En ole jouluihminen.
Ei tässä ole taustalla mitään aatteellista loukkaantumista joulun kristillisen sisällön unohtamisesta tai ärsyyntymistä koulun seimikuvaelmiin tai joulun ajan hartauksiin. Minua ei kiinnosta joulun aatesisältö lainkaan.
Minusta joulu on ahdistava, vuoden pimeimpään aikaan sijoitettu, ylipitkä sunnuntai-iltapäivä, jolloin ei tapahdu mitään. Henkinen olo on ummehtunut, kaikki ovat sulkeutuneet koteihinsa ja televisiosta tulee merkillistä ohjelmaa (tosin tämä viimeinen fakta pätee vuoden ympäri, kuten havaitsee, jos tutkii ohjelmatietoja pitemmältä aikaväliltä).
Jos potee hiljaista jouluinhoa, kuten minä, ahdistuu siitä, miten aikaisin kyseistä juhlaa aletaan ihmisille tarjoilla. Lokakuun alkupuolella näin ensimmäiset teemasuklaat näytillä paikallisessa marketissa ja siitähän se lähti. Joulun ujuttaminen kauppakeskuksiin ja mainoksiin, ilmoitustauluille ja ihmisten puheisiin. Tuntui ärsyttävältä, se joulun hehkuttaminen siinä vaiheessa. Puissa oli vielä lehtiä ja jopa täysi-ikäiset kansalaiset alkoivat esittää ensimmäisiä sekoamisen merkkejä.
Väki on väkertänyt joululahjoja kansalaisopistossa ja hikoillut kaupoissa toppavaatteissaan. Eikä siinä mitään, syyllistyin samaan myös itse. (Tosin välttelen tekemästä lahjaksi varsinaisia joulukoristeita, koska en halua lykätä kenellekään lisää roinaa kaapintäytteeksi - komeroonhan ne tilpehöörit päätyvät tilaa viemään kuitenkin, enkä usko, että tässä maassa juuri kellään on suoranaista puutetta joulukrääsästä.) Yritän "lahjoa" ystäviä ja sukulaisia tavaroilla, joiden saamisesta voisi itsekin ilahtua - ja jotka on ostettu nimenomaan heitä ajatellen tai sitten tehty itse parhaan kyvyn mukaan.
Sen sijaan en jaksa joulusta hössöttämistä ja stressaamista. Ilo juhlasta katoaa tyystin jonnekin hysterian ja pingottamisen sekaan. Samalla unohdetaan se, että kyse on kolmesta päivästä, noin käytännössä. Jos ollaan vielä kyynisempiä, voidaan todeta, että kliimaksi saavutetaan aattona. Sen jälkeen podetaan joulukrapulaa ja ihmeteltiin, joko se meni. Se joulu.
Oman joulukapinani taustapiruna piilee aaton pakkojuhlinta. Meidän piti mennä mummolaan, jossa tunnelma oli kaukana kotoisasta. Isän puoleinen suku oli ahtautunut rintamamiestalon olohuoneeseen, mummo hössötti, tiuski ja sai kaikki hermostumaan. Tunnelmaa ei parhaalla tahdollakaan voinut kuvata vapautuneeksi tai miellyttäväksi. Lahjojen jakamisen aikaan mummo valitti siitä, miten oli taas ollut niin paljon ostettavaa, kun kaikille piti jotain laittaa. Sen jälkeen mummo kiersi kyselemässä lahjan saajoilta itse lahjoittamistaan tavaroista: "Mitäs sait?" ja kehui, miten hyviä tavaroita oli ostanut. Absurdi tilanne, joka vielä kulminoitui hetkeen, jolloin mummo itse avasi omat lahjansa - yleensä niissä oli aina jotain valittamista.
Kaikkien isoäidit eivät ole satukirjojen herttaisia mummeleita. Oman isänäitini käytös (muulloinkin kuin jouluna) johti lopulta siihen, että laitoin välit poikki. Lopullisesti ne katkesivat eräänä jouluna reilu kymmenen vuotta sitten.
Nyt mummo on siinä kunnossa, ettei tiedä, onko joulu vai juhannus, dementiaosastolla kun asustelee.
Mutta jos unohdetaan mummo ja menneisyys, karmeimmassa muodossaan joulu näyttäytyy kaupoissa. Onkohan olemassa tuotetta, jota ei markkinoitaisi ko. juhlan varjolla? Pakkohan jouluksi on saada uusi moppi, sohvakalusto ja hiustenkiharrin, koska joulun jälkeen ei selkeästikään ole elämää. Laatikkoja pitää syödä, koska laatikkoja pitää syödä. Viis siitä, vaikka kinkkua purtaisiin hampaat irvessä ja lanttuloora menisi alas väkisin nieleksien. Kysehän on perinteistä.
Ostohuumaa yritetään tehostaa soittamalla taustalla joulumusiikkia. Sitä pahimmansorttista: imelää amerikkalaista hilipatipippaata, kovaa ja korkealta ujeltavia lapsikuoroja tai iskelmätähtien yritelmiä luoda uusi klassikkokappale joulukaanoniin.
Hirvittävin kokemus teemamusiikin saralla oli tällä viikolla koettavissa paikallisessa Anttilassa, jossa äänenvoimakkuudessa kilpaili kaksi eri kappaletta. Toisessa päässä kerrosta yritti äänimaiseman hallitsijaksi Frank Sinatra jollakin tyylilleen uskollisella lurituksella, toisella laidalla joku kotimainen heavylaulaja, joka kuulosti oven väliin juuttuneelta vuohelta. Mankeliin oli joutunut "Oi jouluyö". Keskellä käytävää nämä meuhkat kohtasivat ja vaikutelma oli lievästi sanoen kakofoninen.
Porissa on kuulemma kauppakeskus, joka on tietoisesti rauhoitettu taustamuzakilta. Mahtaa olla autuas kokemus asioida kaupassa ilman pakkosyötettyä älämölöä.
Jos menee vahingossa möläyttämään, ettei erikoisemmin piittaa joulusta, saa osakseen ihmettyneitä ilmeitä. Joulusta yksinkertaisesti täytyy pitää, oli sitten vanha tai nuori. Joillekuille kun joulu on vuoden parasta aikaa, eikä heidän päähänsä mahdu, että kaikki eivät jaksa elämöidä asiasta täysin sydämin noin kolmea kuukautta. Ei minun tarvitse jouluna murjottaa, tai tuoda julkisesti jouluvastaisuuttani esille, mutta en kyllä erityisemmin pidä siitä, että minua yritetään pakkokäännyttää joulun ystäväksi.
Ja niin, onhan sitä siedettävääkin (ellei jopa huisin hienoa) joulumusiikkia. Voin hyvin elää elämäni loppuun asti kuulematta "Kulkuset, kulkuset" -rallatusta sen paremmin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi tai urduksi, mutta näitä veivaan mielelläni soittimessa:
Kuokkavieras
O helga natt!
En etsi valtaa, loistoa
Ei tässä ole taustalla mitään aatteellista loukkaantumista joulun kristillisen sisällön unohtamisesta tai ärsyyntymistä koulun seimikuvaelmiin tai joulun ajan hartauksiin. Minua ei kiinnosta joulun aatesisältö lainkaan.
Minusta joulu on ahdistava, vuoden pimeimpään aikaan sijoitettu, ylipitkä sunnuntai-iltapäivä, jolloin ei tapahdu mitään. Henkinen olo on ummehtunut, kaikki ovat sulkeutuneet koteihinsa ja televisiosta tulee merkillistä ohjelmaa (tosin tämä viimeinen fakta pätee vuoden ympäri, kuten havaitsee, jos tutkii ohjelmatietoja pitemmältä aikaväliltä).
Jos potee hiljaista jouluinhoa, kuten minä, ahdistuu siitä, miten aikaisin kyseistä juhlaa aletaan ihmisille tarjoilla. Lokakuun alkupuolella näin ensimmäiset teemasuklaat näytillä paikallisessa marketissa ja siitähän se lähti. Joulun ujuttaminen kauppakeskuksiin ja mainoksiin, ilmoitustauluille ja ihmisten puheisiin. Tuntui ärsyttävältä, se joulun hehkuttaminen siinä vaiheessa. Puissa oli vielä lehtiä ja jopa täysi-ikäiset kansalaiset alkoivat esittää ensimmäisiä sekoamisen merkkejä.
Väki on väkertänyt joululahjoja kansalaisopistossa ja hikoillut kaupoissa toppavaatteissaan. Eikä siinä mitään, syyllistyin samaan myös itse. (Tosin välttelen tekemästä lahjaksi varsinaisia joulukoristeita, koska en halua lykätä kenellekään lisää roinaa kaapintäytteeksi - komeroonhan ne tilpehöörit päätyvät tilaa viemään kuitenkin, enkä usko, että tässä maassa juuri kellään on suoranaista puutetta joulukrääsästä.) Yritän "lahjoa" ystäviä ja sukulaisia tavaroilla, joiden saamisesta voisi itsekin ilahtua - ja jotka on ostettu nimenomaan heitä ajatellen tai sitten tehty itse parhaan kyvyn mukaan.Sen sijaan en jaksa joulusta hössöttämistä ja stressaamista. Ilo juhlasta katoaa tyystin jonnekin hysterian ja pingottamisen sekaan. Samalla unohdetaan se, että kyse on kolmesta päivästä, noin käytännössä. Jos ollaan vielä kyynisempiä, voidaan todeta, että kliimaksi saavutetaan aattona. Sen jälkeen podetaan joulukrapulaa ja ihmeteltiin, joko se meni. Se joulu.
Oman joulukapinani taustapiruna piilee aaton pakkojuhlinta. Meidän piti mennä mummolaan, jossa tunnelma oli kaukana kotoisasta. Isän puoleinen suku oli ahtautunut rintamamiestalon olohuoneeseen, mummo hössötti, tiuski ja sai kaikki hermostumaan. Tunnelmaa ei parhaalla tahdollakaan voinut kuvata vapautuneeksi tai miellyttäväksi. Lahjojen jakamisen aikaan mummo valitti siitä, miten oli taas ollut niin paljon ostettavaa, kun kaikille piti jotain laittaa. Sen jälkeen mummo kiersi kyselemässä lahjan saajoilta itse lahjoittamistaan tavaroista: "Mitäs sait?" ja kehui, miten hyviä tavaroita oli ostanut. Absurdi tilanne, joka vielä kulminoitui hetkeen, jolloin mummo itse avasi omat lahjansa - yleensä niissä oli aina jotain valittamista.
Kaikkien isoäidit eivät ole satukirjojen herttaisia mummeleita. Oman isänäitini käytös (muulloinkin kuin jouluna) johti lopulta siihen, että laitoin välit poikki. Lopullisesti ne katkesivat eräänä jouluna reilu kymmenen vuotta sitten.
Nyt mummo on siinä kunnossa, ettei tiedä, onko joulu vai juhannus, dementiaosastolla kun asustelee.
Mutta jos unohdetaan mummo ja menneisyys, karmeimmassa muodossaan joulu näyttäytyy kaupoissa. Onkohan olemassa tuotetta, jota ei markkinoitaisi ko. juhlan varjolla? Pakkohan jouluksi on saada uusi moppi, sohvakalusto ja hiustenkiharrin, koska joulun jälkeen ei selkeästikään ole elämää. Laatikkoja pitää syödä, koska laatikkoja pitää syödä. Viis siitä, vaikka kinkkua purtaisiin hampaat irvessä ja lanttuloora menisi alas väkisin nieleksien. Kysehän on perinteistä.
Ostohuumaa yritetään tehostaa soittamalla taustalla joulumusiikkia. Sitä pahimmansorttista: imelää amerikkalaista hilipatipippaata, kovaa ja korkealta ujeltavia lapsikuoroja tai iskelmätähtien yritelmiä luoda uusi klassikkokappale joulukaanoniin.
Hirvittävin kokemus teemamusiikin saralla oli tällä viikolla koettavissa paikallisessa Anttilassa, jossa äänenvoimakkuudessa kilpaili kaksi eri kappaletta. Toisessa päässä kerrosta yritti äänimaiseman hallitsijaksi Frank Sinatra jollakin tyylilleen uskollisella lurituksella, toisella laidalla joku kotimainen heavylaulaja, joka kuulosti oven väliin juuttuneelta vuohelta. Mankeliin oli joutunut "Oi jouluyö". Keskellä käytävää nämä meuhkat kohtasivat ja vaikutelma oli lievästi sanoen kakofoninen.
Porissa on kuulemma kauppakeskus, joka on tietoisesti rauhoitettu taustamuzakilta. Mahtaa olla autuas kokemus asioida kaupassa ilman pakkosyötettyä älämölöä.
Jos menee vahingossa möläyttämään, ettei erikoisemmin piittaa joulusta, saa osakseen ihmettyneitä ilmeitä. Joulusta yksinkertaisesti täytyy pitää, oli sitten vanha tai nuori. Joillekuille kun joulu on vuoden parasta aikaa, eikä heidän päähänsä mahdu, että kaikki eivät jaksa elämöidä asiasta täysin sydämin noin kolmea kuukautta. Ei minun tarvitse jouluna murjottaa, tai tuoda julkisesti jouluvastaisuuttani esille, mutta en kyllä erityisemmin pidä siitä, että minua yritetään pakkokäännyttää joulun ystäväksi.
Ja niin, onhan sitä siedettävääkin (ellei jopa huisin hienoa) joulumusiikkia. Voin hyvin elää elämäni loppuun asti kuulematta "Kulkuset, kulkuset" -rallatusta sen paremmin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi tai urduksi, mutta näitä veivaan mielelläni soittimessa:
Kuokkavieras
O helga natt!
En etsi valtaa, loistoa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti