Ai että, miten ihastuttavan aarteen kaappasin tänään mukaan paikalliselta kirpputorilta. Hintaa kokonaiset, hurjat viisi euroa. (Konkurssi oli siis pelottavan lähellä, mutta täpärästi selvisin tästä hankinnasta.)
Kyseessä oli loppusyksyllä 1973 pidetyn näyttelyn ohessa julkaistu kirja "Tampereen jugend".
Teos käsittelee arkkitehtuuria, hiukkasen maalaustaidetta, dokumentoi ansiokkaasti paljon kadonneita ja hävitettyjä aarteita.
Tämä vuosikymmenten takainen, järjetön hävittämisvimma saa tosin vanhan rakennustaiteen ystävän sydämen vuotamaan verta pitkään ja hartaasti. Kirja tarjoilee niin ikään mielenkiintoisia esimerkkejä mm. turhaan unholaan jääneen Joseph Alasen töistä, sekä esittelee Einar Ilmonin ja Vivi Lönnin elämäntöitä. Unohtaa ei tietenkään sovi tekstiä lempiarkkitehdistani Lars Sonckista, jonka kuuluisin suunnittelutyö on Tampereen tuomiokirkko.
Ai jestas! En ole tästä kirjasta tiennyt aikaisemmin mitään ja siellä se sitten nökötti kirppiksen hyllyllä päätalojen, hietamiesten ja agathachristieiden keskellä. Minua odottelemassa! Sisäinen harakkani loikki ja räkätti riemusta käskien minun napata kynteni kiinni samantien. Minä pirulainen tottelin.
Harmi, että suurin osa näyttelyesineiden kuvista on mustavalkoisia, mutta minkäs teet. Ei pidä liikaa marista. Vaan olla tyytyväinen.
Kirjoittajina ovat toimineet Kirsti Kunnas, Paula Kivinen, Tauno Tarna ja Anneli Ilmonen.
Viime aikoina sisustusartikkeleissa on näkynyt usein viininpunaisia keinonahkasohvia ja -nojatuoleja. Menneenä kesänä samankaltaisia istuimia oli myös antiikkimessuilla myynnissä. Hinta oli melko maltillinen, mutta ei silti herättänyt ostohaluja.
Jopa Kansallismuseon kokoelmista havaitsin hiljattain samankaltaisen tuolin.
Museon versiossa vinyylipäälisen
neliökuviointi oli hiukkasen erilainen kuin niissä ns. aidommissa
retrotuoleissa, joiden nimeä en tietenkään jaksa muistaa. Olkoon, mikä
on. Se Kamala Tuolisarja on ihan hyvä nimitys.
Enkä huolisi mokomia tuolinkuvatuksia, vaikka ilmaiseksi saisin. Olkoot vaikka kuinka muodinmukaisia ja hauskoja lisiä sisustukseen. Ajattelen kauhulla vuosikymmeniä mujunnutta Superlon -täytettä, eikä muotoilukaan ole varsinaisesti silmää hivelevä.
Tuolista tulevat kuitenkin aina mieleen lapsuuskesät isotädin mökillä, Virolahdella. Siellä kun oli vanhanaikainen, keinonahkainen sohvakalusto saanut armon ja siirretty mökin omistajien olohuoneesta uudempien mööpeleiden tieltä kaatopaikan sijaan huvilakäyttöön. Hirvitykset oli laitettu saunan terassille saunomishetken jälkeistä vilvoittelua varten.
Eipähän noista nojatuoleista kuitenkaan kajahda ensinnä päähän ns. kekseliäs design, vinkeä väri tai mikään muukaan ulkoinen ominaisuus. Ei edes paahteessa lämmenneen muovin ohut, mutta tunnistettavissa oleva haiskahdus yhdistyneenä kenties jo vähän homeisiin sisuksiin. Ehei.
Aina ja ikuisesti tulen muistamaan sen aistimuksen, kun kuumana heinäkuisena kesäiltapäivänä, shortsit jalassa istahtaa aamusta lähtien auringossa hautuneelle muovinojatuolille. Muistamatta ollenkaan, miten helvetin lämmin alusta onkaan hanuria odottelemassa.
Siinä sitä oli paljaiden reisien sietokyky kovilla, kun levähti uinnin päälle terassin tulikuumalle istuimelle. Eikä inhasta kokemuksesta edes oppinut kerran, parin tai kymmenen jälkeen. Pikauusinta elämyksestä suoritettiin usein jo saman päivän aikana.
Luulen, ei vaan tiedän, miltä Camping -lenkistä tuntuu, kun se lasketaan äkäisenä hehkuvalle grillille.
Minussa on se vika, että ostan paljon kirjoja. Käyn myös kirjastossa, mutta ne mielenkiintoisimmat niteet hankin kyllä omaan hyllyyn ikiomaksi. Tarkistelen mielelläni faktoja omasta käsikirjastosta, luen uudelleen, selailen valokuvien tähden... Suoraan sanoen pidän kirjoista myös sisustuselementteinä.
Hankintani ovat pääsääntöisesti faktakirjallisuutta, aika pitkälti historiaa, taidetta ja muuta vastaavaa "kuivaa" aineistoa. Viimeisimpänä kokoelmaan liitettiin kauan kuolaamani kotimaista jugendtyyliä käsittelevä kirja, 30 senttiä maksanut JR8:n sotataivalta kuvaava opus, sekä toinen antiikkikirja, jonka aiheena ovat tuolit (näin aloittelevana verhoilijana ostin sen eräänlaiseksi tyylioppaaksi).
Fiktiota ei juurikaan tule hyllyjen täytteeksi. Harvaa romaania innostun lukemaan uudelleen, mutta Stephen Kingin tuotannon hamstraan itselleni, samaten Tuomas Kyrö on päässyt kategoriaan "ehdottomasti omaksi". Myös koko Matti Yrjänä Joensuun tuotanto on tallessa kirjakaapissa. Jotenkin on kuitenkin ostamista rajattava, muuten hukun kirjallisuuteen.
Viime aikoina olen myös suorittanut karsimista kirjojeni joukossa, tarkoituksena olisi viedä muutama laatikollinen tavaraa kirpputorille, kunhan kevät tulee. Myyntiin laitan vain siistejä, myyntikelpoisia niteitä, joita voisin jonkun kuvitella oikeasti ostavan. Tarkoitus ei myöskään ole rikastua kauppaprojektilla, kunhan pääsen eroon tarpeettomista! (Kaksi euroa kovakantisista, euro pokkareista, kiitos.)
Välillä ihmettelen syvästi kirpputorien kirjojen hintoja. Erikoisemmasta kirjasta voin maksaa mukisematta enemmänkin, samoin uudesta julkaisusta, mutta kolme vuotta vanha, hivenen nuhjainen pokkari jää kyllä hyllyyn, jos sen hinta on kahdeksan, viisi tai kymmenen euroa. Jos kerran Suomalaisen alesta saa uusia, siistejä tietokirjoja alle kympillä, en varmasti maksa kovin suurta summaa käytetystä tavarasta. Kohtuullisuutta, ihmiset!
Samoin ne Kodin lakikirjat 1980-luvulta, Kirjavaliot ja muun arvottoman huuhaan voisi puolestani viedä suoraan paperinkeräykseen. Tuskin kukaan ostaa seitsemänkymmenluvun lastentautiopastakaan - tai enhän minä tiedä, jos se iskee jonkun nostalgiannälkään.
Kirpputoreilta olen viime aikoina onnistunut kalastelemaan vähän vanhempaa sotahistoriaa, näitä 1950-70 -luvuilla tai vielä varhemmin painettuja muistelmia, joissa ihmiset kertovat taistelukokemuksistaan. (Epäilen vahvasti, että kyseessä ovat perikuntien kirpputoripöydät, usein kirjalaatikot ovat pullollaan oman aikansa menestysromaaneja ja ties mitä soopaa, mutta sitkeästi kaivelemalla hyppysiin voi joskus osua helmiä.)
Harmi kyllä vieraskielistä kirjallisuutta löytyy harvemmin. Tai olisihan sitä saatavissa chick-lit:iä englanniksi, mutta siihen en kranttuna lukijana koske pitkällä tikullakaan. Vastaavasti joidenkuiden muiden on vaikea käsittää, mitä ihanaa on Mannerheimin muistelmissa tai Erkki Tantun sananparsikirjoissa, mutta hyvähän se vain on, etteivät kaikki metsästä samoja kirjoja.
Voisihan sitä ryhtyä minimalistiksi ja rajata kirjaharrastuksensa tiukemmin, mutta vahvasti olen taipuvainen uskomaan, että pahempiakin addiktioita on olemassa. Siksi annan itselleni edelleen luvan käydä kirpputoreilla, divareissa ja kirjakaupoissa.
Pakkasilta: mittari näytti -17 C, lumi narskui, viileä ilma otti poskipäihin ja taivaanrannalla mollotti täysikuu. Maisema näytti 1800-luvun romanttiselta maalaukselta, sävytkin rimmasivat. Sellainen oli eilisilta.
Täksi päiväksi pakkanen maltillistui, miinus kolme astetta oli hyvin sopiva sää vuoden ensimmäiselle juoksulenkille ulkoilmassa. Kuutamo oli mönkinyt piiloon pilvien taakse, lauha ilma toi mukanaan harmaamman taivaan.
Hiihtäjille ei vieläkään ole satanut lisälunta, joten suksiväki joutuu edelleen kiertämään reilun kilometrin rinkiä ruohokentän päälle pusatulla radalla. Minun puolestani saavat pysyäkin siellä kihnuttamassa. Vähäinen kinos takaa sen, että metsäreiteille pääsee hölköttämään!
Persuksiin se kieltämättä otti, pöpperöisellä polulla eteneminen. Alkupää matkasta oli tamppaantunut miellyttäväksi monen kulkijan toimesta, mutta vähän kauempana reitti oli puuromaisempi ja piti juosta uraa pitkin. Onneksi matkalle mahtui myös suoraa, aurattua tietä, jolla oli helppo askeltaa.
Alkupäässä hermostuin GPS-mötikän valumiseen, mutta huoltotauon jälkeen hihna suvaitsi pysyä käsivarressa aloillaan. Tässä se taas nähdään, miten kaikenmaailman hilavitkuttimet a) aiheuttavat piruutusta, b) tuottavat vaikeuksia, c) tekevät modernille liikunnan harrastajalle hassuja keskeytyksiä itse suoritukseen. Onneksi diletanttien ei tarvitse tosimielellä ottaa stressiä kapineistaan.
Haluaisin myös kysyä, miksi ihmeessä tässä sydänsiirtojen ja avaruusteknologian maailmassa ei osata tehdä juoksutrikoita, jotka eivät valu? Aivan sama, ovatko kyseessä ruotsalaisten rättikauppojen halvemmat vai urheiluliikkeiden merkkivaatetangosta ostetut kalliimmanpuoleiset kamppeet, maan vetovoima aiheuttaa aina päänvaivaa jossakin vaiheessa lenkkiä. (Yhdet erinomaisen hyvin istuvat, epävaluvat juoksubyysat kaapissani sentään on - noudettu suoraan juoksumuodin mekasta nimeltään Tarjoustalo, mutta ne saakelin tokmannilaiset eivät enää myy vastaavanlaisia ihmepöksyjä. Varmaankin muut valmistajat ovat kateudessaan pakottaneet ko. puljan luopumaan ylivetohyvästä mallista. Äärimmäisen mukavat, äärimmäisen kestävät ja äärimmäisen tukevasta, mutta hengittävästä kankaasta olevat housut ovat harvinaisuus.) Miksi, oi miksi ihmisen pitää aina jossain välissä juoksu-urakkaa pysähtyä kiskomaan nyörejä tai nauhoja kireämmälle? Hermot kiristyvät samaa tahtia kuin trikoiden vyötärö.
Mutta muuten ei voi valittaa: kesäkelejä ei tähän hätään saada, toivotaan, että samanlaiset, lenseät juoksuilmat jatkuvat!
Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi Suomen kirjallisuudessa. Lukiossa ei mitään kovin syventäviä opintoja kotimaisesta kirjallisuudesta harrastettu, joten Canth oli pelkkä tiukkailmeinen täti julisteessa äidinkielen luokan seinällä. Pari knoppia tunnilla mainittiin, oppikirjassakin taisi olla pari kappaletta ja tekstinäyte. Siinä koko annos kuopiolaiskirjoittajasta.
Yleissivistykseen tietysti (näin vanhanaikaisesti katsottuna) kuulunee tietää, että Canth on kirjoittanut Kauppa-Lopon ja Työmiehen vaimon.
Muuten on myönnettävä: olen kyllä ollut hakoteillä koko tädin suhteen. Päätin korjata asian, kun kirjaston uutuushyllyssä sattumalta näkyi olevan M.C:n elämäkerta. Jostain syystä hieman vieroin aihettaa etukäteen, ennakkoluuloisena kuvittelin, että kyseessä olisi naisasiaa painottava, jyrkän aatteellinen taiteilijamuotokuva, mutta onneksihan näin ei ollut. (Onneksi siksi, että inhoan sukupuolta alleviivaavaa tulkintaa, oli kyseessä sitten kuka tahansa historian hahmo. Sukupuolittunut tulkinta latistaa kaiken. Se tekee kohteestaan pelkän havaintomateriaalin, joka valjastetaan raahaamaan vaikkapa naistutkimusta haluttuun suuntaan. Hyh.)
Kyseessähän oli siis Minna Maijalan kirjoittama elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth, kolmeen osioon jaoteltu kuvaus Canthin elämästä. Ensimmäinen osa prologin jälkeen luonnostelee kirjailijan elämänvaiheet, toisessa keskitytään tuotantoon ja sen analyysiin, kolmannessa mietitään Minnaa ja hänen aatteitaan, sekä tutkitaan lyhyesti Canthin suvun vaiheet hänen jälkeensä.
Ehdottomasti kiinnostavin kolmesta osasta on varsinainen elämäkerta, kirjan alkupuolisko. Se on vetävää, mielenkiintoista (kulttuuri)historiaa, jota lukee nopeasti ja mielellään. Toinen vaihe on kirjallisuusanalyysia, joka kieltämättä vaatisi parempaa Canthin tuntemusta kuin oma lukioaikainen, alaviitemäinen oppimääräni. Maijala selkeästi odottaa, että kirjailijan tuotanto olisi edes jollain tasolla tuttua lukijalle. Ainakin minä putosin kärryiltä jo Työmiehen vaimon tulkinnassa. Olisin kovasti ollut kiitollinen lyhyistä juonitiivistelmistä, edes keskeisten teosten kohdalla, mutta ymmärrän kyllä, ettei joka novellia voi kuvailla juurta jaksain!
Kolmannessa osassa Maijala osoittaa, ettei Canth ollutkaan se jyrkkä, tiukka naisasianainen, jona me Minnaa vähemmän tuntevat helposti erehdymme häntä pitämään. Canth oli kyllä kiivas naisten - ja köyhien - oikeuksien puolustaja, jopa maltillinen sosialistikin kaikessa porvarillisesta kauppiasolemuksestaan huolimatta, mutta mitään esifeminististä, yksioikoista äänitorvea ei hänestä Maijalan otteessa muovata. Minna oli ehkä hurja mimmi, mutta hänessä oli myös epäileväinen, herkkä ja hauras puolensa, joka helposti kääntyi itse-epäilyksi ja masennukseksi.
Kertomus ankaran miehen tahdon alle nurjerretusta vaimosta osoittautuu sekin myöhempien polvien aikaansaannokseksi, ei niinkään todellisuudeksi. Elämäkerturi Maijala näyttää, että herra Canth arvosti ja tuki rouvaansa tämän lehtimiesuran alkutaipaleella, eikä ollut se ehdoton kotityranni, joksi hänet on jälkipolville kuvattu mm. Lucina Hagmanin, Canthin ensimmäisen elämäkerran kirjoittajan toimesta.
Canthin ohella elämäkerran sivuilla liikuskelevat aikansa kirjalliset kuuluisuudet Juhani Ahosta Arvid Järnefeltiin. Minnan kotonaan pitämä salonki oli kuopiolaisen hengenelämän hermokeskus, kiihkeätkin keskustelut kuuluivat Kanttilassa ohjelmaan, mutta todistajien mukaan emäntä onnistui pitämään suuremmat hengen palot aisoissa - vaikka välit esimerkiksi Ahon kanssa väliin olivat tulehtuneet. Räväkkä Minna herätti myös pahennusta aikalaisissaan, takajaloillaan olivat milloin papisto, milloin fennomaanit, milloin svekomaanit...
Opettajaseminaarin vuoden opintojen jälkeen keskeyttäneestä, kirjallisten töiden ohella lankakauppaansa hoitaneesta Canthista tuli klassikko, suurnainen, jonka mukaan on nimetty päiväkoti, katuja ja kouluja. Lehtorinleskestä sukeutui vähin erin aktiivinen toimittaja, novellisti, näytelmäkirjoittaja ja kääntäjä. Se oli porvarisleskelle jokseenkin tavaton urakehitys 1800-luvun Suomessa. Maijala epäileekin, että yhteiskunnalliset paineet vaikuttivat ainakin osittain Canthin terveyteen: sydänvaivat ja hermostuneisuus vaivasivat vain 55-vuotiaaksi elänyttä kirjailijaa lähes tämän koko aikuisiän ajan. Itsenäisen ja -päisen naisen osa ei ollut tuolloin helppo, vastustusta ja epäilijöitä riitti, niin naisten kuin miestenkin joukossa Canthilla oli synkkiä vihamiehiä. Sai hän toki kannustusta myös, ja kerrotaan, että aikanaan kuopiolaiset saapuivat Minnan hautajaisiin niin sankoin väkimäärin, etteivät kaikki saattajat mahtuneet hautausmaalle.
Minna Maijalan kirja on mainio rautaisannos niille, joille kansalliskirjailija on entuudestaan (lähes) tuntematon, mutta uskoisin vahvasti, että se antaa uutta tietoa ja pureskeltavaa niillekin, jotka ovat tutustuneet häneen allekirjoittanutta paremmin. Teos on napakka, nopealukuinen ja asiallinen olematta silti kuiva. Tiukassa analyysiosiossa lukijan mielenkiinto saattaa hieman herpaantua, ja turnausväsymys uhata, mutta Maijala ottaa ohjat viimeistään ympyrän sulkevassa kolmannessa osassa. Jouduin nielemään ennakkoluuloni, hyvä niin!
Arvosana: 8½/10
Minna Maijala
Hellä, herkkä, hehkuvainen Minna Canth
431 sivua
Otava 2014
...
niitä meteorologit lupasivat, kumpaakin sortimenttia tuli.
Muutenkin ilma oli ankea, ajoradalla jäätä, samoin kuntopolulla. Illansuussa sitten nousi se povattu myräkkä, mutta onneksi meillä ei ole ollut sähkökatkoksia, kuten muualla maassa. Vähällä olemme toistaiseksi päässeet.
Pururadan viereisellä parkkipaikalla on aina välillä näkynyt sällejä liu'uttelemassa autojaan, jos keli on ollut sopiva "leikkimiselle". Lieköhän joltain liukastelijalta lipsahtanut auto päin liikennemerkkiä? Murjotun opasteen viereen oli jäänyt palanen puskurista.
Erkki Palolammen talvisotakirja "Kollaa kestää" nauttii ansaitusti klassikon statusta. Niin kuuluisa kirja on, että Palolammen muut teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lähes tyystin unholaan. (Kirjahyllyssäni lepää edelleen lukematta saman tekijän romaani "Kun se kerran tulee", pitänee perehtyä siihenkin, kun kerran sain tällä kokoelmalla aloitettua syventävät opinnot aiheesta Palolampi.) Suorastaan ällistyin, kun kirpputorilla törmäsin kertomuskokoelmaan nimeltä "Viimeinen vastaisku". Hintaa oli huimat 1,90 €. Kiitos vain, totesin ja nappasin niteen mukaani kassalle.
Palolampi itse luonnehtii vuonna 1941 päivänvalon nähnyttä teostaan näin:
"Tämän kirjan kertomukset perustuvat yhtä lukuunottamatta talvisodassa Kollaan rintamalla sattuneisiin ja koettuihin tapahtumiin. Ne askarruttivat mieltäni jo kirjoittaessani kirjan >>Kollaa kestää>>, mutta sen sivulle ne olivat liian irrallisia ja laajoja. Kirjoitin tapaukset luonnoksina muistiin jo syksyllä 1940 ja olen halunnut saattaa ne myös julkisuuteen pienenä kokoelmana."
"Viimeinen vastaisku" ei ole dokumentti, eikä dokumenttiromaani. Lähinnä se lienee tosipohjainen novellikokoelma. Palolampi kertoo esipuheessaan halunneensa välittää sotilaiden omakohtaisia kokemuksia ja sodan sattumanvaraisuutta: "Olen tahtonut osoittaa näillä kertomuksilla, mitenkä sodan kohtalot väistämättömästi kulkivat täyttymkseen vieden miehen matkansa päähän siinä, missä elämän vielä olisi pitänyt jatkua ja pelastaen toisen elämälle siellä, mssä varma tuho näytti ainoalta mahdolliselta, sekä mitenkä rintamamiehet alistuivat tähän kohtaloon oman inhimillisen pienuutensa tunnustaen, elämän ja kuoleman arvot uudelleen punniten."
Kirjasta huomaa selkeästi, että se on sodan itse kokeneen ja nähneen kirjoittama. Kaikesta rintaman banaaliudesta, liasta ja kauhusta Palolampi kirjoittaa kiihkottomasti ja pelkät tosiasiat todeten. Ilmestymisajankohta paistaa tekstistä lähinnä TK-miesten ja muiden virallisten kirjoittajien tyylisenä ilmaisuna, mutta mitään jatkuvaa aatteellista paatosta ei kirja kuitenkaan ole. (Ja totta kai meidän syvän rauhan aikana kirjaa lukevien kuva sodasta ja asenneilmapiiristä on aivan toisenlainen. Meillä ei ole kykyä ymmärtää, miltä teksti on vaikuttanut tuoreeltaan aikalaisten silmissä. Nykypäivänä syvä, uhrialttiutta ja yksilön velvollisuutta korostava isänmaallisuus on jäänyt muodista tai ainakin muuttanut muotoaan.)
Kokoelman ensimmäinen kirjoitelma on yksinkertaisesti nimetty "Kollaa", eräänlainen muistokirjoitus edellistalven taistelupaikoille, vaikutelmien ja tunnelmien tiivistelmä, muistutus siitä, mitä rintamalle heitetyt nuoret miehet joutuivat siellä muutamien kuukausien aikana kokemaan.
Seuraavana vuorossa oleva "Sissit" on likellä myöhempien vuosikymmenten sotaromaanien kaukopartiokuvauksia. Reservivänrikki Vornasen porukka käy kuutamoisena pakkasyönä kengityspuuhissa olevien venäläisten huoltomiesten kimppuun. Tarinan keskiössä ovat kokenut, vanhempi sotamies Mäkelä ja hänen nuori aisaparinsa, joka novellissa tottelee pelkkää lempinimeään "Kuopus".
Yhdessä pääjoukosta jättäytynyt, neuvokas taistelupari saa aikaiseksi melkoista tuhoa yllätetyn ja lähestulkoon paniikkiin ajautuneen vihollisen keskuudessa. Novellin lopussa haavoittunut Mäkelä tosin toimitetaan ahkiossa jsp:lle, mutta tunnelma jää toiveikkaaksi, sillä kuten lääkintämies viimeisessä kappaleessa rohkaisevasti toteaa: "Mäkelällä on vielä tehtävää tässä elämässä, kun hänet niin viime hetkessä pelastettiin."
"Kuolema kulkee" kertoo puolestaan syviin mietteisiin vajoneesta sotamies Tiittasesta, joka yksin taittaa matkaa hevosineen läpi runnellun huoltoreitin. Matka vie hakemaan kaatunutta alik Repoa etulinjan tukikohdasta. Pitkällä ja yksinäisellä taipaleella stm Tiittanen ehtii miettiä moneen kertaan sodan ja kuoleman oikullisuutta, sekä muita elämän suuria peruskysymyksiä. Vähäeleisessä novellissa keskitytään suurelta osin yksittäisen miehen sisäiseen myllerrykseen, ainoaksi käännekohdaksi jää vihollisen hyökkäys huoltotielle Tiittasen ollessa jo paluumatkalla.
"Kolmas yritys" on jälleen kepeämpi tarina. Stm Österholm on jo kolmatta kertaa lähdössä vihkilomalle. Aikaisemmat yritykset ovat tyrehtyneet äkäisten venäläisten toimesta milloin YH:n, milloin etulinjaan lähettämisen johdosta. Nytkin näyttää huonolta veli venäläisen hyökätessä tankkien avustuksella kohti suomalaisasemia. Lomalle kiukkuinen sotamies kuitenkin pääsee, mutta ennen häähuoneelle ehtimistä ehditään vielä tavata äreä kapteeni, lohdullinen sotilaspastori ja veljeään hautaamaan menossa oleva alikersantti. Luullaanpa Österholmia yhdessä vaiheessa vakoojaksikin.
"Hyökkäys" on nimensä mukaisesti kertomus yhden miehen kokemuksista erään taistelun aikana. Päähenkilönä toimii korpraali Tiainen, joka sekä varsinaisen ryhmänjohtajan että komppanianpäällikön kaaduttua joutuu johtovastuuseen - ja vastaamaan ryhmänsä hallitusta perääntymisestä. Korpr selviytyy tehtävästä hyvin, vaikka synkeä epäusko välillä kummitteekin hänen ajatuksissaan. Lonkkaan lievästi haavoittunut Tiainen pääsee kuin pääseekin ryhmänsä rippeiden kera takaisin omiensa luo.
Pahiten ajan hammas on puraissut "Invaliidia", joka kertoo ihanteidensa sokaisemasta asetarviketehtaan insinööristä. Reservin luutnantin on omasta mielestään suorastaan pakko päästä rintamalle, sotateollisuuden parissa työskenteleminen on hänen mielestään pahimman luokan pelkuruutta. Sinnikkään yrittämisen jälkeen ltn pääseekin tavoitteensa mukaisesti sotimaan, haavoittuu kolonnan etunenässä kulkiessaan, menettää kaksi raajaansa sekä saa rujot arvet kasvoihinsa. Nykylukijan silmissä novelli jää toisia vajaamittaisemmaksi ja ontommaksi. Uhri- ja uhrautumisajatukset vaikuttavat enemmän juhlapuheelta kuin omakohtaiselta tekstiltä. (Tässä kohtaa on kuitenkin syytä muistaa, että tuolloin ajat ja asenneilmasto olivat, sattuneesta syystä, hivenen erilaiset kuin nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Olen myös taipuvainen uskomaan, että nimenomaan tämä ihanteellista uhrautuvaisuutta huokuva ja paatoksellinen kertomus on kokoelmassa se ei-niin-tosipohjainen yksilö.)
"Viimeisen vastaiskun" keskushenkilö on reservivänrikki Kantala, toinen päähenkilö puolestaan taistelulähetti Aaltonen. Alkujaan uskonnollisen vakaumuksen läpitunkema Aaltonen ei kykene tappamaan vihollista kiväärillään ja joutuu asetoveriensa pilkkaamaksi. Vänrikki kuitenkin saa vähitellen Aaltosen mielipiteen muuttumaan esimerkillään ja henkilökohtaisilla puhutteluilla.
Vähitellen pelkuriksi leimattu sotamies kasvaa joukkueenjohtajansa luottomieheksi, rauhalliseksi ja järkähtämättömäksi soturiksi, jonka mielenvarmuutta ja uskon vahvuutta Kantala suorastaan kadehtii. Aaltosesta tulee keskeinen apu sirpaleesta haavoittuneelle vänrikille, joka liki tuhoutuneen joukkueensa kanssa yrittää pidätellä vihollista - ja lähettää sanaa esikunnalle, jotta saataisiin lisävahvistusta tukalaan tilanteeseen. Kaksi ryhmällistä saapuukin, mutta silloin apu on jo vänr Kantalan kannalta myöhäistä. Kaatunut upseeri viedään yhdessä haavoittuneen lähettinsä kanssa selustaan.
Kokoelman päättää "Kello yksitoista", joka kuvailee maaliskuun kolmannentoista päivän ja yhdekstoista määrätyn tulitauon koittamista. Sodasta uupuneet miehet alkavat epäuskoisina odottaa rauhaa, sen tuloa täysin todeksi uskomatta. Niin monta kertaa on jo aselevosta huhuttu, mutta puheet ovat jääneet huhuiksi, joten odotukset eivät nouse järin suuriksi.
Tarinan keskiössä on nimettömäksi jäävä alikersantti, joka kaatuu vain hetkeä ennen vihollisuuksien loppumista, ennättäen jo haaveilla kotiin palaamisesta. Jäljelle jääneet sotamiehet puolestaan ryhtyvät omatoimisesti kokoamaan lähimaaston kaatuneita, koska eivät osaa muutakaan, mutta työ osoittautuu turhaksi, koska paikalle saapuneet, "vodkanhuuruiset" neuvostoupseerit kieltävät jyrkästi suomalaisia ottamasta vainajiaan mukaan.
Ajan epävarmuus on selkeästi aistittavissa kirjan loppukappaleesta: "Sadankahdenkymmenen kaatuneen suomalaisen ruumiit jäivät jälkeen komppanian hiihtäessä joukkosidontapaikan ohi maantielle, mutta miehet eivät sitä unohtaneet, ja heistä tuntui kuin kaatuineitten henget olisivat seuranneet heitä surulliselle marssilla kohti länttä ja saattaneet heitä aina uudelle väkivaltaiselle rajalle saakka, mutta sieltä palanneet takaisin Kollaalle - odottamaan suomalaisten paluuta." Pysyvään rauhaan ei siis vuonna 1940 tekstinsä muokannut Palolampikaan uskonut.
Palolammen kirja on taitavan kirjailijan työtä, kieli on kuvailevaa ja taipuu hyvin päähenkilöiden tunteiden ja ajatusten välittämiseen. Hivenen vanhahtavalta teksti tietysti vaikuttaa, mutta se on luonnollista ottaen huomioon kirjan iän (mutta tämähän ei sinällään mikään haitta ole, vaan iäkkäiden teosten kohdalla lähinnä autenttisuutta lisäävä mauste) ja kirjoitusajankohdan.
"Viimeinen vastaisku" peittoaa monet nuoremmat sotakertomuskokoelmat sikäli, että se on kirjoitettu melko tuoreeltaan, vaikutelmien ja kokemusten ollessa vielä laimentumattomia. Harvemmin uusissa sotakirjoissa kuvaillaan vaikkapa ympäristöä yhtä kouriintuntuvasti ja lakonisesti. Taisteluja ja sodan runtelemaa ympäristöä katsellaan silmin, jotka todella ovat nähneet, miltä sota pahimmillaan on. Palolampi välttää siten elokuvien ja kertomusten muovaaman sotanäkemyksen ja välittää lukijalle taistelujen tunnelman autenttisena - arvaamattomana ja säännöttömänä.
Päähenkilöitä ei Palolammen kokoelmassa nosteta toisia korkeammalle, novellien keskeisinä hahmoina ovat miehet, jotka hoitavat heille annetut tehtävät ja velvollisuudet mukisematta ja parhaansa koettaen, niistä tai itsestään suurempaa meteliä nostamatta. Sotaneurootikkoja tai varsinaisia pelkureita ei pää- tai edes sivuhenkilöiden joukkoon mahdu, mutta Palolampi kyllä kuvailee taistelun jälkeen jsp:ta kohti talutettuja "tärähtäneitä" realistisesti ja ymmärtäen, ei niinkään syyllistäen.
"Viimeinen vastaisku" on tervetullut lisä lukukokemuksiini. Se on mielenkiintoinen lisäliite "Kollaa kestää" -klassikolle, eikä lainkaan häpeä viihteellisempien sotakirjojen rinnalla. Soisi useammankin sotakirjallisuutta kuluttavan tarttuvan tähän kokoelmaan.
Arvosana 8½/10
Erkki Palolampi
Viimeinen vastaisku - kertomuksia sodan kohtaloista
220 sivua
WSOY 1941
