Maalismaanantai

No nyt! Olen vihdoin saanut luettua kirjan, alusta loppuun ja vielä ajatuksen kanssa. Lähipäivinä pitäisi vielä saada irti itsestään blogimerkintä aihetta sivuten. 

Aloittelin myös tuoreinta suomennettua Stephen Kingiä, mutta alkaa pienin erin tuntua siltä, että hylkään käännetyn version ja etsin käpäliini alkuperäisen. Niin horjuvaa, ellen jopa sanoisi huolimatonta on Rekiaron Ilkan kielipolitiikka. "Auvojärvi", "Näkymä-järvi" jne. nostattavat niskavillat pystyyn tehokkaasti. Osa paikannimistöstä on taas jätetty alkuperäisiksi "Castle Rock", "Mellow Tiger". Harrastuksesta puhutaan "kärpäsenä", eli: "hänen kärpäsensä oli..." Nämä näin esimerkkeinä mainittakoon. Ennenkin ko. kääntäjän jälki on närästänyt, mutta ei ihan tällä volyymilla. (Milloinkahan opin, että King luetaan originaalina - vaikka kirjastossa olisi tarjolla se tuorein uutuushyllyssä!) Maantieteelliset käännökset fiktiossa tuntuvat jotenkin menneiden vuosikymmenten reliikeiltä.

Atooppinen oikea käsi on keksinyt ryhtyä kuoriutumaan, mutta opiston kurssikerrat hupenevat siihen tahtiin, että piti unohtaa mahdolliset iho-ongelmat ja runtata savea. Onneksi ohjelmassa oli enimmäkseen lasittamista, höystettynä keramiikkaveistoksen huolittelulla ja maalaamisella. Mitään uutta työtä en nyt aloittanut. 

Hermoja repi kuitenkin enemmän kanssakeramiikko, joka ei oikein osannut lukea tilannetta (eli minulla on homma kesken, haluan keskittyä maalaamiseen!), vaan tohotti omiaan, halusi esitellä kännykkäkuvia, kerjäsi kehumista ja häiritsi muuten. Sain sentään hillittyä itseni, etten käskenyt äijää painumaan helvettiin. 

En pidä yhtään siitä, kun ihmiset kärttävät ja kalastelevat töittensä ihailemista. Kommentoin kyllä itse, jos pidän jonkun luomuksista, mutta en lämpene ollenkaan tälle onkimiselle, jonka tavoitteena on saada joku ylistämään maalauksia, savipotteja tai jotakin muuta vastaavaa. Ihailen mielelläni toisten töitä, mutta omaehtoisesti ja pakottamatta.

Mutta se siitä valituksesta... Ensimmäisen kerran pitkään aikaan on aurinkokin näyttäytynyt! Katukäytävät ovat sulia, mutta täynnä hiekoitussoraa. Vielä siis joutuu odottelemaan pyöräilykelejä.

Luentaa

Vähiin on jäänyt kirjabloggaaminen, pirulauta. Luen hirvittävän tahmaiseen tahtiin, kolmessa viikossa olen selvittänyt noin 2½ kirjaa. Ulkomaankielinen materiaali on tuntunut liian vaikealta, iltaisin väsyttää niin, etten jaksa keskittyä vaikkapa englantilaiseen teokseen ollenkaan. The Six Wives of Henry VIII ja Hitler's Furies - molemmat aloitettu, mutta muutaman sivun jälkeen ei ole tapahtunut mitään. 

Tällä haavaa koluan 1961 ilmestynyttä sotamuistelmaa Korpisoturit. Blogata pitäisi myös Kim Il-Jongin kokin muistelmista ja perehtyä kirpputorikirjaan nimeltä Pitkä matka Siperiaan.

Tänään kävin myös salilla kihnuttamassa juoksumatolla sekä crosstrainerilla, näkyvin tulos oli rakko oikeassa jalkapöydässä (sukanpiru oli rypyssä, minkä huomasin vasta vähän liian myöhään).

Aloitin myös avoimen yliopiston kurssin, parilla luennolla on jo istuttu ja mielenkiintoista on ollut! Hankintalistalla on kallis tenttikirja, hinta laittaa kipristelemään, mutta lohduttaudun sillä, että nide on toivon mukaan ihan siedettävää - kenties jopa mielenkiintoista luettavaa. Aihe - arkeologia - ei ainakaan ole mikään mahdottoman ikävä, päinvastoin!

Kirjan kanssa torkkumisen ohella olen myös harrastanut kännykkäkamerakuvausta. Otan kuvia löysin rantein, keskityn kyllä sommitteluun, mutta mitenkään yltiövakavissani en ole liikkeellä. Poimin mielelläni pieniä yksityiskohtia, kliseisiä auringonlaskuja ja muuta hauskaa.

Lapsuusmuisto

Viime aikoina sisustusartikkeleissa on näkynyt usein viininpunaisia keinonahkasohvia ja -nojatuoleja. Menneenä kesänä samankaltaisia istuimia oli myös antiikkimessuilla myynnissä. Hinta oli melko maltillinen, mutta ei silti herättänyt ostohaluja.

Jopa Kansallismuseon kokoelmista havaitsin hiljattain samankaltaisen tuolin.

Museon versiossa vinyylipäälisen neliökuviointi oli hiukkasen erilainen kuin niissä ns. aidommissa retrotuoleissa, joiden nimeä en tietenkään jaksa muistaa. Olkoon, mikä on. Se Kamala Tuolisarja on ihan hyvä nimitys.

Enkä huolisi mokomia tuolinkuvatuksia, vaikka ilmaiseksi saisin. Olkoot vaikka kuinka muodinmukaisia ja hauskoja lisiä sisustukseen. Ajattelen kauhulla vuosikymmeniä mujunnutta Superlon -täytettä, eikä muotoilukaan ole varsinaisesti silmää hivelevä.

Tuolista tulevat kuitenkin aina mieleen lapsuuskesät isotädin mökillä, Virolahdella. Siellä kun oli vanhanaikainen, keinonahkainen sohvakalusto saanut armon ja siirretty mökin omistajien olohuoneesta uudempien mööpeleiden tieltä kaatopaikan sijaan huvilakäyttöön. Hirvitykset oli laitettu saunan terassille saunomishetken jälkeistä vilvoittelua varten.

Eipähän noista nojatuoleista kuitenkaan kajahda ensinnä päähän ns. kekseliäs design, vinkeä väri tai mikään muukaan ulkoinen ominaisuus. Ei edes paahteessa lämmenneen muovin ohut, mutta tunnistettavissa oleva haiskahdus yhdistyneenä kenties jo vähän homeisiin sisuksiin. Ehei.

Aina ja ikuisesti tulen muistamaan sen aistimuksen, kun kuumana heinäkuisena kesäiltapäivänä, shortsit jalassa istahtaa aamusta lähtien auringossa hautuneelle muovinojatuolille. Muistamatta ollenkaan, miten helvetin lämmin alusta onkaan hanuria odottelemassa. 

Siinä sitä oli paljaiden reisien sietokyky kovilla, kun levähti uinnin päälle terassin tulikuumalle istuimelle. Eikä inhasta kokemuksesta edes oppinut kerran, parin tai kymmenen jälkeen. Pikauusinta elämyksestä suoritettiin usein jo saman päivän aikana.

Luulen, ei vaan tiedän, miltä Camping -lenkistä tuntuu, kun se lasketaan äkäisenä hehkuvalle grillille.

Kirjakokoelman kartuttamisesta

Minussa on se vika, että ostan paljon kirjoja. Käyn myös kirjastossa, mutta ne mielenkiintoisimmat niteet hankin kyllä omaan hyllyyn ikiomaksi. Tarkistelen mielelläni faktoja omasta käsikirjastosta, luen uudelleen, selailen valokuvien tähden... Suoraan sanoen pidän kirjoista myös sisustuselementteinä.

Hankintani ovat pääsääntöisesti faktakirjallisuutta, aika pitkälti historiaa, taidetta ja muuta vastaavaa "kuivaa" aineistoa. Viimeisimpänä kokoelmaan liitettiin kauan kuolaamani kotimaista jugendtyyliä käsittelevä kirja, 30 senttiä maksanut JR8:n sotataivalta kuvaava opus, sekä toinen antiikkikirja, jonka aiheena ovat tuolit (näin aloittelevana verhoilijana ostin sen eräänlaiseksi tyylioppaaksi). 

Fiktiota ei juurikaan tule hyllyjen täytteeksi. Harvaa romaania innostun lukemaan uudelleen, mutta Stephen Kingin tuotannon hamstraan itselleni, samaten Tuomas Kyrö on päässyt kategoriaan "ehdottomasti omaksi". Myös koko Matti Yrjänä Joensuun tuotanto on tallessa kirjakaapissa. Jotenkin on kuitenkin ostamista rajattava, muuten hukun kirjallisuuteen.

Viime aikoina olen myös suorittanut karsimista kirjojeni joukossa, tarkoituksena olisi viedä muutama laatikollinen tavaraa kirpputorille, kunhan kevät tulee. Myyntiin laitan vain siistejä, myyntikelpoisia niteitä, joita voisin jonkun kuvitella oikeasti ostavan. Tarkoitus ei myöskään ole rikastua kauppaprojektilla, kunhan pääsen eroon tarpeettomista! (Kaksi euroa kovakantisista, euro pokkareista, kiitos.)

Välillä ihmettelen syvästi kirpputorien kirjojen hintoja. Erikoisemmasta kirjasta voin maksaa mukisematta enemmänkin, samoin uudesta julkaisusta, mutta kolme vuotta vanha, hivenen nuhjainen pokkari jää kyllä hyllyyn, jos sen hinta on kahdeksan, viisi tai kymmenen euroa. Jos kerran Suomalaisen alesta saa uusia, siistejä tietokirjoja alle kympillä, en varmasti maksa kovin suurta summaa käytetystä tavarasta. Kohtuullisuutta, ihmiset!

Samoin ne Kodin lakikirjat 1980-luvulta, Kirjavaliot ja muun arvottoman huuhaan voisi puolestani  viedä suoraan paperinkeräykseen. Tuskin kukaan ostaa seitsemänkymmenluvun lastentautiopastakaan - tai enhän minä tiedä, jos se iskee jonkun nostalgiannälkään. 

Kirpputoreilta olen viime aikoina onnistunut kalastelemaan vähän vanhempaa sotahistoriaa, näitä 1950-70 -luvuilla tai vielä varhemmin painettuja muistelmia, joissa ihmiset kertovat taistelukokemuksistaan. (Epäilen vahvasti, että kyseessä ovat perikuntien kirpputoripöydät, usein kirjalaatikot ovat pullollaan oman aikansa menestysromaaneja ja ties mitä soopaa, mutta sitkeästi kaivelemalla hyppysiin voi joskus osua helmiä.)

Harmi kyllä vieraskielistä kirjallisuutta löytyy harvemmin. Tai olisihan sitä saatavissa chick-lit:iä englanniksi, mutta siihen en kranttuna lukijana koske pitkällä tikullakaan. Vastaavasti joidenkuiden muiden on vaikea käsittää, mitä ihanaa on Mannerheimin muistelmissa tai Erkki Tantun sananparsikirjoissa, mutta hyvähän se vain on, etteivät kaikki metsästä samoja kirjoja.  

Voisihan sitä ryhtyä minimalistiksi ja rajata kirjaharrastuksensa tiukemmin, mutta vahvasti olen taipuvainen uskomaan, että pahempiakin addiktioita on olemassa. Siksi annan itselleni edelleen luvan käydä kirpputoreilla, divareissa ja kirjakaupoissa.

Talvi-ilta

Pakkasilta: mittari näytti -17 C, lumi narskui, viileä ilma otti poskipäihin ja taivaanrannalla mollotti täysikuu. Maisema näytti 1800-luvun romanttiselta maalaukselta, sävytkin rimmasivat. Sellainen oli eilisilta.

Täksi päiväksi pakkanen maltillistui, miinus kolme astetta oli hyvin sopiva sää vuoden ensimmäiselle juoksulenkille ulkoilmassa. Kuutamo oli mönkinyt piiloon pilvien taakse, lauha ilma toi mukanaan harmaamman taivaan.

Hiihtäjille ei vieläkään ole satanut lisälunta, joten suksiväki joutuu edelleen kiertämään reilun kilometrin rinkiä ruohokentän päälle pusatulla radalla. Minun puolestani saavat pysyäkin siellä kihnuttamassa. Vähäinen kinos takaa sen, että metsäreiteille pääsee hölköttämään!

Persuksiin se kieltämättä otti, pöpperöisellä polulla eteneminen. Alkupää matkasta oli tamppaantunut miellyttäväksi monen kulkijan toimesta, mutta vähän kauempana reitti oli puuromaisempi ja piti juosta uraa pitkin. Onneksi matkalle mahtui myös suoraa, aurattua tietä, jolla oli helppo askeltaa.

Alkupäässä hermostuin GPS-mötikän valumiseen, mutta huoltotauon jälkeen hihna suvaitsi pysyä käsivarressa aloillaan. Tässä se taas nähdään, miten kaikenmaailman hilavitkuttimet a) aiheuttavat piruutusta, b) tuottavat vaikeuksia, c) tekevät modernille liikunnan harrastajalle hassuja keskeytyksiä itse suoritukseen. Onneksi diletanttien ei tarvitse tosimielellä ottaa stressiä kapineistaan.

Haluaisin myös kysyä, miksi ihmeessä tässä sydänsiirtojen ja avaruusteknologian maailmassa ei osata tehdä juoksutrikoita, jotka eivät valu? Aivan sama, ovatko kyseessä ruotsalaisten rättikauppojen halvemmat vai urheiluliikkeiden merkkivaatetangosta ostetut kalliimmanpuoleiset kamppeet, maan vetovoima aiheuttaa aina päänvaivaa jossakin vaiheessa lenkkiä. (Yhdet erinomaisen hyvin istuvat, epävaluvat juoksubyysat kaapissani sentään on - noudettu suoraan juoksumuodin mekasta nimeltään Tarjoustalo, mutta ne saakelin tokmannilaiset eivät enää myy vastaavanlaisia ihmepöksyjä. Varmaankin muut valmistajat ovat kateudessaan pakottaneet ko. puljan luopumaan ylivetohyvästä mallista. Äärimmäisen mukavat, äärimmäisen kestävät ja äärimmäisen tukevasta, mutta hengittävästä kankaasta olevat housut ovat harvinaisuus.) Miksi, oi miksi ihmisen pitää aina jossain välissä juoksu-urakkaa pysähtyä kiskomaan nyörejä tai nauhoja kireämmälle? Hermot kiristyvät samaa tahtia kuin trikoiden vyötärö.

Mutta muuten ei voi valittaa: kesäkelejä ei tähän hätään saada, toivotaan, että samanlaiset, lenseät juoksuilmat jatkuvat!

Muhjua

Ihannekelit katosivat.

Nyt normaali metsäreitti oli muuttunut upottavaksi muhjuksi, jossa sauvakävelystä tuli lähinnä sauvalaahustusta. Illalla ja yöllä lauhtunut sää teki lumesta vedensekaista sohjoa ja mihin ei loskaa riittänyt, siellä oli pirun liukasta. Kävelykepit olivat siis ihan asiallinen varuste. Erityisen mielenkiintoista oli hivenen kaltevalla tienpätkällä. Siinä kohtaa olisi voinut olla hyvä vaihtoehto edetä vaikka kontaten. 

Upottavassa lumimoskassa käppäileminen ei ollut ihan tervejärkisen hommaa, mutta kun kerran tuli lähdettyä, niin survoin läpi jonkinnäköisen lenkkirinkulan.

Tätä kirjoittaessa on siis uudenvuodenaatto. Rakettien räjäyttely on kulmakunnallamme varsin maltillista, ainakaan toistaiseksi ääniefektit eivät ole kuulostaneet Tali-Ihantalaa käsittelvältä elokuvalta. Lähinnä volyymi kuulostaa räkäpäiltä metsän siimeksessä.

Vuoden loppupuolella pitäisi kai listata tavotteita tai muistella menneitä. Kumpikaan toiminto ei huvita. Eikä innosta pahemmin lupailla mitään. Eiköhän tässä puksuteta eteenpäin ihan entiseen malliin.

Uhkailevat, että kelien pitäisi taas viiletä viikonloppuna. Toivottavasti silloin tulee hippusen lunta, jotta jääradat - anteeksi katukäytävät - tulisivat taas paremmiksi kävellä.

Sauvakävelyä

Talvella ei paljon tämän parempia liikuntakelejä ole tarjolla, joten ne on hyödynnettävä, kun tilaisuus kerran on. Alle kymmenen asteen pakkaset, vähäinen lumi ja kuutamoinen ilta sopivat hyvin vaikkapa sauvakävelyyn.

Sauvakävelyhän on siitä metka laji, että sillä ei ole minkäänlaista muotistatusta, ja harvemmin kukaan alle viisikymppinen hihkuu ylpeänä harrastuksestaan ääneen ystäväporukassa tai leveilee sillä, miten pitkä kierros tuli pururadalla heitettyä.

Sauvakäppäily kun helposti edelleen mielletään eläkeläisten ja kotirouvien epäurheiluksi, jonka mielenkiintoarvo lähentelee nollaa.

Sauvominen on vähän samanlainen juttu kuin käveleminen yleensäkin: onhan se nyt hyödyllistä, mutta umpitylsää, eikä se vaadi ihmeempiä varusteita tai metkoja vekottimia. Kukaan ei kadehdi ko. urheilussa tarvittavia välineitä. En vielä kertaakaan ole törmännyt liikuntablogiin, jossa joku silmät kiiluen esittelisi kuvia hiilikuitu-Exceleistään. Eikä urheilulehdissäkään ole pahemmin näkynyt testejä tai esittelyitä.

Eipä pahemmin haittaa. Jos laji on itselle hyvä, on aivan sama, mihin kohtaan trendilistaa se noteerataan. Olen myös sitä mieltä, että aikuisella ihmisellä pitää olla kanttia harrastaa sitä, mistä itse tykkää, eikä vain niitä lajeja, jotka kaveripiirin tai sosiaalisen median mielestä ovat soveliaita ja muodinmukaisia.

Minusta on ihan mukava silloin tällöin lähteä harrastamaan dementiahiihtoa. Jumiintuneet lavat ja niska saavat sopivaa kurmotusta, puolijuoksua hipova tahti nostaa sykettä sopivissa määrin ja matkalla voi kummastella luonnonihmeitä intensiivisemmin kuin juostessa tai pyöräillessä. Ja onhan se nyt paljon motivoivampaa pistellä tossua toisen eteen ulkoilmassa kuin tuijottaen maanisesti kuntosalin ah-niin-mielenkiintoista valkoista seinää.

Aikanaan opin jostain, että sauvakävely on n. 30% raskaampaa kuin tavallinen apostolinkyydillä eteneminen. Noin tasamaata mietittäessä. Ylämäethän voi vaikka juosta, jos sattuu vippaamaan päästä siihen malliin. Voin kertoa, että tulee hiki, kun laukkaa pitkin jyrkkää mäensivustaa sauvat sorkissa.

Jutun jujuhan on oikea tekniikka, se on syytä opetella, jos aikoo kiskoa sauvakävelystä itselleen maksimihyödyn. "Hiihtäminen" liian pitkillä (jopa vanhoilla suksisauvoilla!) ei tuota kuin turhaa lihasjumitusta. Ihmispahan on syytä  hankkia ihan oikeat ja sopivan mittaiset sauvat, jotta kuivan kelin murtomaahiihtosimultaatiosta saisi irti kaiken oleellisen. Mummotyylin töpöttäminen ei valitettavasti palvele kunnonkohotusta.

Näin talvella sauvojen ulkoiluttaminen on juoksulle sopiva rinnakkaislaji siinäkin mielessä, että sauvat tarjoavat mukavasti lisätukea liukkailla alustoilla. Itse tehostan pystymäpysymisprosenttia nastalenkkareiden avulla. En ole vielä kertaakaan rätkähtänyt nurin sauvalenkeillä. Talvisella juoksu- tai kävelykierroksella on kyllä tullut kokeiltua maastoutumista sekä etu- että takaperin.

Ja se vauhti! Itse ryskin menemään reippaalla sykkeellä, tarkoituksena on harjoitella, eikä huvitella. Jonkun mielestä juoksutrikoissa pyyhältävä, soraa ja lunta lennättävä akanpahalainen saattaa olla hupaisa näky kadotessaan mutkaan sauvat suihkien ja suksia vailla, mutta se nyt on hihittelijän ongelma, eikä minun.

Se parhaiten nauraa, jolla on oikeasti kivaa. Ja notkeat niskalihakset!

Talsimassa Tapanina

Joulun aikaan satoi tuoretta lunta, vähän kuin tilauksesta meille kaikenmaailman harrastelijakuvailijoille. Paikallinen juoksuratakin näytti niin runolliselta ja romanttiselta, että oksat pois. Vielä eivät hiihtäjätkään olleet päässeet valloittamaan reittejä, taivaalta ripoteltua valkoista höttöä on maassa hiukan liian vähän latukoneille, oletan. (Näin kyllä yhden sinnikkään suksijan, joka ei ilmeisesti ollut malttanut vastustaa kiusausta.)

Matkavauhti ei yhdistetyllä kävely- ja kuvausreissulla päätä huimannut. Mitäpä siitä, huomenna voi olla vähemmän turistimielellä liikenteessä ja lähteä rivakalle sauvakävelylle. Dementiahiihto se naisen tiellä pitää.

 Jollakulla on ollut hieman erilaista urheilujuomaa mukana!

Nämä kuuset ovat kenties nähneet parempiakin päiviä. Kovin olivat neulaset vähissä. Oksiston lomassa pyrähteli myös tiaisia, mutta linnut olivat kai näkymättömiä, silmäni eivät tavanneet ainuttakaan, vaikka kuinka yritin tirppoja havainnoida.

Tuulen ja lumisateen tulosuunta oli selkeästi pääteltävissä:

Aurinko muunsi varjot sinertäviksi ja hauraiksi. Joko tässä olisi aavistus tulevasta keväästä? Tuskinpa, mutta lyhyt valoinen tuokio sai jo mielen kirkkaammaksi.

Lisää talvi-iltapäivän kalvasta hehkua.

Joku pekkahalonen saattaisi jopa innostua tästä mäntymaisemasta.

Luulenpa, että männyt ovat suosikkipuitani. Niissä on jotain koristeellista ja herkkää, mutta samaan aikaan myös itsevarmaa järkähtämättömyytä.

Kivi oli kyyristynyt nukkumaan lumihuovan peittoon.

Pilvet, valo ja männynlatvat.

Hetkeksi maisema silattiin kultaisella hohteella.

Nettimeemi joulukuusista

Henkilökohtaisesti pidän eniten (joulu)kuusesta, joka saa kasvaa aivan rauhassa mättäällänsä, eikä joudu raahatuksi jonkin töllin nurkkaan n. kahden viikon ajaksi. Mikäpä on talvella kauniimpi, kuin lumen kevyesti koristama, roteva ja syvänvihreä luonnonkuusi?

Kamalin vaihtoehto taas on amerkkalaistyyliin koristeisiin hukutettu, räikeän värinen tekokuusi, joka vaikuttaa yhtä aidolta kuin hysteerisen kokoiset silikonirinnat. Mutta kukin tyylillään.

Eikä kovin hehkeältä vaikuttanut sekään erään lehden tarjoilema innovatiivinen (?) näkemys, että neulasensa pudottanut kuusenrunko on luurankoa muistuttavana oksakasana aivan sopiva joulukoriste ns. minimalismin ystävälle. Vähän sama, kun laittaisi kalasta pelkän ruodon tarjolle. "Tässäpä teille lohi."

Tästä se iloksi muuttuu!

Olemme saavuttaneet vuoden pimeimmän ajan, päivä tuskin jaksaa nousta ja sitten se jo sammuu, hiipuu vaivihkaa omaan harmauteensa. Turhauttavaa! 

Mutta tänään havahduin siihen, että pimeys on taittumassa - 22.12 jälkeen valoisa aika alkaa kiriä kohti kevättä, ensin niiden kuuluisien kukonaskelien verran, sitten jo fasaanin harppauksin! Jospa saisimme auringonkin näytteille? Ehkä tässä sinnittelee jo pelkän lumelääkettä muistuttavan valoisan ajan venymisen verran iloisempana?

Mitäpä tässä. Perjantaina kävin Ateneumissa, jonka voin huoletta julistaa lempimuseokseni. Tällä kertaa ohjelmassa oli Jean Sibeliusta käsittelevä näyttely. Muotokuvia, aikalaisten maalauksia, kuuluisa valkoinen puku ruskeine hattuineen, vaimo Ainon ompelutarvikkeita ja säveltäjän kuuluisa sikarinpolttelutuoli. Mielenkiintoista. Erityisesti minua miellytti se, että tavanomaisten (ja kaikella tapaa aivan oikeutettujen) taiteilijavalintojen lisäksi oli löytynyt näytteille Oscar Parviaisen teoksia. Parvianen kun on jäänyt aivan turhan vähälle huomiolle suomalaisia symbolisteja käsiteltäessä! 

Kansallissäveltäjän kommervenkkien lisäksi turistimatkailuun mahtui myös proosallisempaa ajanvietettä: vierailu Hiltusen antikvariaatissa Sofiankadulla (jossa hinnat ovat miellyttävän alhaiset ja valikoima omaa makuani miellyttävä. SKS:n kustantamaa historiaa lähti mukaan kolmen niteen verran), poikkeaminen täyteen ahdetussa, tukahduttavan kuumassa ja sekavassa Akateemisessa, josta nappasin  mukaan Wendy Lowerin kirjan "Hitler's Furies" ja maksettuani karkasin äkkiä paikalta. Vielä kun pääsin!

Joulutungoksen keskellä lohdutti ajatus, että viikon kuluttua koko kansallinen kajahdus nimeltä joulunpyhät on turvallisesti, miellyttävästi ja peruuttamattomasti ohi tältä vuodelta! Hihhei!

Joulu on taas (ja taas, ja taas)

En ole jouluihminen.

Ei tässä ole taustalla mitään aatteellista loukkaantumista joulun kristillisen sisällön unohtamisesta tai ärsyyntymistä koulun seimikuvaelmiin tai joulun ajan hartauksiin. Minua ei kiinnosta joulun aatesisältö lainkaan. 

Minusta joulu on ahdistava, vuoden pimeimpään aikaan sijoitettu, ylipitkä sunnuntai-iltapäivä, jolloin ei tapahdu mitään. Henkinen olo on ummehtunut, kaikki ovat sulkeutuneet koteihinsa ja televisiosta tulee merkillistä ohjelmaa (tosin tämä viimeinen fakta pätee vuoden ympäri, kuten havaitsee, jos tutkii ohjelmatietoja pitemmältä aikaväliltä).

Jos potee hiljaista jouluinhoa, kuten minä, ahdistuu siitä, miten aikaisin kyseistä juhlaa aletaan ihmisille tarjoilla. Lokakuun alkupuolella näin ensimmäiset teemasuklaat näytillä paikallisessa marketissa ja siitähän se lähti. Joulun ujuttaminen kauppakeskuksiin ja mainoksiin, ilmoitustauluille ja ihmisten puheisiin. Tuntui ärsyttävältä, se joulun hehkuttaminen siinä vaiheessa. Puissa oli vielä lehtiä ja jopa täysi-ikäiset kansalaiset alkoivat esittää ensimmäisiä sekoamisen merkkejä.

Väki on väkertänyt joululahjoja kansalaisopistossa ja hikoillut kaupoissa toppavaatteissaan. Eikä siinä mitään, syyllistyin samaan myös itse. (Tosin välttelen tekemästä lahjaksi varsinaisia joulukoristeita, koska en halua lykätä kenellekään lisää roinaa kaapintäytteeksi - komeroonhan ne tilpehöörit päätyvät tilaa viemään kuitenkin, enkä usko, että tässä maassa juuri kellään on suoranaista puutetta joulukrääsästä.) Yritän "lahjoa" ystäviä ja sukulaisia tavaroilla, joiden saamisesta voisi itsekin ilahtua - ja jotka on ostettu nimenomaan heitä ajatellen tai sitten tehty itse parhaan kyvyn mukaan.

Sen sijaan en jaksa joulusta hössöttämistä ja stressaamista. Ilo juhlasta katoaa tyystin jonnekin hysterian ja pingottamisen sekaan. Samalla unohdetaan se, että kyse on kolmesta päivästä, noin käytännössä. Jos ollaan vielä kyynisempiä, voidaan todeta, että kliimaksi saavutetaan aattona. Sen jälkeen podetaan joulukrapulaa ja ihmeteltiin, joko se meni. Se joulu.

Oman joulukapinani taustapiruna piilee aaton pakkojuhlinta. Meidän piti mennä mummolaan, jossa tunnelma oli kaukana kotoisasta. Isän puoleinen suku oli ahtautunut rintamamiestalon olohuoneeseen, mummo hössötti, tiuski ja sai kaikki hermostumaan. Tunnelmaa ei parhaalla tahdollakaan voinut kuvata vapautuneeksi tai miellyttäväksi. Lahjojen jakamisen aikaan mummo valitti siitä, miten oli taas ollut niin paljon ostettavaa, kun kaikille piti jotain laittaa. Sen jälkeen mummo kiersi kyselemässä lahjan saajoilta itse lahjoittamistaan tavaroista: "Mitäs sait?" ja kehui, miten hyviä tavaroita oli ostanut. Absurdi tilanne, joka vielä kulminoitui hetkeen, jolloin mummo itse avasi omat lahjansa - yleensä niissä oli aina jotain valittamista.

Kaikkien isoäidit eivät ole satukirjojen herttaisia mummeleita. Oman isänäitini käytös (muulloinkin kuin jouluna) johti lopulta siihen, että laitoin välit poikki. Lopullisesti ne katkesivat eräänä jouluna reilu kymmenen vuotta sitten.

Nyt mummo on siinä kunnossa, ettei tiedä, onko joulu vai juhannus, dementiaosastolla kun asustelee.

Mutta jos unohdetaan mummo ja menneisyys, karmeimmassa muodossaan joulu näyttäytyy kaupoissa. Onkohan olemassa tuotetta, jota ei markkinoitaisi ko. juhlan varjolla? Pakkohan jouluksi on saada uusi moppi, sohvakalusto ja hiustenkiharrin, koska joulun jälkeen ei selkeästikään ole elämää. Laatikkoja pitää syödä, koska laatikkoja pitää syödä. Viis siitä, vaikka kinkkua purtaisiin hampaat irvessä ja lanttuloora menisi alas väkisin nieleksien. Kysehän on perinteistä.

Ostohuumaa yritetään tehostaa soittamalla taustalla joulumusiikkia. Sitä pahimmansorttista: imelää amerikkalaista hilipatipippaata, kovaa ja korkealta ujeltavia lapsikuoroja tai iskelmätähtien yritelmiä luoda uusi klassikkokappale joulukaanoniin. 

Hirvittävin kokemus teemamusiikin saralla oli tällä viikolla koettavissa paikallisessa Anttilassa, jossa äänenvoimakkuudessa kilpaili kaksi eri kappaletta. Toisessa päässä kerrosta yritti äänimaiseman hallitsijaksi Frank Sinatra jollakin tyylilleen uskollisella lurituksella, toisella laidalla joku kotimainen heavylaulaja, joka kuulosti oven väliin juuttuneelta vuohelta. Mankeliin oli joutunut "Oi jouluyö". Keskellä käytävää nämä meuhkat kohtasivat ja vaikutelma oli lievästi sanoen kakofoninen.

Porissa on kuulemma kauppakeskus, joka on tietoisesti rauhoitettu taustamuzakilta. Mahtaa olla autuas kokemus asioida kaupassa ilman pakkosyötettyä älämölöä.

Jos menee vahingossa möläyttämään, ettei erikoisemmin piittaa joulusta, saa osakseen ihmettyneitä ilmeitä. Joulusta yksinkertaisesti täytyy pitää, oli sitten vanha tai nuori. Joillekuille kun joulu on vuoden parasta aikaa, eikä heidän päähänsä mahdu, että kaikki eivät jaksa elämöidä asiasta täysin sydämin noin kolmea kuukautta. Ei minun tarvitse jouluna murjottaa, tai tuoda julkisesti jouluvastaisuuttani esille, mutta en kyllä erityisemmin pidä siitä, että minua yritetään pakkokäännyttää joulun ystäväksi.

Ja niin, onhan sitä siedettävääkin (ellei jopa huisin hienoa) joulumusiikkia. Voin hyvin elää elämäni loppuun asti kuulematta "Kulkuset, kulkuset" -rallatusta sen paremmin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi tai urduksi, mutta näitä veivaan mielelläni soittimessa:
Kuokkavieras
O helga natt!
En etsi valtaa, loistoa 

Ihmeellinen kuntoilutekniikka

Jouni Hynynen totesi muinoin jossain Soundin haastattelussa tehneensä havainnon, jonka mukaan hullut tykkäävät pyörivästä liikkeestä. (Miekkonen oli jollain keikkamatkalla todistanut yömyöhällä tilannetta, jossa jonkun pikkukylän alkuasukkaat olivat ajaneet autonritsoillaan rinkiä tyhjän parkkipaikan ympäri, pitkään ja hartaasti.)

Tämä Hynysen lauselma paukahtaa usein mieleeni, kun hiippailen kuntosalilla crosstrainerin tai juoksumaton ääreen. Samaan syssyyn aivoihin iskeytyvät myös kuvat hamstereista juoksupyörissä, hevosista kävelykoneissa ja muut vastaavat mihinkään johtamattomat toiminnot. Paikallaan polkeminen ja hölkkääminen alkaa tätä taustaa vastaan verrattuna näyttää jokseenkin älyttömältä ajanvietteeltä. Monotoninen paikallaan ravaaminen, sekä edessä aukeavan valkoisen seinän tuijottaminen hikoillessa ei sekään varsinaisesti kohota mielialaa, mutta minkäs teet. Pyörivä liike tiemmä kohottaa kuntoa ja voin lohduttautua, että Hynysen teesin mukaan en ilmeisesti ole hullu, koska toimitus ei suorastaan kuulu mieliaktiviteetteihini eikä synnytä ääretöntä euforiaa.

Ratakammon suhteen paikallisen salin crosstrainerhäkkyrästä saattaa kuitenkin olla apua. Keksaisin taannoin, että häristyksessä on mahdollista tuijottaa virtuaalista ratanäkymää. Pikkuisella näytöllä edettyä matkaa symbolisoi pieni punainen pallo, joka sitten kiiruhtaa eteenpäin sitä tahtia kuin liikkujan kintuista voimaa irtoaa. 

Eikä siinä vielä kaikki, aparaatti laskee kierrokset (400m) ja matkan siinä samalla, joten kaltaistani hätäilevää, kroonista urheilukenttäkammoa potevan ei tarvitse miettiä tätäkään toimintaa  itse. Äärimmäisen helpottavaa. (Bonuksena tämä tekniikan multihuipentuma vieläpä mahdollistaa oman suorituksen taltioimisen USB-tikulle, jolloin vielä kotonakin voi ihmetellä omaa hikoilu-urakkaansa. Ei ehkä kauhean järkevää tai tarpeellista, mutta kierolla tavalla hauskaa.)

Tänään sauhusin menemään 10 ratakierrosta. Hihhei ja hurraa, olipa saavutus.

Vaikka crosstrainer ei olekaan suoraan verrannollinen normaaliin - ulkoilmassa tapahtuvaan - juoksutreeniin, tämä höperö pieni harjoitus rohkaisi minua. Pingoin jossain muualla kuin metsässä yli tavoiterajan, selkeästi! Nyt kun saan hiulattua aikaa pienemmäksi, niin luulenpa, että tartaanille palaaminen sujuu helpommin. (Ja nopeammin.)

Juoksumaton kanssa poden hiljaista, joskin hieman alistuvansorttista ärtymystä. Hihnalla kipittäminen on ikävystyttävää kuin mikä. Läpsläpsläps. Distance. Calories. Average speed. 

Mukavimmillaan mattourheilu on reippaassa kävelyssä, juostessani ajaudun helposti maton etureunaan, hallintapaneeli tulee käsien tielle ja alan käsivarsillani viuhtoa eteen-ylös, mikä tekee juoksemisesta tietenkin paljon raskaampaa. Tämä ongelma ei ole maton vika, vaan käyttäjän. (Mikä ei kylläkään helpota kiukustumistani yhtään.)

Ratakammoa

Minusta kuntoliikunta on parhaimmillaan, kun se tapahtuu metsässä, aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Alustana paras on pururata, leveä metsäpolku tai hiekkatie, joka mutkittelee metsikön läpi. Bonuksena nautin siitä, että puskaassa on mahdollista nähdä eläimiä ja lintuja, kaikennäköisiä viipottajia muurahaisista palokärkiin ja ketuista oraviin. Toinen hyvä vaihtoehto on lähteä kurmottamaan polumankelia jonnekin hieman pidemmälle, maaseututeille, peltojen ja pöheikköjen kautta pienten kyläkeskittymien läpi, pitäen välillä ryyppytaukoja ja yleisiä pällistelyhetkiä.

Alkusyksy on vielä suhteellisen siedettävää aikaa, päivät voivat olla hyvin lämpimiä, auringonsäteet tuntuvat vielä tumman takin selkämyksessä, eikä polku ole mudan ja mätien lehtien muodostaman mujun peitossa.

Mutta sitten tulee loppusyys, eniten inhoamani vuodenaika. Sen myötä nousevat myös pimeä ja kylmänkostea ilma, joka imee motivaation liki olemattomiin. Ainoa valo on lähtöisin kelmeistä sähkövaloista juoksuradan reunoilla. Katuvalojen kehän ulkopuolella ei näy metsän yksityiskohtia, musta seinä alkaa muutaman metrin päästä. En pelkää pimeää, mutta monotoninen synkkyys, jota höystävät ainoastaan muutaman suuren kiven varjo ja ne lähimmät kuusenoksat tien vierustalla, se näkymä ei tarjoa kovin paljon visuaalisia virikkeitä.

Saan kyllä patisteltua itseni märkään metsään, mutta huomaan kyllä mielummin hölkkääväni juoksumatolla kuin siellä männikössä, liukkaalla mutapatjalla. Ei juoksumattokaan kovin häävi alusta ole, mutta ainakin salilla on lämmin, eikä siellä sada. Äärettömän tylsäähän se paikoillaan soutaminen, pyöräileminen ja ravaaminen on, mutta minkäs teet. Vähissä ovat vaihtoehdot kurakauden aikana. Se on vain löydettävä sisäinen hamsterinsa ja karautettava kierroksia juoksupyörässä, liikoja ajattelematta. Onneksi on sentään musiikkia piristeeksi.

Tänä syksynä olen käynyt myös urheilukentällä juoksemassa. Minulle ratakierrokset ovat psyykkisesti raskaampia kuin metsäpyrähdykset. Tartaanilla meno on tasaisempaa kuin mäkisessä metsässä, mutta itse juoksisin mielummin ns. luonnon helmassa - kun maisemat vaihtuvat, en jää niin helposti murehtimaan omaa kestävyyttäni, kyttäämään sitä, miltä keho tuntuu tai ei tunnu, pistääkö, työntääkö, sysääkö. Radalla lasken kierroksia, märehdin sitä, miten pitkä matka on vielä tavoitteeseen ja kyttään neuroottisesti sykemittaria. Minulla on tavoiteaika ja -matka ja se stressaa. 

Olen kehittänyt tästä tavoitteesta ja määränpäästä ongelman. Minusta tuntuu, etten kykene sitä saavuttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Vahtaan kroppaani: "Ai, nyt pistää. Nyt taitaa tuntua nilkassa. En jaksa! Olen juossut vasta X määrän kierrostavoitteestani!" Aivot kepittävät menemistäni. Jalat tuntuvat betonivaloksilta, keuhkojakin taitaa kairata joku piikki, selkään sattuu. Kuuntelen hirveän auliisti ja vastaanottavaisesti tätä mantraa, suorituksen keskeyttäminen tuntuu äärimmäisen  houkuttelevalta. Yritän pistää kampoihin kiusaukselle höllätä ja mennä radan varteen kittaamaan Gatoradea.

Tämä ratakammo on lähinnä naurettava. Juoksen maastossa - siellä raskaammalla ja epätasaisemmalla alustalla - paljon pitempiä matkoja ja kovemmalla vauhdilla, mutta en saa siirrettyä samaa itseluottamusta urheilukentälle.

Nyt olen pyrkinyt eroon tästä naurettavasta ratafobiasta. Olen tarkoituksella jättänyt kotiin kaiken matkaa, aikaa ja paikkaa tallentavan materiaalin, GPS:n, sykemittarin, kännykän. Olen valinnut soittimeen kappaleita, joiden kestoa en tiedä, joten en voi musiikin avullakaan "mitata" aikaani. Juoksen tavoitematkani sillä mielellä, että olen vaikka koko päivän kentällä, mutta suoritan urakan loppuun. Ja kas! Tähän mennessä olen hölköttänyt puuttuvat kilometrit jo kuusi kertaa. Olen selvinnyt tietystä matkasta, ja voi miten hyvältä se tuntuukaan! 

Edistyn kenties hitaasti tämän kauhun selättämisessä, mutta tunnen, että olen saamassa siihen jonkinsorttisen otteen. Tiedän, että kyse ei ole mistään muusta kuin korvien välin ongelmasta, siitä jäkättävästä äänestä, joka märisee ja inisee vastaan. Koitan vaimentaa sen kitinän päässäni toteamalla itsekseni: "Pää kiinni, ämmänsaatana! Nyt ravataan, eikä mietitä!"

Jonain päivänä toivon mukaan vaimennan aivoissa asustelevan antivalmentajan. Sitä odotellessa täytyy vain karaista aivonsa ja kehonsa, usuttaa itseään laukkaamaan pitkin punaista tartaania, meni sitten hyvin tai huonosti - tai hyvin huonosti.

Tiivistelmä lukuhistoriastani

Säännöllisin harrastukseni on lukeminen. Kirjat ovat minulle päivittäinen ajanviete, jos en varsinaisesti lukemalla lue, niin ainakin selailen kirjoja. Siinä samassa menevät myös sanoma- ja aikakauslehdet, mainokset, tuotepakkaukset, aikalailla kaikenlainen teksti, johon ympäristössä törmään.

Lapsena minulle luettiin ääneen kaikenlaista. Kuvakirjoista lastenromaaneihin, sarjakuva-albumeista runoihin. Viimeksimainituista tosin innostuin vasta teini-ikäisenä, kakarana lähinnä karsastin hyllyssäni ollutta Pikku Pegasos -valikoimaa. Kirjastoon minua ja kolme vuotta nuorempaa veljeä raahattiin säännöllisesti, ensin kuvakirjapuolelle, sitten etsiydyin omatoimisesti muillekin osastoille.

Muistan myös ensimmäisen sanan, jonka luin itse. 

Isotätini oli ostanut minulle kirpputorilta Merja Jalon nuortenkirjan Aavehevonen. Sitä en muista, mitä vuodenaikaa tai kuukautta elettiin, mutta olin kuusivuotias, kun menin keittiöön kysyäkseni, olinko tajunnut lukemani oikein. Sillä yht'äkkiä olin tajunnut, että sivulla luki nimi, Repe. Mitään muuta en vielä hahmottanut, mutta siinä se oli. Jonkun nimi. Äiti vahvisti tämän päätelmän, ja siitä lähtien kirjat saivat elämässäni aivan uudenlaisen merkityksen. Riemastuin uudesta taidostani. (Ja herranjumala, miten tylsää ensimmäisellä luokalla oli lukutuntien aikana. Muistan, miten istuin tympiintyneenä keltaisessa pulpetissa, heiluttelin jalkojani ja mietin omiani.)

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla luin ahmien, miltei hysteeriseen tahtiin kaikenmaailman hevoskirjat, jotka kirjastosta löytyivät. Kahmalokaupalla Jalon sisaruksia, Ruby Fergusonin Laura-sarjaa, Nan Ingeriä, kuivakkaita ratsastusoppaita (1980-luvun loppupuolella ei juurikaan ollut nuorisolle suunnattuja hevosenhoitokirjoja, pelkästään saksalaisia, brittiläisiä ja ruotsalaisia opuksia, joissa puhuttiin ruokinnasta, avotaivutuksista, esteradan virhepisteistä ja ohjastuntumasta. Minusta ne olivat mielenkiintoisia.), Soini Talaskiven legendaarista Suomalaista hevoskirjaa, Hevoshullua, Villivarsaa - mitä milloinkin, jos siinä sattui olemaan edes sivuosassa hevonen. Muista kirjoista kelpuutin muunmuassa Viisikot, Neiti Etsivät ja Anni Swanit, mutta muistan inhonneeni Polvan Tiina -kirjoja, koska niissä oli nalkuttava äiti!

Jossain toisen tai kolmannen luokan tienoilla kyllästyin nuortenkirjoihin. Minua ärsyttivät niiden naiivit loppuratkaisut (ei, en ollut poikkeuksellisen fiksu mukula, mutta minua ärsyttivät tarinat joissa vihamiehet lopulta ystävystyivät, niin ei käynyt omassa elämässäni, kiusaajat pysyivät kiusaajina - tai joku kymmenvuotias kesytti hevosen, joka oli hengenvaarallinen aikuisille miehillekin) ja ennen kaikkea korpesi se, että nopealta lukijalta 120-130 -sivuinen, isolla kirjasimella painettu tarina loppui aivan liian äkkiä.

Meillä vanhemmat eivät koskaan rajoittaneet lukemisiani, mikä ihmetytti ala-asteen opettajaani. Muistan, kun joskus lukutunnilla tavasin jotain hirvittävän paksua Utrion romaania, ja opettaja säntäsi ihmettelemään, oliko minulla lupaa lukea sellaisia opuksia. Samaten muuan sukulaisen sukulainen ihmetteli, miten minun annettiin tutustua omin nokkineni Untinen-Auelin luolamiesromaaneihin ja luinko todella niin paksuja kirjoja. En edes tajunnut, miksi aikuiset ihmettelivät kirjamakuani. Minulle ne olivat vain normaalia ajanvietettä, eivät mitään sen kummempaa.

Penskana luin kaikkea melkoisen ennakkoluulottomasti, muun muassa Tolstoita ja Valittujen Palojen Kirjavalioita. Ei minulla ollut mitään hajua siitä, että Tolstoin kohdalla kyseessä oli klassikkokirjailija Venäjältä, minusta Lapsuus, poikavuodet ja nuoruus (vai mikä se järjestys olikaan) sattui olemaan ihan lukukelponen teos ja sopivasti saatavilla. Tätä ennakkoluulottomuutta kaipaan vieläkin, nykyään en ole aivan niin avomielinen kuin tenavana. Silloinhan kliseisetkin juonikuviot olivat uusia ja nautittavia. Oi sitä riemua, kun keksin Catherine Cooksonin ja Victoria Holtin kartanoromaanit, tai nuorten aikuisten kirjat, joissa juotiin viinaa ja puhuttiin slangia! (Yhteen aikaan luin kaikki kamalimmat narkomaani- ja sairaskeromukset, jotka sain käsiini: Ruohoa, lunta, Nancy, Eric.) Kummitusjutut olivat kova sana, Noidan käsikirjasta alkaen, päätyen suomalaisiin kansantarinoihin ja Valittujen Palojen tiiliskiveen nimeltä Mystiikan maailma. Luin myös Huovista, Lyhyitä erikoisia ja Lentsua.

12-vuotiaana ihastuin Stephen Kingin kirjoihin, ensimmäisenä luin Painajaisen. Rakkaus S.K.:n kirjailijantaitoihin on kantanut näihin päiviin. Teininä luin paljon muitakin kauhukirjoja, Dan Simmonsin Kesäyön kauhua, Dean R. Koontzia, kaikenmaailman antologioita ja Clive Barkeria. Muut säikyttelykirjailijat ovat aikaa sitten pudonneet lukulistalta, mutta King säilyy, etenkin alkukielellään. Ensimmäinen englanniksi lukemani teos oli Kingin Needful Things, jonka kampesin lävitse sanakirjan avulla.

14-vuotiaana tartuin ensimmäisen kerran yhteen ehdottomaan lempikirjaani, Tuntemattomaan sotilaaseen. Hietasen karmea kohtalo jäi mieleen päälimmäisenä vaikutelmana, se löi leiman koko kirjan ylle, sillä tykästyin ensilukemalta varsinaissuomalaiseen vääräleukaan, ja hänestä tuli suosikkihahmoni karjalan murretta pajattavan Rokan ohella. (Pidän H:n sokeutumista edelleen yhtenä kammottavimmista lukemistani kohtauksista kaunokirjallisuudessa.) Vähän myöhemmin lähdin ensikertaa visiitille Pentinkulmaan, ja sen jälkeen olen palannut Pohjantähden alle miltei vuosittain. Sinuheenkin tutustuin, mutta aivan yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Linnalla ei Waltarilla ollut, vaikka hän lempikirjailijoiden listalle päätyikin. Yhdeksi suureksi kirjallisuusihanteeksi nousi myös M.Y. Joensuu Harjunpäineen. Johonkin aikaan minulla oli John Steinbeck -kausi, sitten ihastuin Tsehovin novelleihin ja yhdessä vaiheessa luin kirjaston kaikki John Irvingit.

Alle parikymppisenä keksin myös runot (sen klassikkokaanonin Hellaakoskesta Mustapäähän, Leinosta Kailakseen) ja tietokirjat. Jos kolmasluokkalaisena vietin kesälomani takapihalla tankaten Tuulen viemää, viisitoistakesäisenä riemastuin Freudista ja keksin samaan syssyyn, että historia on enemmän kuin mielenkiintoista. Tämän ajan keskeisiin lukukokemuksiin kuuluivat Jung Changin Villijoutsenet, Peter Englundin huikaisevan hieno Kirjeitä nollapisteestä ja Edvard Radzinskin komea Nikolai II:n elämäkerta. Lukemattomista taidekirjoista ykköseksi nousi jossain vaiheessa Peter Gilbertin The Symbolists, samaten kaikki Gallen-Kallelaa ja Simbergiä sivuava materiaali kiinnosti (ja kiinnostaa). Innostuin antiikista ja tyylihistoriasta, jugend nousi ihanteekseni sisustustyylissä.

Menihän sitä kaikkea muutakin, Patricia Cornwellia (jota en nykyisin jaksa ollenkaan), Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jonka luin heti uudelleen, kun pääsin loppuun. Lucius Shepardin omintakeinen vampyyriromaani Kultainen teki vaikutuksen sekin. Tutustuin Anne Ricen angstisiin verenimijöihin ja lukion kirjojen sijaan luin Ari Turusen Taikauskoisten tapojen tarinaa, brittiläisiä musiikkilehtiä ja paksuja runokokoelmia. Törmäsin Ilpo Tiihosen ja Juice Leskisen lyriikkaan. Dekkareiden saralta poimin lemmikikseni Åke Edwardsonin.

Pikkuhiljaa liu'uin nykyisiin lukutottumuksiini: enimmäkseen faktaa, suurimmalta osin historiaa. Suomen lisäksi kolmella muulla kielellä (niin paljon kiintoisaa materiaalia on yhä suomentamatta!), valittuja kaunokirjallisuussuosikkeja, kuten satunnaislöydöstä yhdeksi lempiteokseksi päätynyt Syrjän Kertomuksia radan varresta, Veijo Merta, Unto Kupiaista, Joel Lehtosta, mitä milloinkin. 

Historian alalla Neuvostoliiton, Suomen, Ruotsin ja natsi-Saksan vaiheet kiinnostavat minua eniten. Myös kaikenlainen kulttuurihistoria miellyttää. Historioitsijoiden ykkösiksi nostaisin huikaisevan upeasti kirjoittavat Teemu Keskisarjan ja Peter Englundin, joka tulikin jo aiemmin mainittua.

On minulla toki ennakkoluulojakin: sci-fistä en jaksa kamalasti riemastua (no, Stanislaw Lemin Solariksesta tykkäsin), enkä jaksa aikuisille suunnattujen satujen lajityyppiä, jota chick-litiksi kutsutaan. Se aliarvioi lukijaansa törkeästi! Samaten ylenmääräisessä kurjuudessa rypevät aikalaisromaanit jätän suosiolla hyllyyn. Fantasia ei oikein ole alaani sekään.

Rakastan kirjoja, ne ovat hyviä ystäviäni ja elinkumppaneitani. Ne ovat mukana matkalla, toimivat rauhoittavina seuralaisina, kun haluaa illalla nukahtaa rauhallisesti (ellei sitten unohdu lukemaan "tätä sivua loppuun ja sitten seuraavaa ja sitten seuraavaa..."). Niistä löytyy aina uusia asioita ja oivalluksia. Joistain kirjoista tulee pysyviä rakkauksia, jotkut lopetan kesken ja kolmannet unohtuvat pian ne luettuani. Pääasia, että lukemista riittää! Saisin vieroitusoireita ilman päivittäistä lukutuokiota, mutta tästä addiktiosta en edes yritä rimpuilla irti! 

Maailma on täynnä kirja-aarteita, jotka odottavat löytämistään! Tietoisuus tästä rikkaudesta ja riemusta saa minut onnelliseksi. Kirjakaupat ja -hyllyt, divarit, kirpparit ja kirjastot odottavat ratsaamistaan!

Muutosvastarintaa

Sattuipa silmään tämänsorttinen mietelmä internetin uumenista:

Myönnän olevani vanhanaikainen jäärä, mutta elektroniset lukulaitteet eivät kiehdo pennin vertaa. E-kirjat tietysti vievät vähemmän tilaa, ne on näppärä kaapata matkalle mukaan ja niin pois päin, mutta ...ääh! Ne ovat hirvittävän tylsiä. Ei niitä voi hypistellä, ihmetellä painojälkeä, paperi ei rapise, eikä sivujen väliin voi tunkea itselle sopivaksi kustomoitua kirjanmerkkiä. Ei kylmä ruudun välke korvaa perinteistä, ihmisläheistä formaattia. Tietokoneiden ja television pällistelemisessä on tarpeeksi näyttöpääte-elämää minun makuuni. En huoli sänkyyni yhtään tietoteknistä ihmettä, en sylimikroa, en älypuhelinta, en lukulaitetta. Kirjakaapin päällä nököttää kelloradio. Se riittää yöviihteeksi perinteisten kirjojen ohella.

(Ja niin, sanottakoon sekin, että kirjat ovat minusta vinkeitä sisustuselementtejä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minulla on vitriinikaappi täynnä kirjallisuutta riemunkirjavine selkineen, joissa kirjasintyypit ja eri kielet muodostavat hillityn, mutta äärimmäisen vaihtelevan kokonaisuuden. Niin ikään minusta on hauskaa pällistellä kokoelmaa ja pohtia, mitä seuraavaksi lukisi. Fiilistellä, kuten sanotaan.) 

Samanlainen itsepäinen vanhaan takertunut eilispäivän ihailija olen levyjen suhteen. CD on lempimuotoni äänitteille, jos haluan kuunnella musiikkia ajatuksen kanssa. Mp3 on minulle lähinnä tallennusmuoto, joka on kätevä laittaa soittimeen taustamusiikiksi kuntosalille, lenkkipolulle tai vaikkapa kansalaisopiston maalauskurssille. Tiedostolitania digitaalitallenteesta ei millään korvaa omin pikku kätösin hiplattavissa olevia kansilehtisiä. Kyllähän Spotify on ihan kätevä kaveri, mutta tärkeimmät ja eniten kuuntelemani äänitteet tämä materialisti haluaa omistaa levymuodossa. (Vaikka CD:t vievät tilaa ja välillä tietyn levyn etsiminen kokoelman uumenista riipii hermoja.) C-kasetit huminoineen ja rullautuvine nauhoineen sentään olen nakannut pihalle, enkä kaipaa niitä lainkaan. Kyllä mp3-soitin on mukavampi juoksutakin taskussa kuin 1990-luvun Walkman tai se 2000-luvun alun kannettava CD-soitin, joka hyppyytti raitoja, koska ei pitänyt tärinästä.

Tietyt nykyajan lelut ovat ihan hauskoja, en ole ollenkaan sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin. Kännykkä on kätevämpi kuin lankapuhelin, sitä tuskin kukaan kiistää. Enkä usko, että kukaan meistä kaipaisi antibiootitonta aikaa. Tai teryleenia. Tai pyykkilautaa pyykkikoneen tilalle.

Samaten GPS-paikannin ja sykemittari ovat kaltaiselleni laiskiaiselle tietyn sortin motivaattoreita (kun huomaa juosseensa vakilenkkinsä nopeammin kuin viimeksi, kyllähän sitä ilahtuu). Ilman näitä urheilukilkkeitä tulisi toimeen vallan mainiosti, eikä niiden hommaaminen välttämättä kuulu ns. järkiostosten kategoriaan, mutta voi sitä joskus pöhköilläkin. Onhan se nyt uljasta istua sohvalla ja hekumoida karttakuvien ja viivadiagrammien ihmeellisyyksiä. "Tuossa vissiin pysähdyin solmimaan kengännauhan. Ai, tuossa piti katsella töyhtötiaisia, kun vauhti tippui nollaan..."

Ääääääh!

Tällä hetkellä ei blogistilla ole muutakaan tekemistä kuin naputella tuikiturha merkintä lieventääkseen tylsistymistään. Istun paraikaa tietotekniikkakurssilla oppiakseni jotain uutta. Kahdesta tunnista on nyt valunut hukkaan yksi - sen vuoksi, että kurssin oppilaista osa ei kuuluisi tähän ryhmään lainkaan.

Jos kurssiesittelyssä lukee, että tietotekniikkataitojen tulisi olla alkeitten osalta hallussa, silloin niiden pitäisi olla hallussa! Näin minä asian ymmärrän, mutta ihan kaikille tämä vaatimus ei ilmeisesti aukene, vaikka siitä on mustaa valkoisella opinto-ohjelmassa. Olemme nyt tunnin ajan vatuloineet sitä, onko ihmisillä Microsoft -tili vai ei, miten se luodaan, jos ei ole jne. Osa väestä (kuten minä) hoseltaa omiaan netissä ja odottelee, että tapahtuisi jotakin, oppisi sitä, mitä on opiskelemaan tullut.

Nämä osaamattomat tukkivat kurssin ohjelman melko tiukasti. Varsinainen oppisisältö käydään reippaalla ravilla läpi, koska opiskeluaika on valunut siihen, että opettaja joutuu neuvomaan paria, kolmea ihmistä pitkään ja hartaasti. Jos hukassa ovat perusluokan atk-taidot (DVD:n katselu, sähköpostitilin käyttö jne.), ei opetus ole kovinkaan syvällistä. Kurssin anti: jäljessä laahaava ohjelma ja monistenippu. Siinähän sitä.

Ei ollut ihanaa

Viime aikoina on tullut taas luettua erinäisiä liikuntablogeja. Jessus, miten kivalta, helpolta ja hauskalta hikoilu niissä saadaan näyttämään. Mikään ei ole ihanampaa kuin juosta lokakuun tihkusateessa/pimeässä/märässä kelissä. On taas voitettu itseä, ravattu pitkälle ja kauas - ja mikä parasta, on saatu otettua pari kuvaa persustasta, persuksen verhoilusta (kalliit trikoot), sekä katsottu tarpeelliseksi mainita, mitkä tossut (malli on tärkeä, samoin otos omista jalkateristä) jalassa aktiviteetti on saatu suoritettua.

Onhan niitä hulluja, jotka oikeasti rakastavat ravaamista säässä kuin säässä, mutta rohkenen epäillä, että kuntoilu ei ole aina ihan niin nirvanan rajamailla tapahtuvaa kuin blogeissa annetaan ymmärtää. En jaksa uskoa, että jokainen treeni on pelkkää autuutta ja hikoilu ihan niin kivaa kuin annetaan ymmärtää.

Ei kokopäivätoiminen valittaminenkaan kivaa ole, mutta jotain rajaa sille sosialistinen realismi -tyyliselle rapontoinnillekin toivoisi. Ja sille ikuiselle tavaratulvalle, joka tavallisenkin bloggaajan sivulta pursuaa. Samahan se minulle on, mihin ihmiset rahansa käyttävät, mutta miksi ihmeessä sitä romua pitää esitellä kuin paremmassakin mainoksessa? Puffitekstejä on maailmassa riittävästi, eivätkä kalliit vermeet tee harrastelijaurheilijasta yhtään sen ketterämpää, voimakkaampaa tai parempaa(kaan).

Jotkut bloggaajat saavat sponsoreiltaan tavaraa esiteltäväksi, tavallinen kirjoittaja ei nettoa mitään, mutta mainostaa silti. Yleensä silloin, kun on ostettu jotain, mitä kavereiltakin löytyy (tai kavereilla ei vielä ole). Tavallisen tekstin ja kaupallisen ilmoittelun ero jää häilyväksi ja kun yksityinen ihminen omassa blogissaan lähestyy jälkimmäistä, ollaan tahattoman huumorin äärellä. 

Totta, asialliset varusteet tekevät liikkumisesta mukavampaa, eikä aina ole järkevintä ostaa halvinta (se kun yleensä ei kestä tai ole tarkoitukseensa se sopivin). Eikä tuikitavallinen juomapullo tai kompressiosukka tarjoa lukijalle minkäänmoista iloa. Sitten vielä kehdataan väittää tiukan varuste-esittelyn jälkeen, että en mää vaan ole varusteurheilija, mutta ne muut. Mää ostan vaan tarpeellista. 

Mutta kuinkas sattuikaan, että viime viikolla naapuriblogissakin oli niin kivat pöksyt, että olihan mun ne pakko saada.

Samoin sitä voisi joskus myöntää, että ei huvittanut, ei ollut hauskaa eikä varsinkaan tuntunut mukavalta. Että jääkylmä sadehyhmä niskassa ei ihan vastaa kesäkuista iltapuhdetta, eikä lehdistä limainen polunpohja korvaa elokuun kuivaa hiekkatietä.

Suomalaiset - ja mitä luultavammin myös muut kanssaeläjät - syyllistyvät helposti itsensä aliarvioimiseen, mutta päinvastaisia esimerkkejäkin osaavat maanmiehet antaa. Kyllä sitä kieltämättä hämmästyy, kun ensin annetaan kuva itsestä varsin varteenotettavana amatööriurheilijana ja sitten sivustolle videonpätkä paljastaa tavallisen pulliaisen, jolla on vähintäänkin homma hukassa, ellei peräti lopullisesti kadoksissa. Lukijalle jää vähintäänkin mielenkiintoinen käsitys bloggaajan kyvystä itsearviointiin ja realismiin.

Voin sanoa suoraan, että minua riepoo kylmässä ja pimeässä sarhominen. En myöskään koe saavuttaneeni mitään perinpohjaisen poikkeuksellista, kun käyn lenkillä syysillassa. Samalla tavoin tekevät sadat muutkin samaan aikaan. Osa juoksee pidemmälle, nopeammin, nätimmällä tekniikalla. Osa taas on minua hitaampia ja hölkkää lyhyemmän pätkän. Ihan yhtä pöljiä olemme kaikki, terveet ihmiset istuvat sohvalla ja katsovat tv-ruutua, eivätkä jalat mulju nihkeinä lenkkareissa, joihin taas on mennyt kivi. Vaikka ne perkeleen kengät olivatkin ihan liian kalliit.