoja. Siinä samassa menevät myös sanoma- ja aikakauslehdet, mainokset, tuotepakkaukset, aikalailla kaikenlainen teksti, johon ympäristössä törmään.
Lapsena minulle luettiin ääneen kaikenlaista. Kuvakirjoista lastenromaaneihin, sarjakuva-albumeista runoihin. Viimeksimainituista tosin innostuin vasta teini-ikäisenä, kakarana lähinnä karsastin hyllyssäni ollutta Pikku Pegasos -valikoimaa. Kirjastoon minua ja kolme vuotta nuorempaa veljeä raahattiin säännöllisesti, ensin kuvakirjapuolelle, sitten etsiydyin omatoimisesti muillekin osastoille.
Muistan myös ensimmäisen sanan, jonka luin itse.
Isotätini oli ostanut minulle kirpputorilta Merja Jalon nuortenkirjan Aavehevonen. Sitä en muista, mitä vuodenaikaa tai kuukautta elettiin, mutta olin kuusivuotias, kun menin keittiöön kysyäkseni, olinko tajunnut lukemani oikein. Sillä yht'äkkiä olin tajunnut, että sivulla luki nimi, Repe. Mitään muuta en vielä hahmottanut, mutta siinä se oli. Jonkun nimi. Äiti vahvisti tämän päätelmän, ja siitä lähtien kirjat saivat elämässäni aivan uudenlaisen merkityksen. Riemastuin uudesta taidostani. (Ja herranjumala, miten tylsää ensimmäisellä luokalla oli lukutuntien aikana. Muistan, miten istuin tympiintyneenä keltaisessa pulpetissa, heiluttelin jalkojani ja mietin omiani.)
Ala-asteen ensimmäisillä luokilla luin ahmien, miltei hysteeriseen tahtiin kaikenmaailman hevoskirjat, jotka kirjastosta löytyivät. Kahmalokaupalla Jalon sisaruksia, Ruby Fergusonin Laura-sarjaa, Nan Ingeriä, kuivakkaita ratsastusoppaita (1980-luvun loppupuolella ei juurikaan ollut nuorisolle suunnattuja hevosenhoitokirjoja, pelkästään saksalaisia, brittiläisiä ja ruotsalaisia opuksia, joissa puhuttiin ruokinnasta, avotaivutuksista, esteradan virhepisteistä ja ohjastuntumasta. Minusta ne olivat mielenkiintoisia.), Soini Talaskiven legendaarista Suomalaista hevoskirjaa, Hevoshullua, Villivarsaa - mitä milloinkin, jos siinä sattui olemaan edes sivuosassa hevonen. Muista kirjoista kelpuutin muunmuassa Viisikot, Neiti Etsivät ja Anni Swanit, mutta muistan inhonneeni Polvan Tiina -kirjoja, koska niissä oli nalkuttava äiti!
Jossain toisen tai kolmannen luokan tienoilla kyllästyin nuortenkirjoihin. Minua ärsyttivät niiden naiivit loppuratkaisut (ei, en ollut poikkeuksellisen fiksu mukula, mutta minua ärsyttivät tarinat joissa vihamiehet lopulta ystävystyivät, niin ei käynyt omassa elämässäni, kiusaajat pysyivät kiusaajina - tai joku kymmenvuotias kesytti hevosen, joka oli hengenvaarallinen aikuisille miehillekin) ja ennen kaikkea korpesi se, että nopealta lukijalta 120-130 -sivuinen, isolla kirjasimella painettu tarina loppui aivan liian äkkiä.
Meillä vanhemmat eivät koskaan rajoittaneet lukemisiani, mikä ihmetytti ala-asteen opettajaani. Muistan, kun joskus lukutunnilla tavasin jotain hirvittävän paksua Utrion romaania, ja opettaja säntäsi ihmettelemään, oliko minulla lupaa lukea sellaisia opuksia. Samaten muuan sukulaisen sukulainen ihmetteli, miten minun annettiin tutustua omin nokkineni Untinen-Auelin luolamiesromaaneihin ja luinko todella niin paksuja kirjoja. En edes tajunnut, miksi aikuiset ihmettelivät kirjamakuani. Minulle ne olivat vain normaalia ajanvietettä, eivät mitään sen kummempaa.
Penskana luin kaikkea melkoisen ennakkoluulottomasti, muun muassa Tolstoita ja Valittujen Palojen Kirjavalioita. Ei minulla ollut mitään hajua siitä, että Tolstoin kohdalla kyseessä oli klassikkokirjailija Venäjältä, minusta Lapsuus, poikavuodet ja nuoruus (vai mikä se järjestys olikaan) sattui olemaan ihan lukukelponen teos ja sopivasti saatavilla. Tätä ennakkoluulottomuutta kaipaan vieläkin, nykyään en ole aivan niin avomielinen kuin tenavana. Silloinhan kliseisetkin juonikuviot olivat uusia ja nautittavia. Oi sitä riemua, kun keksin Catherine Cooksonin ja Victoria Holtin kartanoromaanit, tai nuorten aikuisten kirjat, joissa juotiin viinaa ja puhuttiin slangia! (Yhteen aikaan luin kaikki kamalimmat narkomaani- ja sairaskeromukset, jotka sain käsiini: Ruohoa, lunta, Nancy, Eric.) Kummitusjutut olivat kova sana, Noidan käsikirjasta alkaen, päätyen suomalaisiin kansantarinoihin ja Valittujen Palojen tiiliskiveen nimeltä Mystiikan maailma. Luin myös Huovista, Lyhyitä erikoisia ja Lentsua.
12-vuotiaana ihastuin Stephen Kingin kirjoihin, ensimmäisenä luin Painajaisen. Rakkaus S.K.:n kirjailijantaitoihin on kantanut näihin päiviin. Teininä luin paljon muitakin kauhukirjoja, Dan Simmonsin Kesäyön kauhua, Dean R. Koontzia, kaikenmaailman antologioita ja Clive Barkeria. Muut säikyttelykirjailijat ovat aikaa sitten pudonneet lukulistalta, mutta King säilyy, etenkin alkukielellään. Ensimmäinen englanniksi lukemani teos oli Kingin Needful Things, jonka kampesin lävitse sanakirjan avulla.
14-vuotiaana tartuin ensimmäisen kerran yhteen ehdottomaan lempikirjaani, Tuntemattomaan sotilaaseen. Hietasen karmea kohtalo jäi mieleen päälimmäisenä vaikutelmana, se löi leiman koko kirjan ylle, sillä tykästyin ensilukemalta varsinaissuomalaiseen vääräleukaan, ja hänestä tuli suosikkihahmoni karjalan murretta pajattavan Rokan ohella. (Pidän H:n sokeutumista edelleen yhtenä kammottavimmista lukemistani kohtauksista kaunokirjallisuudessa.) Vähän myöhemmin lähdin ensikertaa visiitille Pentinkulmaan, ja sen jälkeen olen palannut Pohjantähden alle miltei vuosittain. Sinuheenkin tutustuin, mutta aivan yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Linnalla ei Waltarilla ollut, vaikka hän lempikirjailijoiden listalle päätyikin. Yhdeksi suureksi kirjallisuusihanteeksi nousi myös M.Y. Joensuu Harjunpäineen. Johonkin aikaan minulla oli John Steinbeck -kausi, sitten ihastuin Tsehovin novelleihin ja yhdessä vaiheessa luin kirjaston kaikki John Irvingit.
Alle parikymppisenä keksin myös runot (sen klassikkokaanonin Hellaakoskesta Mustapäähän, Leinosta Kailakseen) ja tietokirjat. Jos kolmasluokkalaisena vietin kesälomani takapihalla tankaten Tuulen viemää, viisitoistakesäisenä riemastuin Freudista ja keksin samaan syssyyn, että historia on enemmän kuin mielenkiintoista. Tämän ajan keskeisiin lukukokemuksiin kuuluivat Jung Changin Villijoutsenet, Peter Englundin huikaisevan hieno Kirjeitä nollapisteestä ja Edvard Radzinskin komea Nikolai II:n elämäkerta. Lukemattomista taidekirjoista ykköseksi nousi jossain vaiheessa Peter Gilbertin The Symbolists, samaten kaikki Gallen-Kallelaa ja Simbergiä sivuava materiaali kiinnosti (ja kiinnostaa). Innostuin antiikista ja tyylihistoriasta, jugend nousi ihanteekseni sisustustyylissä.
Menihän sitä kaikkea muutakin, Patricia Cornwellia (jota en nykyisin jaksa ollenkaan), Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jonka luin heti uudelleen, kun pääsin loppuun. Lucius Shepardin omintakeinen vampyyriromaani Kultainen teki vaikutuksen sekin. Tutustuin Anne Ricen angstisiin verenimijöihin ja lukion kirjojen sijaan luin Ari Turusen Taikauskoisten tapojen tarinaa, brittiläisiä musiikkilehtiä ja paksuja runokokoelmia. Törmäsin Ilpo Tiihosen ja Juice Leskisen lyriikkaan. Dekkareiden saralta poimin lemmikikseni Åke Edwardsonin.
Pikkuhiljaa liu'uin nykyisiin lukutottumuksiini: enimmäkseen faktaa, suurimmalta osin historiaa. Suomen lisäksi kolmella muulla kielellä (niin paljon kiintoisaa materiaalia on yhä suomentamatta!), valittuja kaunokirjallisuussuosikkeja, kuten satunnaislöydöstä yhdeksi lempiteokseksi päätynyt Syrjän Kertomuksia radan varresta, Veijo Merta, Unto Kupiaista, Joel Lehtosta, mitä milloinkin.
Historian alalla Neuvostoliiton, Suomen, Ruotsin ja natsi-Saksan vaiheet kiinnostavat minua eniten. Myös kaikenlainen kulttuurihistoria miellyttää. Historioitsijoiden ykkösiksi nostaisin huikaisevan upeasti kirjoittavat Teemu Keskisarjan ja Peter Englundin, joka tulikin jo aiemmin mainittua.
On minulla toki ennakkoluulojakin: sci-fistä en jaksa kamalasti riemastua (no, Stanislaw Lemin Solariksesta tykkäsin), enkä jaksa aikuisille suunnattujen satujen lajityyppiä, jota chick-litiksi kutsutaan. Se aliarvioi lukijaansa törkeästi! Samaten ylenmääräisessä kurjuudessa rypevät aikalaisromaanit jätän suosiolla hyllyyn. Fantasia ei oikein ole alaani sekään.
Rakastan kirjoja, ne ovat hyviä ystäviäni ja elinkumppaneitani. Ne ovat mukana matkalla, toimivat rauhoittavina seuralaisina, kun haluaa illalla nukahtaa rauhallisesti (ellei sitten unohdu lukemaan "tätä sivua loppuun ja sitten seuraavaa ja sitten seuraavaa..."). Niistä löytyy aina uusia asioita ja oivalluksia. Joistain kirjoista tulee pysyviä rakkauksia, jotkut lopetan kesken ja kolmannet unohtuvat pian ne luettuani. Pääasia, että lukemista riittää! Saisin vieroitusoireita ilman päivittäistä lukutuokiota, mutta tästä addiktiosta en edes yritä rimpuilla irti!
Maailma on täynnä kirja-aarteita, jotka odottavat löytämistään! Tietoisuus tästä rikkaudesta ja riemusta saa minut onnelliseksi. Kirjakaupat ja -hyllyt, divarit, kirpparit ja kirjastot odottavat ratsaamistaan!
"Varsinaiset kirjallisuusarvostelijat, joilta odottaisi arvovapaata, hienosti sanottuna objektiivista otetta kohteeseensa, ovatkin usein tiukasti omiin ennakkoluuloihinsa ja taustayhteisöihinsä sitoutuneita henkilöitä." (s. 195)
Näin korskeasti lausahtaa Matti Salminen oman kirjallisen tuotoksensa sivuilla, mutta ei tunnu itse noudattavan kaipaamaansa objektisiivisuutta kovinkaan tarkasti tekstissään. Mitenkäs se sanonta malkasta ja omasta silmästä taas menikään?
No niin, bloggaajana minulla on sentään lupa marmattaa yli tarpeen!
Lainasin Pentti Haanpään tarinan hyvinkin innostuneena. Petyin sen sisältöön pahasti. Lukeminen itsessään oli melkoista takeltelua, monta kertaa teki mieli lopettaa kirja kesken, hylätä se tyystin ja siirtyä lukulistan seuraavaan opukseen. Päätin ottaa elämäkerran eräänlaisena henkisenä kestävyysurheiluhaasteena ja tankata sen läpi vaikka sitten väkisin. Aika tervanjuontia oli, mutta sainhan sentään kahlattua opuksen alusta loppuun!
En ole mikään erityinen Haanpää -tuntija, tarkoitus olisi syventyä hänen teoksiinsa laajemmalti joskus epämääräisessä tulevaisuudessa. Aloittaa aion kirpptorilta nappaamastani Nykyaikaa -kokoelmasta. (Koulussa puolestaan kirjoitin aikanaan esseen Haanpään novellista Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen, jonka sattumalta olin lukenut ensimmäistä kertaa kakarana. Tarina oli mukana antologiassa, jonka puolestaan poimin luentaan vanhempien kirjahyllystä. Muistan järkyttyneeni traagisesta kertomuksesta aika lailla, hevostyttö kun olin.)
Aiheessahan ei siis ole vikaa, ei alkuunkaan. Päinvastoin. Elämäkertaan tarttuessani ajattelin, että ennen Haanpään tuotantoon tutustumista voisi olla hauska lukea kirjailijan vaiheista noin niin kuin prologiksi.
Onhan teos toki elämäkerta, mutta samalla se on kirjoittajansa mielipideteksti ja sepä tässä ongelman ydin onkin. Koko kirja on kuin aikakapseloitu möykky seisemänkymmentälukulaista, itään päin suuntautunutta historiankirjoitusta.
Nykyäänhän ei toki ole muodikasta puhua kommunismista tai olla sosialisti, joten hieman kuohitussa muodossa tämä vasemmistolaisuus tekstissä esiintyy, mutta selvä asenteellisuus on havaittavissa alusta loppuun. Tämä varsin kärjistetty ja alleviivaava näkemys tekee Salmisen kirjasta raskasta ja tympivää luettavaa, joka paikoittain lähentelee kirjallista karikatyyria.
Salmisen käsittelyssä Haanpäästä kasvaa jonkinlainen väärin ymmärretty proletariaatin sankari ja työkansan uuttera puolustaja, joka neroudestaan huolimatta lipsahtaa huonoille teille. Haanpää esitellään kirjassa saamassa jatkuvaa ruoskintaa tunteettomalta, monoliittiselta porvarilliselta kirjallisuuseliitiltä, joka ei katkeruuttaan ja kaunaisuuttaan ymmärrä Haanpään ainutlaatuisuutta. (Tai ymmärtää liiankin hyvin ja pelkää päästää lahjakkaan kirjoittajan tekstiä piilomerkityksineen suuren yleisön ulottuville.)
Eniten huutia saa Salmiselta aiemman polven Haanpää -tutkija Eino Kauppinen, joka esitellään kirjassa moneen otteeseen huolimattomana diletanttina, jopa julmana sensuroijana, joka on muokannut ja vääristellyt ihmisten käsitystä kirjailijasta oman mielensä mukaan. Kauppisen syytä ovat "väärin" koostetut Haanpää-valikoimat, Kauppinen on kaiken huonon Haanpää-materiaalin alku ja juuri, joka on pimittänyt aineistoa tutkijoilta ja sensuroinut keskeisiä tekstejä viattomien lukijoiden ulottumattomiin. Tutkijaa suomitaan tekstissä sivukaupalla, eikä Salmisella ole hänestä tai hänen tutkimustuloksistaan mitään positiivista sanottavaa. Lukijan korvia kuumottaa edesmenneen Kauppisen puolesta.
Ihmeellistä kaunaa Salminen kokee myös Mika Waltaria kohtaan. Waltari leimataan kirjassa pseudolahjakkaaksi oikeiston suosikiksi, joka sopivissa piireissä suosioon noustuaan saa turhaa kunniaa ja mainetta. Myös Waltarin laaja tuotanto saa tylyn arvion. Milloin Waltari on avoimen natsimyönteinen, milloin tehtailee heikkolaatuisia elokuvakäsikirjoituksia, kirjoittelee vähäpätöisiä kertomuksia tai pokkaa palkintoja ylenkatsotun sankarin - arvata sopii kenen - nenän edestä. Käyttääpä Salminen Waltarista jopa ilmaisua "kirjallinen kameleontti", mitä ei parhaalla tahdollakaan voi katsoa kehuksi.
Myös Olavi Paavolainen katsotaan tässä sankaritarinassa eräänsorttiseksi moraaliltaan häilyväiseksi puolikonnaksi, samoin antisankarin viittaa saa kantaa V. A. Koskenniemi. Armon Salmiselta saavat tietenkin vasemmistolaiset kirjailijat, Arvo Turtiainen ja Toivo Pekkanen etunenässä. (Turtiaisen sotapakoilu jatkosodan vuosina tuntuu jopa olevan ansio kirjoittajan silmissä, mutta esimerkiksi lottia hän ei arvosta, rivien välistä annetaan lukijalle viite järjestön jäsenien löyhtästä moraalista upseerien "kenttäpatjoina". Tämä tuntuu nykyihmisestä lievästi sanoen oudolta ja halventavalta tulkinnalta, jolla ei todellisuuden kanssa ole mitään tekemistä.)
Myös papiston jatkuva moukarointi alkaa puuduttaa jossain vaiheessa, liperikaulat kun ovat tässä esitelmässä pelkkiä Lapuan liikkeen ja IKL:n käsikassaroita, sodan ja kiihkoisan isänmaallisuuden julistajia, jotka vievät viatonta kansaa harhaan. Salminen alleviivaa mielellään Haanpään ja paikallisen julistajan eripuraa, irvii kirkkoa laitoksena ja syyllistyy tässäkin kohtaa turhaan yksisilmäisyyteen.
Salmisen kirjassa tuntuu Haanpää jäävän eräänlaiseksi statistiksi, jonka elämänvaiheet tarjoavat kehyksen oman pamfletin kirjoittamiselle. Tapa vetää historian mutkia suoraksi - verrata esimerkiksi köyhän 1930-luvun oloja suoraan 1990-luvun lamaan - on aika omalaatuinen sekin. Ihmetellä sopii myös, miksi Salminen harhailee kesken kaiken peräänkuuluttamaan uutta työväenluokkaista Haanpäätä, jollaista kuulemma on turha etsiä Suomen nykyiseltä kirjallisuuskentältä. Tämä (sosialistisen) realismin haikailu tuntuu hivenen kiusalliselta.
Tuntuu myös väkinäiseltä, että Salminen yrittää muokata Haanpäästä yhden aatteen julistajaa, joka näyttäytyy lukijalle vainottuna ja väärin ymmärrettynä, luokkatietoisena julistajana. Salminen antaa ymmärtää hänen olevan paljon vihamiehiään ja kadehtijoitaan älykkäämpi. Hämärältä tuntuu Haanpään yletön ja lähes kritiikitön kehuminen, hänet nostetaan muitta mutkitta kirjallisuutemme ykkösnimeksi, ohi Linnan - ja niin, Waltarin, Sillanpään ja muiden ammattitoveriensa. (Tämän omaperäisen näkemyksen mukaan mm. Linna oli pelkkä Haanpään henkinen oppipoika.)
Vikoja Haanpäästä ei juuri löydy, moneen otteeseen Salminen mm. korostaa, miten juopotteluun taipuvainen kirjailija ei ollut oikea alkoholisti, koska oikea alkoholisti juo itsensä hengiltä, kuluttaa rahansa viinaan viimeistä latia myöten, eikä Haanpää sortunut näihin mainittuihin synteihin. Peliriippuvainenkaan tämä ei kuulemma ollut, vaikka sököpöytään katosi tuhatlappusia toisensa jälkeen. (Ja vaikka Haanpää joutui alkoholinkäyttönsä takia sairaalaan, jossa todettiin viinan aiheuttamia elimellisiä muutoksia, ei hänen kohdallaan siltikään voida puhua alkoholismista, taiteilijapersoonaan olennaisesti kuuluvasta Jaloviinan ottamisesta vain.)
Haanpään vaimo Aili ja anoppi ovat puolestaan Salmisen mielestä ikäviä ihmisiä. Elämäkerrassa he ovat vihamielisiä, kirjailijan luovuutta haittaavia ja manipuloivia pyrkyreitä. Vaimo huijaa kirjailijan perheenisäksi ja anoppi pyrkii jatkuvasti ohjailemaan nuorenparin elämää. (Otetaanpa Salmisen toimesta myös kantaa Ailin rahankäyttöön miehensä kuoleman jälkeen.) Saman aatteen jakanutta rakastajatarta Salminen kohtelee paljon ymmärtäväisemmin. Haanpään ja helsinkiläiskommunistin suhde ei ole suinkaan aviorikos, vaan rakkautta vaille jääneen taiteilijan inhimillinen hairahdus.
Juuri tämä näköalaton asenteellisuus ja klassikkokirjailijan valjastaminen työväenluokan asialle saa minut ärsyyntymään. Jos tosiaan vaatii objektiivista suhtautumista kirjallisuuskriitikoilta, olisi kai suotavaa myös itse pitäytyä suhteellisen neutraalissa kirjallisuushistorian laatimisessa ja antaa tilaa myös lukijan omille näkökulmille, ajatuksille ja aatteille. Äärilaitoja kolkutteleva tyyli (oli se sitten oikealle tai vasemmalle kallellaan) ei ole puolueetonta katsantokantaa hakevalle kirjallisuudenystävälle kovinkaan houkuttelevaa ajanvietettä.
Arvosana 3/10
Matti Salminen
Pentti Haanpään tarina
304 sivua
Into Kustannus Oy 2013
Jälkiviisaus on viisauden lajeista se imelin, tokaisi aikanaan Veikko Huovisen luomus Pylkkäs-Konsta. Olkoon niin, mutta tästä viisastelusta on Vesa Sisättö perannut esille vaikuttavan kattauksen ihmiskunnan toilauksia. Esiin nostetaan sikermä historian tapahtumia, aatteita ja ideoita, jotka ennen toteuttamistaan ovat kuulostaneet ihan järkeviltä ja luontevilta hankkeilta, mutta paljastuneet jälkikäteen jos eivät nyt ihan silkoiksi katastrofeiksi, niin likelle kuitenkin. Mukaan on kerätty myös silkkaa ajattelemattomuutta edustavia kömmähdyksiä ja niitä kuuluisia inhimillisiä erehdyksiä.
Nyt jälkikäteen on tietysti hyvä sanoa, että ei se Hitlerin ollut kovin fiksua aloittaa operaatio Barbarossaa, Coca-Colan vaihtaa klassikkoreseptiään, kemistien keksiä DDT:a tai amerikkalaisten hutiloida avarussukkulan tiivisteiden kanssa kohtalookkaasti vuonna 1986, mutta samalla tapaa ihmiskunta osaa toheloida nykypäivänäkin. Sisättö on löytänyt esimerkkejä homo sapiensin toilauksista myös viime vuosilta. Tuntuu siltä, ettei tätä historian lajia ole vielä kirjoitettu loppuun, toteaa tekijä, ja siihen mielipiteeseen on lukijan harvinaisen helppo yhtyä...
Aikajanallisesti Sisätön framille nostamissa esimerkeissä edetään hämyisästä esihistoriasta kaksituhatluvulle, pyrähdetään Roomasta Yhdysvaltoihin, Ranskasta Suomeen ja moneen muuhun maailmankolkkaan. Erheitä on poimittu mm. talous- ja sotahistoriasta, eikä rehtinä kisailuna itsensä mielellään määrittelevä urheilukaan välty häpeältä. Henkilöistä kyseenalaisen maineen valokeilaan pääsevät patsastelemaan mm. herrat Mao, Napoleon ja Tshingis-kaani.
Kukin kokoelmaan päätynyt historiallinen hölmöily on tiivistetty muutaman sivun paketiksi, mutta eipä tässä haetakaan mitään tapahtumien perinpohjaista analyysia syistä ja seurauksista. Kronologinen lähestymistapa toimii, aihepiirin mukaan lajitteleminen olisi tehnyt kirjasta paljon hajanaisempaa luettavaa. Lyhyehköjä tarinoita on mukava tutkia vaikkapa "iltapalaksi" pari kerrallaan - tai ahmia ronskimmallakin otteella. Myös matkalukemisena uskoisin Sisätön valikoiman toimivan mukavasti, asiaa on tarjolla, mutta ei turhan raskaassa paketissa. Pienehkö kirja kulkee helposti mukana vaikkapa repussa.
Hieman yllätyin, kun huomasin kustantajan olevan SKS:n. En ole aiemmin törmännyt näin "keveään" historiankirjoitukseen sen listoilta, mutta enpä pistä vastaan, vaikka tämän sorttista tavaraa olisi toistekin tarjolla. (Mikä ei tietenkään tarkoita, etten pitäisi SKS:n normaalista, painavammasta materiaalista, kaikki kunnia perinteikkään kustantamon raskaansarjan historiankirjoitukselle.)
Triviatiedon ja menneisyyden kummallisuuksista pitävälle tämä on mainio haukkapala. Saattaisi se myös parantaa jonkun historian lukemisen fobiasta, sillä raskasta vuosilukujen ja alaviitteiden kirjomaa kokonaisuutta tästä ei saa kirveelläkään.
Ja niin, se yhtä avainta vailla ollut Titanic upposi muun hömelöinnin ohella, koska...
...enpäs kerrokaan!
arvosana 8½/10
Vesa Sisättö
Unohtunut avain, joka upotti Titanicin
ja muita historian mokia
306 sivua
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
