Yäk! Epähauskaa!

Kun sitä ihan viattomasti ja vailla taka-ajatuksia haluaisi pitää kirjasta, mutta ei vain kykene kahlaamaan romaania edes puoleen väliin saakka, kokee tulleensa petetyksi. Niin kävi tällä kertaa, kun päätin perehtyä Petteri Nuottimäen esikoisteokseen Varaudu pahimpaan.

Erityisesti odotuksiani nostatti takakannen maininta siitä, että luvassa jotain samantapaista iloittelua kuin Mikael Niemen omintakeinessa helmessä Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Ehkä olisi pitänyt uskoa sitä ääntä, joka naputti synkeästi takaraivossa, ettei moni hallitse Niemen tavoin absurdia huumoria verhottuna totisella naamalla kerrottuun sukuhistoriaan - pettymystähän sellainen vertaus lupailee. Vittulajänkä ON niin HYVÄ, että olen lukenut sen kolmeen kertaan ja pidin myös elokuvasta, vaikka useinmiten en romaanien valkokangassovituksille lämpeäkään. 

Nuottimäen kertomus ruotsinsuomalaisesta Matista yrittää olla kovasti hauska, komediaa väännetään suorastaan hampaat irvessä, mutta siinäpä se suurin ongelma piileekin, liikaa yrittämisessä. Lähtökohtahan on se perinteinen, kummasteleva suhtautuminen metkaan itänaapuriin: Höpsöt ugrit ja niiden kummat tavat! Uppo-outo äijä päähenkilöksi! Sopeutumisvaikeuksia uuteen kotimaahan! Jäyhä suomalainen kohtaa leppoisat ja kaikesta palaveeraavat svenssonit! Hohoo! Haahaahauskaa keitosta.

(Kuva: Like)

Olisikohan tämä nähty jo ennenkin? - On. 
Pitäisikö tämän olla hihityttävän mainiota komediaa? - Juu kait.
Naurattavatko Matti ja hänen erikoinen perheensä? - Ääh.

Juonta lähdetään rakentamaan Matin isän ensimmäisen maailmansodan aikoihin Latviaan hautaamaan, mystiseen kätköön nojaten. Laukataan läpi sodat ja siirtolaisuudet, kerrotaan kommunisteja inhoavasta, ankarasta perheenisästä ja ympätään mukaan hieman kömpelöä yritystä mustaan huumoriin, tiedetekstejä parodioivia alaviitteitä (melkoisen rasittavia sellaisia) ja käsitellään päähenkilöitä - Mattia perheineen - kuin kirjoitettaisiin lukioesseetä eläintarhan eläimistä. Tästä yhdistelmästä syntyy pitkäpiimäinen ja raskassoutuinen soppa, joka saa lukijan miettimään vakavasti kirjan polttamista (onneksi käsiini päätynyt kappale oli kirjaston omaisuutta, joten omia rahoja ei tähän taidepaukkuun tullut hassattua).

Kehystarina on tylsä. Henkilöt epämiellyttäviä: Matti näyttäytyy despoottimaisena perheenpäänä ja yksinkertaisena pässinä, joka on viehättynyt byrokratiasta, vaimo jää ontoksi statistiksi, eivätkä jälkikasvun edustajatkaan omaperäisyydellä juhli. On pahoihiin poikiin rakastuva, vähän naiivi tytär, hitaanoloinen, mutta salaviisas poika ja kaksonen, jonka veli kuolee räjähdysonnettomuudessa.

Kun huumoria revitään siitä, että lapset saavat joululahjaksi kasetit, mutta taloudessa ei olekaan radionauhuria (haa-haaa-haaa!) ja siitä, että Matti juoksuttaa kaksoispoikia ympäri taloa syvällä Suomen korvessa (ehhehe!) ja sukunimi muutetaan Aallosta Altoksi, etteivät ruotsalaiset luule, että ollaan nousukkaita ja tahallaan kiilataan puhelinluettelossa ensimmäisiksi (oi, kuinka hassua!), tuntee lievää epätoivoa. Onko huumorintajussani vikaa, vai onko tämä kirja pelkästään, noin Peppi Pitkätossua siteeratakseni "niin tyhmä, että ritisee"? Haluan uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

En tiedä, miten Latvian kätkön kävi, en tiedä, mitä sieltä paljastui, eikä suoraan sanoen kiinnostakaan. Jätin siis kirjan kylmästi kesken ja tiedän, että kierrän kaukaa tekijän tuotokset, jos niitä jatkossa tielleni ilmaantuu. Varaudu pahimpaan on nimittäin sen luokan kovakantista sotkua, että siihen verrattuna Uuno Turhapurot ansaitsisivat kunniamaininnan Cannesista ja kirjallisuuden Nobel-palkinto pitäisi ojentaa Arto Paasilinnan suuntaan.

Arvosana 0/10 (!) - jäi kesken

Petteri Nuottimäki
Varaudu pahimpaan
Förvänta dig det värsta
320
Like Kustannus 2016 

Maalismaanantai

No nyt! Olen vihdoin saanut luettua kirjan, alusta loppuun ja vielä ajatuksen kanssa. Lähipäivinä pitäisi vielä saada irti itsestään blogimerkintä aihetta sivuten. 

Aloittelin myös tuoreinta suomennettua Stephen Kingiä, mutta alkaa pienin erin tuntua siltä, että hylkään käännetyn version ja etsin käpäliini alkuperäisen. Niin horjuvaa, ellen jopa sanoisi huolimatonta on Rekiaron Ilkan kielipolitiikka. "Auvojärvi", "Näkymä-järvi" jne. nostattavat niskavillat pystyyn tehokkaasti. Osa paikannimistöstä on taas jätetty alkuperäisiksi "Castle Rock", "Mellow Tiger". Harrastuksesta puhutaan "kärpäsenä", eli: "hänen kärpäsensä oli..." Nämä näin esimerkkeinä mainittakoon. Ennenkin ko. kääntäjän jälki on närästänyt, mutta ei ihan tällä volyymilla. (Milloinkahan opin, että King luetaan originaalina - vaikka kirjastossa olisi tarjolla se tuorein uutuushyllyssä!) Maantieteelliset käännökset fiktiossa tuntuvat jotenkin menneiden vuosikymmenten reliikeiltä.

Atooppinen oikea käsi on keksinyt ryhtyä kuoriutumaan, mutta opiston kurssikerrat hupenevat siihen tahtiin, että piti unohtaa mahdolliset iho-ongelmat ja runtata savea. Onneksi ohjelmassa oli enimmäkseen lasittamista, höystettynä keramiikkaveistoksen huolittelulla ja maalaamisella. Mitään uutta työtä en nyt aloittanut. 

Hermoja repi kuitenkin enemmän kanssakeramiikko, joka ei oikein osannut lukea tilannetta (eli minulla on homma kesken, haluan keskittyä maalaamiseen!), vaan tohotti omiaan, halusi esitellä kännykkäkuvia, kerjäsi kehumista ja häiritsi muuten. Sain sentään hillittyä itseni, etten käskenyt äijää painumaan helvettiin. 

En pidä yhtään siitä, kun ihmiset kärttävät ja kalastelevat töittensä ihailemista. Kommentoin kyllä itse, jos pidän jonkun luomuksista, mutta en lämpene ollenkaan tälle onkimiselle, jonka tavoitteena on saada joku ylistämään maalauksia, savipotteja tai jotakin muuta vastaavaa. Ihailen mielelläni toisten töitä, mutta omaehtoisesti ja pakottamatta.

Mutta se siitä valituksesta... Ensimmäisen kerran pitkään aikaan on aurinkokin näyttäytynyt! Katukäytävät ovat sulia, mutta täynnä hiekoitussoraa. Vielä siis joutuu odottelemaan pyöräilykelejä.

Asioita, joista kai pitäisi tykätä, mutta...

Turha lista, mutta tulipahan laadittua. On asioita, joita en ymmärrä, ja myönnettäköön, etten hirveästi ponnistele kantani muuttamiseksi.

1. Muumipeikot. No, menettelevät ne mukeissa, mutta viime vuonna sain yliannostuksen Tove Jansson -hehkutusta. Lapsena minulle luettiin alkuperäiskirjoja, jotka lähinnä ahdistivat. Enkä aikuisiälläkään ole oppinut sympatiseeraamaan laakson asukkeja. (No, Taikatalvi on poikkeus, siinä on maaginen ja metka tunnelma.) Olkoot sitten vaikka kuinka syvällisiä filosofeja.

2. Fantasiakirjallisuus. Alkaen Taru Sormusten Herrasta, päättyen kaikenmaailman kymmenen osaa käsittäviin sarjoihin. Tolkienin pääteosta olen sinnikkäästi yrittänyt tavata kolme kertaa, mutta into loppuu aina kesken. Koen hobittiporukan jotenkin rasittavaksi, eikä Tolkienin kerronta sieppaa mukaansa. Enkä jaksa myöskään fantasian yleistä tyyliä, jossa melkein keskiaikaisessa maisemassa seikkailee joku noitaoppilas tai tietäjä tai soturi tai joku muu hiippari suorittamassa Kamalan Tärkeää tehtävää.

3. Kotimainen realismi. Sensorttinen, jossa on sivukaupalla alkoholia, syrjäytymistä, insestiä, pahoinpitelyä ja yleistä synkistelyä. Nykykirjallisuus, jossa kaikilla on niin ahdistavaa ja sukupolvien synnit kostetaan ties kuinka monenteen polveen ja henkilöhahmoilla ovat asiat päin persettä kokopäivätoimisesti.

4. Anime ja manga. Siinä muodossa, kun sitä tuputetaan vaikkapa deviantArtissa. Mangan ylisuuret silmät, olemattomat nenät ja koko visuaalinen maailma kyllästyttävät ja suoraan sanoen inhottavat minua, eikä asiaa paranna, että nuoret, japanilaistyylistä vaikutteita ottavat piirtelijät toistavat samoja kaavoja teoksesta toiseen.

5. Rahka ja muu ruokahössötys. Syökää vaikka lecasoraa, mutta älkää saarnatko muille. Ei minulle tarvitse luennoida perunan, riisin ja pastan haitallisuudesta. Mielenkiintoni riittää vain tavallisen ruokavalion ylläpitoon - sellaisen, jossa syödään suht' koht' järkevästi, ja joskus sorrutaan Batteryyn, berliininmunkkiin tai suklaapatukkaan. Tai herranjestas sentään jopa hampurilaisateriaan.

6. Ihmeelliset urheiluslangisanat kuten valkku, prode, palkkari, pukkari, saliselfie, mave... mitä näitä nyt onkaan. Plääh.

7. Radiokanavat, joilla tuntuu olevan tasan 50 levyä varastossaan. Oli se sitten rockia tai listapoppia.

8. Talvi. Pitääkö sitä nyt olla liukasta, kylmää ja pimeää. Mitä häh?

9. Aki Kaurismäen elokuvat. Antero tuijottaa synkkänä margariinipurkkia, murahtaa jotain kerran puolessa tunnissa, taustalla haahuilee ahdistuneen ja kiukkuisen näköinen Kati Outinen.

10. Omalla erinomaisuudellaan leveilevät ihmiset, ne etenkin, jotka tekevät tämän kehumisen ikään kuin rivien välistä. Viesti menee kuitenkin perille, ainakin sille hoville, joka näiden oman elämänsä supersankareiden hännyksiä nuoleskelee.

11. Selfiet, noin yleensä. Ne kännykkäkuvat, siis. Peilin kautta, vessassa, yläkautta otettuina, silmät sirrissä ja naama oudon näköisenä. Lopputulos muistuttaa lähinnä rosamundaperunaa, jolla on maaninen ilme. (Eivät kaikki omakuvat ole kamalia, mutta huomattava osa kuitenkin.) Sekä näiden kuvien tapakehuminen, mieluiten hymiöiden, sydänten ja ylisanojen avulla. Imartelun kohteen pitää tietenkin kursailla ja keikistellä kieltävästi vastineeksi. 

12. Valkoiset sohvat. Joka jumalan sisustusartikkelissa tuntuu lymyilevän valkoinen, hivenen verhoilutaan ryppyinen hirvitys. Luultavasti sen päällä istutaan pefletti takamuksen alla ja vain sunnuntaisin. Eikä tietenkään tummat, indigonsiniset farkut jalassa.

Talvi-ilta

Pakkasilta: mittari näytti -17 C, lumi narskui, viileä ilma otti poskipäihin ja taivaanrannalla mollotti täysikuu. Maisema näytti 1800-luvun romanttiselta maalaukselta, sävytkin rimmasivat. Sellainen oli eilisilta.

Täksi päiväksi pakkanen maltillistui, miinus kolme astetta oli hyvin sopiva sää vuoden ensimmäiselle juoksulenkille ulkoilmassa. Kuutamo oli mönkinyt piiloon pilvien taakse, lauha ilma toi mukanaan harmaamman taivaan.

Hiihtäjille ei vieläkään ole satanut lisälunta, joten suksiväki joutuu edelleen kiertämään reilun kilometrin rinkiä ruohokentän päälle pusatulla radalla. Minun puolestani saavat pysyäkin siellä kihnuttamassa. Vähäinen kinos takaa sen, että metsäreiteille pääsee hölköttämään!

Persuksiin se kieltämättä otti, pöpperöisellä polulla eteneminen. Alkupää matkasta oli tamppaantunut miellyttäväksi monen kulkijan toimesta, mutta vähän kauempana reitti oli puuromaisempi ja piti juosta uraa pitkin. Onneksi matkalle mahtui myös suoraa, aurattua tietä, jolla oli helppo askeltaa.

Alkupäässä hermostuin GPS-mötikän valumiseen, mutta huoltotauon jälkeen hihna suvaitsi pysyä käsivarressa aloillaan. Tässä se taas nähdään, miten kaikenmaailman hilavitkuttimet a) aiheuttavat piruutusta, b) tuottavat vaikeuksia, c) tekevät modernille liikunnan harrastajalle hassuja keskeytyksiä itse suoritukseen. Onneksi diletanttien ei tarvitse tosimielellä ottaa stressiä kapineistaan.

Haluaisin myös kysyä, miksi ihmeessä tässä sydänsiirtojen ja avaruusteknologian maailmassa ei osata tehdä juoksutrikoita, jotka eivät valu? Aivan sama, ovatko kyseessä ruotsalaisten rättikauppojen halvemmat vai urheiluliikkeiden merkkivaatetangosta ostetut kalliimmanpuoleiset kamppeet, maan vetovoima aiheuttaa aina päänvaivaa jossakin vaiheessa lenkkiä. (Yhdet erinomaisen hyvin istuvat, epävaluvat juoksubyysat kaapissani sentään on - noudettu suoraan juoksumuodin mekasta nimeltään Tarjoustalo, mutta ne saakelin tokmannilaiset eivät enää myy vastaavanlaisia ihmepöksyjä. Varmaankin muut valmistajat ovat kateudessaan pakottaneet ko. puljan luopumaan ylivetohyvästä mallista. Äärimmäisen mukavat, äärimmäisen kestävät ja äärimmäisen tukevasta, mutta hengittävästä kankaasta olevat housut ovat harvinaisuus.) Miksi, oi miksi ihmisen pitää aina jossain välissä juoksu-urakkaa pysähtyä kiskomaan nyörejä tai nauhoja kireämmälle? Hermot kiristyvät samaa tahtia kuin trikoiden vyötärö.

Mutta muuten ei voi valittaa: kesäkelejä ei tähän hätään saada, toivotaan, että samanlaiset, lenseät juoksuilmat jatkuvat!

Joulu on taas (ja taas, ja taas)

En ole jouluihminen.

Ei tässä ole taustalla mitään aatteellista loukkaantumista joulun kristillisen sisällön unohtamisesta tai ärsyyntymistä koulun seimikuvaelmiin tai joulun ajan hartauksiin. Minua ei kiinnosta joulun aatesisältö lainkaan. 

Minusta joulu on ahdistava, vuoden pimeimpään aikaan sijoitettu, ylipitkä sunnuntai-iltapäivä, jolloin ei tapahdu mitään. Henkinen olo on ummehtunut, kaikki ovat sulkeutuneet koteihinsa ja televisiosta tulee merkillistä ohjelmaa (tosin tämä viimeinen fakta pätee vuoden ympäri, kuten havaitsee, jos tutkii ohjelmatietoja pitemmältä aikaväliltä).

Jos potee hiljaista jouluinhoa, kuten minä, ahdistuu siitä, miten aikaisin kyseistä juhlaa aletaan ihmisille tarjoilla. Lokakuun alkupuolella näin ensimmäiset teemasuklaat näytillä paikallisessa marketissa ja siitähän se lähti. Joulun ujuttaminen kauppakeskuksiin ja mainoksiin, ilmoitustauluille ja ihmisten puheisiin. Tuntui ärsyttävältä, se joulun hehkuttaminen siinä vaiheessa. Puissa oli vielä lehtiä ja jopa täysi-ikäiset kansalaiset alkoivat esittää ensimmäisiä sekoamisen merkkejä.

Väki on väkertänyt joululahjoja kansalaisopistossa ja hikoillut kaupoissa toppavaatteissaan. Eikä siinä mitään, syyllistyin samaan myös itse. (Tosin välttelen tekemästä lahjaksi varsinaisia joulukoristeita, koska en halua lykätä kenellekään lisää roinaa kaapintäytteeksi - komeroonhan ne tilpehöörit päätyvät tilaa viemään kuitenkin, enkä usko, että tässä maassa juuri kellään on suoranaista puutetta joulukrääsästä.) Yritän "lahjoa" ystäviä ja sukulaisia tavaroilla, joiden saamisesta voisi itsekin ilahtua - ja jotka on ostettu nimenomaan heitä ajatellen tai sitten tehty itse parhaan kyvyn mukaan.

Sen sijaan en jaksa joulusta hössöttämistä ja stressaamista. Ilo juhlasta katoaa tyystin jonnekin hysterian ja pingottamisen sekaan. Samalla unohdetaan se, että kyse on kolmesta päivästä, noin käytännössä. Jos ollaan vielä kyynisempiä, voidaan todeta, että kliimaksi saavutetaan aattona. Sen jälkeen podetaan joulukrapulaa ja ihmeteltiin, joko se meni. Se joulu.

Oman joulukapinani taustapiruna piilee aaton pakkojuhlinta. Meidän piti mennä mummolaan, jossa tunnelma oli kaukana kotoisasta. Isän puoleinen suku oli ahtautunut rintamamiestalon olohuoneeseen, mummo hössötti, tiuski ja sai kaikki hermostumaan. Tunnelmaa ei parhaalla tahdollakaan voinut kuvata vapautuneeksi tai miellyttäväksi. Lahjojen jakamisen aikaan mummo valitti siitä, miten oli taas ollut niin paljon ostettavaa, kun kaikille piti jotain laittaa. Sen jälkeen mummo kiersi kyselemässä lahjan saajoilta itse lahjoittamistaan tavaroista: "Mitäs sait?" ja kehui, miten hyviä tavaroita oli ostanut. Absurdi tilanne, joka vielä kulminoitui hetkeen, jolloin mummo itse avasi omat lahjansa - yleensä niissä oli aina jotain valittamista.

Kaikkien isoäidit eivät ole satukirjojen herttaisia mummeleita. Oman isänäitini käytös (muulloinkin kuin jouluna) johti lopulta siihen, että laitoin välit poikki. Lopullisesti ne katkesivat eräänä jouluna reilu kymmenen vuotta sitten.

Nyt mummo on siinä kunnossa, ettei tiedä, onko joulu vai juhannus, dementiaosastolla kun asustelee.

Mutta jos unohdetaan mummo ja menneisyys, karmeimmassa muodossaan joulu näyttäytyy kaupoissa. Onkohan olemassa tuotetta, jota ei markkinoitaisi ko. juhlan varjolla? Pakkohan jouluksi on saada uusi moppi, sohvakalusto ja hiustenkiharrin, koska joulun jälkeen ei selkeästikään ole elämää. Laatikkoja pitää syödä, koska laatikkoja pitää syödä. Viis siitä, vaikka kinkkua purtaisiin hampaat irvessä ja lanttuloora menisi alas väkisin nieleksien. Kysehän on perinteistä.

Ostohuumaa yritetään tehostaa soittamalla taustalla joulumusiikkia. Sitä pahimmansorttista: imelää amerikkalaista hilipatipippaata, kovaa ja korkealta ujeltavia lapsikuoroja tai iskelmätähtien yritelmiä luoda uusi klassikkokappale joulukaanoniin. 

Hirvittävin kokemus teemamusiikin saralla oli tällä viikolla koettavissa paikallisessa Anttilassa, jossa äänenvoimakkuudessa kilpaili kaksi eri kappaletta. Toisessa päässä kerrosta yritti äänimaiseman hallitsijaksi Frank Sinatra jollakin tyylilleen uskollisella lurituksella, toisella laidalla joku kotimainen heavylaulaja, joka kuulosti oven väliin juuttuneelta vuohelta. Mankeliin oli joutunut "Oi jouluyö". Keskellä käytävää nämä meuhkat kohtasivat ja vaikutelma oli lievästi sanoen kakofoninen.

Porissa on kuulemma kauppakeskus, joka on tietoisesti rauhoitettu taustamuzakilta. Mahtaa olla autuas kokemus asioida kaupassa ilman pakkosyötettyä älämölöä.

Jos menee vahingossa möläyttämään, ettei erikoisemmin piittaa joulusta, saa osakseen ihmettyneitä ilmeitä. Joulusta yksinkertaisesti täytyy pitää, oli sitten vanha tai nuori. Joillekuille kun joulu on vuoden parasta aikaa, eikä heidän päähänsä mahdu, että kaikki eivät jaksa elämöidä asiasta täysin sydämin noin kolmea kuukautta. Ei minun tarvitse jouluna murjottaa, tai tuoda julkisesti jouluvastaisuuttani esille, mutta en kyllä erityisemmin pidä siitä, että minua yritetään pakkokäännyttää joulun ystäväksi.

Ja niin, onhan sitä siedettävääkin (ellei jopa huisin hienoa) joulumusiikkia. Voin hyvin elää elämäni loppuun asti kuulematta "Kulkuset, kulkuset" -rallatusta sen paremmin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi tai urduksi, mutta näitä veivaan mielelläni soittimessa:
Kuokkavieras
O helga natt!
En etsi valtaa, loistoa 

Tunkkaisia terveisiä 1970-luvulta

"Varsinaiset kirjallisuusarvostelijat, joilta odottaisi arvovapaata, hienosti sanottuna objektiivista otetta kohteeseensa, ovatkin usein tiukasti omiin ennakkoluuloihinsa ja taustayhteisöihinsä sitoutuneita henkilöitä." (s. 195)

Näin korskeasti lausahtaa Matti Salminen oman kirjallisen tuotoksensa sivuilla, mutta ei tunnu itse noudattavan kaipaamaansa objektisiivisuutta kovinkaan tarkasti tekstissään. Mitenkäs se sanonta malkasta ja omasta silmästä taas menikään?

No niin, bloggaajana minulla on sentään lupa marmattaa yli tarpeen!

Lainasin Pentti Haanpään tarinan hyvinkin innostuneena. Petyin sen sisältöön pahasti. Lukeminen itsessään oli melkoista takeltelua, monta kertaa teki mieli lopettaa kirja kesken, hylätä se tyystin ja siirtyä lukulistan seuraavaan opukseen. Päätin ottaa elämäkerran eräänlaisena henkisenä kestävyysurheiluhaasteena ja tankata sen läpi vaikka sitten väkisin. Aika tervanjuontia oli, mutta sainhan sentään kahlattua opuksen alusta loppuun!

En ole mikään erityinen Haanpää -tuntija, tarkoitus olisi syventyä hänen teoksiinsa laajemmalti joskus epämääräisessä tulevaisuudessa. Aloittaa aion kirpptorilta nappaamastani Nykyaikaa -kokoelmasta. (Koulussa puolestaan kirjoitin aikanaan esseen Haanpään novellista Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen, jonka sattumalta olin lukenut ensimmäistä kertaa kakarana. Tarina oli mukana antologiassa, jonka puolestaan poimin luentaan vanhempien kirjahyllystä. Muistan järkyttyneeni traagisesta kertomuksesta aika lailla, hevostyttö kun olin.)

Aiheessahan ei siis ole vikaa, ei alkuunkaan. Päinvastoin. Elämäkertaan tarttuessani ajattelin, että ennen Haanpään tuotantoon tutustumista voisi olla hauska lukea kirjailijan vaiheista noin niin kuin prologiksi. 

Onhan teos toki elämäkerta, mutta samalla se on kirjoittajansa mielipideteksti ja sepä tässä ongelman ydin onkin. Koko kirja on kuin aikakapseloitu möykky seisemänkymmentälukulaista, itään päin suuntautunutta historiankirjoitusta. 

Nykyäänhän ei toki ole muodikasta puhua kommunismista tai olla sosialisti, joten hieman kuohitussa muodossa tämä vasemmistolaisuus tekstissä esiintyy, mutta selvä asenteellisuus on havaittavissa alusta loppuun. Tämä varsin kärjistetty ja alleviivaava näkemys tekee Salmisen kirjasta raskasta ja tympivää luettavaa, joka paikoittain lähentelee kirjallista karikatyyria.

Salmisen käsittelyssä Haanpäästä kasvaa jonkinlainen väärin ymmärretty proletariaatin sankari ja työkansan uuttera puolustaja, joka neroudestaan huolimatta lipsahtaa huonoille teille. Haanpää esitellään kirjassa saamassa jatkuvaa ruoskintaa tunteettomalta, monoliittiselta porvarilliselta kirjallisuuseliitiltä, joka ei katkeruuttaan ja kaunaisuuttaan ymmärrä Haanpään ainutlaatuisuutta. (Tai ymmärtää liiankin hyvin ja pelkää päästää lahjakkaan kirjoittajan tekstiä piilomerkityksineen suuren yleisön ulottuville.)

Eniten huutia saa Salmiselta aiemman polven Haanpää -tutkija Eino Kauppinen, joka esitellään kirjassa moneen otteeseen huolimattomana diletanttina, jopa julmana sensuroijana, joka on muokannut ja vääristellyt ihmisten käsitystä kirjailijasta oman mielensä mukaan. Kauppisen syytä ovat "väärin" koostetut Haanpää-valikoimat, Kauppinen on kaiken huonon Haanpää-materiaalin alku ja juuri, joka on pimittänyt aineistoa tutkijoilta ja sensuroinut keskeisiä tekstejä viattomien lukijoiden ulottumattomiin. Tutkijaa suomitaan tekstissä sivukaupalla, eikä Salmisella ole hänestä tai hänen tutkimustuloksistaan mitään positiivista sanottavaa. Lukijan korvia kuumottaa edesmenneen Kauppisen puolesta.

Ihmeellistä kaunaa Salminen kokee myös Mika Waltaria kohtaan. Waltari leimataan kirjassa pseudolahjakkaaksi oikeiston suosikiksi, joka sopivissa piireissä suosioon noustuaan saa turhaa kunniaa ja mainetta. Myös Waltarin laaja tuotanto saa tylyn arvion. Milloin Waltari on avoimen natsimyönteinen, milloin tehtailee heikkolaatuisia elokuvakäsikirjoituksia, kirjoittelee vähäpätöisiä kertomuksia tai pokkaa palkintoja ylenkatsotun sankarin - arvata sopii kenen - nenän edestä. Käyttääpä Salminen Waltarista jopa ilmaisua "kirjallinen kameleontti", mitä ei parhaalla tahdollakaan voi katsoa kehuksi.

Myös Olavi Paavolainen katsotaan tässä sankaritarinassa eräänsorttiseksi moraaliltaan häilyväiseksi  puolikonnaksi, samoin antisankarin viittaa saa kantaa V. A. Koskenniemi. Armon Salmiselta saavat tietenkin vasemmistolaiset kirjailijat, Arvo Turtiainen ja Toivo Pekkanen etunenässä. (Turtiaisen sotapakoilu jatkosodan vuosina tuntuu jopa olevan ansio kirjoittajan silmissä, mutta esimerkiksi lottia hän ei arvosta, rivien välistä annetaan lukijalle viite järjestön jäsenien löyhtästä moraalista upseerien "kenttäpatjoina". Tämä tuntuu nykyihmisestä lievästi sanoen oudolta ja halventavalta tulkinnalta, jolla ei todellisuuden kanssa ole mitään tekemistä.)

Myös papiston jatkuva moukarointi alkaa puuduttaa jossain vaiheessa, liperikaulat kun ovat tässä esitelmässä pelkkiä Lapuan liikkeen ja IKL:n käsikassaroita, sodan ja kiihkoisan isänmaallisuuden julistajia, jotka vievät viatonta kansaa harhaan. Salminen alleviivaa mielellään Haanpään ja paikallisen julistajan eripuraa, irvii kirkkoa laitoksena ja syyllistyy tässäkin kohtaa turhaan yksisilmäisyyteen.

Salmisen kirjassa tuntuu Haanpää jäävän eräänlaiseksi statistiksi, jonka elämänvaiheet tarjoavat kehyksen oman pamfletin kirjoittamiselle. Tapa vetää historian mutkia suoraksi - verrata esimerkiksi köyhän 1930-luvun oloja suoraan 1990-luvun lamaan - on aika omalaatuinen sekin. Ihmetellä sopii myös,  miksi Salminen harhailee kesken kaiken peräänkuuluttamaan uutta työväenluokkaista Haanpäätä, jollaista kuulemma on turha etsiä Suomen nykyiseltä kirjallisuuskentältä. Tämä (sosialistisen) realismin haikailu tuntuu hivenen kiusalliselta.

Tuntuu myös väkinäiseltä, että Salminen yrittää muokata Haanpäästä yhden aatteen julistajaa, joka näyttäytyy lukijalle vainottuna ja väärin ymmärrettynä, luokkatietoisena julistajana. Salminen antaa ymmärtää hänen olevan paljon vihamiehiään ja kadehtijoitaan älykkäämpi. Hämärältä tuntuu Haanpään yletön ja lähes kritiikitön kehuminen, hänet nostetaan muitta mutkitta kirjallisuutemme ykkösnimeksi, ohi Linnan - ja niin, Waltarin, Sillanpään ja muiden ammattitoveriensa. (Tämän omaperäisen näkemyksen mukaan mm. Linna oli pelkkä Haanpään henkinen oppipoika.)

Vikoja Haanpäästä ei juuri löydy, moneen otteeseen Salminen mm. korostaa, miten juopotteluun taipuvainen kirjailija ei ollut oikea alkoholisti, koska oikea alkoholisti juo itsensä hengiltä, kuluttaa rahansa viinaan viimeistä latia myöten, eikä Haanpää sortunut näihin mainittuihin synteihin. Peliriippuvainenkaan tämä ei kuulemma ollut, vaikka sököpöytään katosi tuhatlappusia toisensa jälkeen. (Ja vaikka Haanpää joutui alkoholinkäyttönsä takia sairaalaan, jossa todettiin viinan aiheuttamia elimellisiä muutoksia, ei hänen kohdallaan siltikään voida puhua alkoholismista, taiteilijapersoonaan olennaisesti kuuluvasta Jaloviinan ottamisesta vain.) 

Haanpään vaimo Aili ja anoppi ovat puolestaan Salmisen mielestä ikäviä ihmisiä. Elämäkerrassa he ovat vihamielisiä, kirjailijan luovuutta haittaavia ja manipuloivia pyrkyreitä. Vaimo huijaa kirjailijan perheenisäksi ja anoppi pyrkii jatkuvasti ohjailemaan nuorenparin elämää. (Otetaanpa Salmisen toimesta myös kantaa Ailin rahankäyttöön miehensä kuoleman jälkeen.) Saman aatteen jakanutta rakastajatarta Salminen kohtelee paljon ymmärtäväisemmin. Haanpään ja helsinkiläiskommunistin suhde ei ole suinkaan aviorikos, vaan rakkautta vaille jääneen taiteilijan inhimillinen hairahdus.

Juuri tämä näköalaton asenteellisuus ja klassikkokirjailijan valjastaminen työväenluokan asialle saa minut ärsyyntymään. Jos tosiaan vaatii objektiivista suhtautumista kirjallisuuskriitikoilta, olisi kai suotavaa myös itse pitäytyä suhteellisen neutraalissa kirjallisuushistorian laatimisessa ja antaa tilaa myös lukijan omille näkökulmille, ajatuksille ja aatteille. Äärilaitoja kolkutteleva tyyli (oli se sitten oikealle tai vasemmalle kallellaan) ei ole puolueetonta katsantokantaa hakevalle kirjallisuudenystävälle kovinkaan houkuttelevaa ajanvietettä.

Arvosana 3/10

Matti Salminen
Pentti Haanpään tarina
304 sivua
Into Kustannus Oy 2013

Ääääääh!

Tällä hetkellä ei blogistilla ole muutakaan tekemistä kuin naputella tuikiturha merkintä lieventääkseen tylsistymistään. Istun paraikaa tietotekniikkakurssilla oppiakseni jotain uutta. Kahdesta tunnista on nyt valunut hukkaan yksi - sen vuoksi, että kurssin oppilaista osa ei kuuluisi tähän ryhmään lainkaan.

Jos kurssiesittelyssä lukee, että tietotekniikkataitojen tulisi olla alkeitten osalta hallussa, silloin niiden pitäisi olla hallussa! Näin minä asian ymmärrän, mutta ihan kaikille tämä vaatimus ei ilmeisesti aukene, vaikka siitä on mustaa valkoisella opinto-ohjelmassa. Olemme nyt tunnin ajan vatuloineet sitä, onko ihmisillä Microsoft -tili vai ei, miten se luodaan, jos ei ole jne. Osa väestä (kuten minä) hoseltaa omiaan netissä ja odottelee, että tapahtuisi jotakin, oppisi sitä, mitä on opiskelemaan tullut.

Nämä osaamattomat tukkivat kurssin ohjelman melko tiukasti. Varsinainen oppisisältö käydään reippaalla ravilla läpi, koska opiskeluaika on valunut siihen, että opettaja joutuu neuvomaan paria, kolmea ihmistä pitkään ja hartaasti. Jos hukassa ovat perusluokan atk-taidot (DVD:n katselu, sähköpostitilin käyttö jne.), ei opetus ole kovinkaan syvällistä. Kurssin anti: jäljessä laahaava ohjelma ja monistenippu. Siinähän sitä.

Ei ollut ihanaa

Viime aikoina on tullut taas luettua erinäisiä liikuntablogeja. Jessus, miten kivalta, helpolta ja hauskalta hikoilu niissä saadaan näyttämään. Mikään ei ole ihanampaa kuin juosta lokakuun tihkusateessa/pimeässä/märässä kelissä. On taas voitettu itseä, ravattu pitkälle ja kauas - ja mikä parasta, on saatu otettua pari kuvaa persustasta, persuksen verhoilusta (kalliit trikoot), sekä katsottu tarpeelliseksi mainita, mitkä tossut (malli on tärkeä, samoin otos omista jalkateristä) jalassa aktiviteetti on saatu suoritettua.

Onhan niitä hulluja, jotka oikeasti rakastavat ravaamista säässä kuin säässä, mutta rohkenen epäillä, että kuntoilu ei ole aina ihan niin nirvanan rajamailla tapahtuvaa kuin blogeissa annetaan ymmärtää. En jaksa uskoa, että jokainen treeni on pelkkää autuutta ja hikoilu ihan niin kivaa kuin annetaan ymmärtää.

Ei kokopäivätoiminen valittaminenkaan kivaa ole, mutta jotain rajaa sille sosialistinen realismi -tyyliselle rapontoinnillekin toivoisi. Ja sille ikuiselle tavaratulvalle, joka tavallisenkin bloggaajan sivulta pursuaa. Samahan se minulle on, mihin ihmiset rahansa käyttävät, mutta miksi ihmeessä sitä romua pitää esitellä kuin paremmassakin mainoksessa? Puffitekstejä on maailmassa riittävästi, eivätkä kalliit vermeet tee harrastelijaurheilijasta yhtään sen ketterämpää, voimakkaampaa tai parempaa(kaan).

Jotkut bloggaajat saavat sponsoreiltaan tavaraa esiteltäväksi, tavallinen kirjoittaja ei nettoa mitään, mutta mainostaa silti. Yleensä silloin, kun on ostettu jotain, mitä kavereiltakin löytyy (tai kavereilla ei vielä ole). Tavallisen tekstin ja kaupallisen ilmoittelun ero jää häilyväksi ja kun yksityinen ihminen omassa blogissaan lähestyy jälkimmäistä, ollaan tahattoman huumorin äärellä. 

Totta, asialliset varusteet tekevät liikkumisesta mukavampaa, eikä aina ole järkevintä ostaa halvinta (se kun yleensä ei kestä tai ole tarkoitukseensa se sopivin). Eikä tuikitavallinen juomapullo tai kompressiosukka tarjoa lukijalle minkäänmoista iloa. Sitten vielä kehdataan väittää tiukan varuste-esittelyn jälkeen, että en mää vaan ole varusteurheilija, mutta ne muut. Mää ostan vaan tarpeellista. 

Mutta kuinkas sattuikaan, että viime viikolla naapuriblogissakin oli niin kivat pöksyt, että olihan mun ne pakko saada.

Samoin sitä voisi joskus myöntää, että ei huvittanut, ei ollut hauskaa eikä varsinkaan tuntunut mukavalta. Että jääkylmä sadehyhmä niskassa ei ihan vastaa kesäkuista iltapuhdetta, eikä lehdistä limainen polunpohja korvaa elokuun kuivaa hiekkatietä.

Suomalaiset - ja mitä luultavammin myös muut kanssaeläjät - syyllistyvät helposti itsensä aliarvioimiseen, mutta päinvastaisia esimerkkejäkin osaavat maanmiehet antaa. Kyllä sitä kieltämättä hämmästyy, kun ensin annetaan kuva itsestä varsin varteenotettavana amatööriurheilijana ja sitten sivustolle videonpätkä paljastaa tavallisen pulliaisen, jolla on vähintäänkin homma hukassa, ellei peräti lopullisesti kadoksissa. Lukijalle jää vähintäänkin mielenkiintoinen käsitys bloggaajan kyvystä itsearviointiin ja realismiin.

Voin sanoa suoraan, että minua riepoo kylmässä ja pimeässä sarhominen. En myöskään koe saavuttaneeni mitään perinpohjaisen poikkeuksellista, kun käyn lenkillä syysillassa. Samalla tavoin tekevät sadat muutkin samaan aikaan. Osa juoksee pidemmälle, nopeammin, nätimmällä tekniikalla. Osa taas on minua hitaampia ja hölkkää lyhyemmän pätkän. Ihan yhtä pöljiä olemme kaikki, terveet ihmiset istuvat sohvalla ja katsovat tv-ruutua, eivätkä jalat mulju nihkeinä lenkkareissa, joihin taas on mennyt kivi. Vaikka ne perkeleen kengät olivatkin ihan liian kalliit.