Sauvakävelyä

Talvella ei paljon tämän parempia liikuntakelejä ole tarjolla, joten ne on hyödynnettävä, kun tilaisuus kerran on. Alle kymmenen asteen pakkaset, vähäinen lumi ja kuutamoinen ilta sopivat hyvin vaikkapa sauvakävelyyn.

Sauvakävelyhän on siitä metka laji, että sillä ei ole minkäänlaista muotistatusta, ja harvemmin kukaan alle viisikymppinen hihkuu ylpeänä harrastuksestaan ääneen ystäväporukassa tai leveilee sillä, miten pitkä kierros tuli pururadalla heitettyä.

Sauvakäppäily kun helposti edelleen mielletään eläkeläisten ja kotirouvien epäurheiluksi, jonka mielenkiintoarvo lähentelee nollaa.

Sauvominen on vähän samanlainen juttu kuin käveleminen yleensäkin: onhan se nyt hyödyllistä, mutta umpitylsää, eikä se vaadi ihmeempiä varusteita tai metkoja vekottimia. Kukaan ei kadehdi ko. urheilussa tarvittavia välineitä. En vielä kertaakaan ole törmännyt liikuntablogiin, jossa joku silmät kiiluen esittelisi kuvia hiilikuitu-Exceleistään. Eikä urheilulehdissäkään ole pahemmin näkynyt testejä tai esittelyitä.

Eipä pahemmin haittaa. Jos laji on itselle hyvä, on aivan sama, mihin kohtaan trendilistaa se noteerataan. Olen myös sitä mieltä, että aikuisella ihmisellä pitää olla kanttia harrastaa sitä, mistä itse tykkää, eikä vain niitä lajeja, jotka kaveripiirin tai sosiaalisen median mielestä ovat soveliaita ja muodinmukaisia.

Minusta on ihan mukava silloin tällöin lähteä harrastamaan dementiahiihtoa. Jumiintuneet lavat ja niska saavat sopivaa kurmotusta, puolijuoksua hipova tahti nostaa sykettä sopivissa määrin ja matkalla voi kummastella luonnonihmeitä intensiivisemmin kuin juostessa tai pyöräillessä. Ja onhan se nyt paljon motivoivampaa pistellä tossua toisen eteen ulkoilmassa kuin tuijottaen maanisesti kuntosalin ah-niin-mielenkiintoista valkoista seinää.

Aikanaan opin jostain, että sauvakävely on n. 30% raskaampaa kuin tavallinen apostolinkyydillä eteneminen. Noin tasamaata mietittäessä. Ylämäethän voi vaikka juosta, jos sattuu vippaamaan päästä siihen malliin. Voin kertoa, että tulee hiki, kun laukkaa pitkin jyrkkää mäensivustaa sauvat sorkissa.

Jutun jujuhan on oikea tekniikka, se on syytä opetella, jos aikoo kiskoa sauvakävelystä itselleen maksimihyödyn. "Hiihtäminen" liian pitkillä (jopa vanhoilla suksisauvoilla!) ei tuota kuin turhaa lihasjumitusta. Ihmispahan on syytä  hankkia ihan oikeat ja sopivan mittaiset sauvat, jotta kuivan kelin murtomaahiihtosimultaatiosta saisi irti kaiken oleellisen. Mummotyylin töpöttäminen ei valitettavasti palvele kunnonkohotusta.

Näin talvella sauvojen ulkoiluttaminen on juoksulle sopiva rinnakkaislaji siinäkin mielessä, että sauvat tarjoavat mukavasti lisätukea liukkailla alustoilla. Itse tehostan pystymäpysymisprosenttia nastalenkkareiden avulla. En ole vielä kertaakaan rätkähtänyt nurin sauvalenkeillä. Talvisella juoksu- tai kävelykierroksella on kyllä tullut kokeiltua maastoutumista sekä etu- että takaperin.

Ja se vauhti! Itse ryskin menemään reippaalla sykkeellä, tarkoituksena on harjoitella, eikä huvitella. Jonkun mielestä juoksutrikoissa pyyhältävä, soraa ja lunta lennättävä akanpahalainen saattaa olla hupaisa näky kadotessaan mutkaan sauvat suihkien ja suksia vailla, mutta se nyt on hihittelijän ongelma, eikä minun.

Se parhaiten nauraa, jolla on oikeasti kivaa. Ja notkeat niskalihakset!

Norjalaiset naparetkellä

Vuonna 2011 tuli kuluneeksi tasan 100 vuotta siitä, kun Roald Amudsen valloitti etelänavan. Neljän norjalaismiehen retkikunta päätti kunnioittaa Amudsenin saavutusta ja kulkea täsmälleen saman reitin. Yksi projektin toteuttajajäsenistä oli Stein P. Aasheim, joka julkaisi kokemuksestaan kirjan Hiihtovaellus etelänavalle: eräretki Roald Amundsenin jäljissä.

Suomalaislukijoille tämän uudemman naparetkeilijäseurueen tutuin nimi lienee kuitenkin ex-mestarihiihtäjä Vegard Ulvang. Hänen lisäkseen matkalle lähtivät historoitsija Harald Dag Jølle, Norjan napainstituutin johtaja Jan-Gunnar Winther sekä kirjailija ja erämies Stein P. Aasheim. (Alunperin mukaan piti lähteä myös hankkeen toisen alkuunpanijan Rolf Baen, mutta hän valitettavasti menehtyi vuonna 2008 tapahtuneessa onnettomuudessa K2-vuorella Pakistanissa.)

Erona Amundsenin retkikunnan varustukseen ovat nykyajan sankareilla ennen kaikkea modernit tietoliikenneyhteydet, GPS, tekniset vaatteet, kevyet teltat ja loppunsa hiottu retkimuona. Osan matkasta voi myös nykypäivänä taittaa vetopurjeella, käyttäen tuulta apuna nopeuden kasvattamiseen, mistä vaihtoehdosta Amundsen tuskin olisi osannut edes uneksua. 

Nykyiset hyvin varustautuneet naparetkeilijät nauttivat ateriabrikettejä, keksejä ja suklaata, sata vuotta sitten matkanneet norjalaiset söivät hylkeenlihan ohella mm. osan vetokoiristaan (Nykyaikana napa-alueelle on kiellettyä viedä koiria, eikä vetoeläinten käyttämistä ruokalistan täydennyksenä varmasti katsota kovinkaan eettiseksi ruokahuoltoratkaisuksi). 

Kaltaistani kylmää ja talvea inhoavaa, mukavuudenhaluista maallikkoa ahdistaa ajatuskin päälle -35 C:n pakkasesta, tuulesta ja lumimyrskyistä sekä pitkistä päivämatkoista suksien päällä laduttomassa ja rankassa maastossa, painavaa ahkiota perässä hinaten. Hankaumat, rakot ja puuton maisema eivät nekään varsinaisesti houkuttele. 

Aasheim kuitenkin on viehättynyt napaluonnon vaihtelusta, jäävuorista, kinoksista ja korkeasta taivaasta. Hän kuvailee laveaa maisemaa, hiihtäjien tunnelmia ja vaikeuksia, joita seurue kohtaa taivaltaessaan Amudsenin reittiä. 

Hiihtäjillä on hyvä yhteishenki, toisten naamaan kyllästymistä ehkäistään vaihtamalla säännöllisin väliajoin telttakaveria. Matkakumppanit kertoilevat tarinoita, valokuvaavat ja pitävät yhteyttä ulkomaailmaan Facebookin, blogin ja sateliittipuhelimen avulla. 

Amundsen puolestaan piti vaikutelmistaan päiväkirjaa, se oli kameran ohella hänen ainoa tallennusvälineensä hyisen kylmällä matkalla. Amundsenin aikana etelänapa oli kartoittamaton, vielä paljon tylympi ja arvaamattomampi kohde kuin nykypäivänä, jolloin käytettävissä ovat kartat, tietotekniikka ja edeltäjien kokemukset.

Aasheimin ja kumppaneiden tavoitteena on ehtiä taittaa Amudsenin matka samassa ajassa kuin tiedemies sata vuotta sitten, ehtiä kotiin joulunviettoon ja päästä osaksi joulukuun 14. päivä pidettäviä virallisia valtiollisia juhlallisuuksia, joiden kunniavieraaksi napamantereelle lennätetään pääministeri Jens Stoltenberg. 

Matkaan lähdetään marraskuun alkupuolella ja kaikkiaan taipaleeseen kuluu 44 päivää. Välillä asetettu tavoite tuntuu utopistiselta, väliin retkeilijät ovat yksimielisen varmoja onnistumisestaan - kirjailija kuvailee, miten yksikään hiihtotaival ei ole samanlainen, helppoa ja keveää päivää voivat seurata tukalat olosuhteet, jotka vetävät sekä motivaation että voimat alamaihin.

Asiaa sen kummemmin tuntemattomalle lukijalle on hiukan ikävää, että jännitys tavoitteeseen pääsemisen suhteen "pilaantuu" jo kirjan esittelytekstissä: norjalaiset ehtivät kuin ehtivätkin ajoissa asettamaansa maaliin. Aasheimilla on kuitenkin pieni yllätys kerrottavanaan: vain kaksi vuoden 2011 retkeilijää hiihtää koko Amundsenin reitin, kaksi muuta leiskauttavat juhlapaikalle lentokoneen kyydissä. 44 päivää napajäätiköllä on kuitenkin kunnioitettava saavutus, suoritettiin loppumatka sitten millä tahansa keinoin!

Aasheimin kirja kuljettaa rinnan kahta kertomusta: hän vertailee omaa ja Amundsenin kokemusta, kertoilee naparetkien historiasta, varusteiden erosta ja alueen maantieteellisistä erikoisuuksista. Teksti etenee soljuvasti ja vähäeleisesti, mutta lukijan mielenkiinto ei pääse herpaantumaan, vaikka hiihtoretkeily ultrakylmissä olosuhteissa ei varsinaisesti kuuluisikaan lempiaiheisiin. Kirjailija ei syyllisty rasittavaan ylisanoilla maalailuun, mutta ei myöskään tee kohdatuista vaikeuksista amerikkalaistyylistä selviytymisdraamaa. (Mutta voi, kun sen jännityksen olisi saanut pidettyä yllä koko kirjan ajan - ehtivätkö hiihtäjät päihittää Amundsenin, vai joutuvatko myöntämään, että edeltäjä oli sitkeämpi ja nopeampi huolimatta kaikesta nykyaikaisesta suunnistus- ja retkeilyvälineistöstä.) Huumoriakaan Aasheim ei unohda, mikä on positiivista.

Etukäteen mietin, josko naparetkeilykirja jaksaisi kannatella lukuintoani yllä, mutta Aasheimin kirja olikin mielenkiintoinen, asiapitoinen ja viihdyttävä. Kuvitus syventää tekstiä, joskin voi hieman narista siitä, että leireistä ja retkeilijöiden ns. arkielämästä olisi ollut mukava nähdä enemmänkin otoksia, samoin kuin Etelänavan maisemista - nyt valokuvat ovat hiihtopainotteisia. Mutta tämä nyt on jo ehkä asiatonta narinaa muuten tyylikkäästi toteutetun kirjan äärellä!

Matka- ja eräretkikirjallisuuden kuluttajille tätä raporttia voi suositella huoletta, eivätkä kaltaiseni aiheesta erityisesti intoilemattomatkaan tunne hinkua jättää kirjaa kesken. 

Arvosana 8½/10

Stein P. Aasheim
Hiihtovaellus etelänavalle - eräretki Roald Amundsenin jäljissä
(I Roald Amudsens skispor - Kappløpet til Sørpolen - 100 år etter)
Suom. Susanna Paarma
199 sivua
Gummerus 2014

Ihmeellinen kuntoilutekniikka

Jouni Hynynen totesi muinoin jossain Soundin haastattelussa tehneensä havainnon, jonka mukaan hullut tykkäävät pyörivästä liikkeestä. (Miekkonen oli jollain keikkamatkalla todistanut yömyöhällä tilannetta, jossa jonkun pikkukylän alkuasukkaat olivat ajaneet autonritsoillaan rinkiä tyhjän parkkipaikan ympäri, pitkään ja hartaasti.)

Tämä Hynysen lauselma paukahtaa usein mieleeni, kun hiippailen kuntosalilla crosstrainerin tai juoksumaton ääreen. Samaan syssyyn aivoihin iskeytyvät myös kuvat hamstereista juoksupyörissä, hevosista kävelykoneissa ja muut vastaavat mihinkään johtamattomat toiminnot. Paikallaan polkeminen ja hölkkääminen alkaa tätä taustaa vastaan verrattuna näyttää jokseenkin älyttömältä ajanvietteeltä. Monotoninen paikallaan ravaaminen, sekä edessä aukeavan valkoisen seinän tuijottaminen hikoillessa ei sekään varsinaisesti kohota mielialaa, mutta minkäs teet. Pyörivä liike tiemmä kohottaa kuntoa ja voin lohduttautua, että Hynysen teesin mukaan en ilmeisesti ole hullu, koska toimitus ei suorastaan kuulu mieliaktiviteetteihini eikä synnytä ääretöntä euforiaa.

Ratakammon suhteen paikallisen salin crosstrainerhäkkyrästä saattaa kuitenkin olla apua. Keksaisin taannoin, että häristyksessä on mahdollista tuijottaa virtuaalista ratanäkymää. Pikkuisella näytöllä edettyä matkaa symbolisoi pieni punainen pallo, joka sitten kiiruhtaa eteenpäin sitä tahtia kuin liikkujan kintuista voimaa irtoaa. 

Eikä siinä vielä kaikki, aparaatti laskee kierrokset (400m) ja matkan siinä samalla, joten kaltaistani hätäilevää, kroonista urheilukenttäkammoa potevan ei tarvitse miettiä tätäkään toimintaa  itse. Äärimmäisen helpottavaa. (Bonuksena tämä tekniikan multihuipentuma vieläpä mahdollistaa oman suorituksen taltioimisen USB-tikulle, jolloin vielä kotonakin voi ihmetellä omaa hikoilu-urakkaansa. Ei ehkä kauhean järkevää tai tarpeellista, mutta kierolla tavalla hauskaa.)

Tänään sauhusin menemään 10 ratakierrosta. Hihhei ja hurraa, olipa saavutus.

Vaikka crosstrainer ei olekaan suoraan verrannollinen normaaliin - ulkoilmassa tapahtuvaan - juoksutreeniin, tämä höperö pieni harjoitus rohkaisi minua. Pingoin jossain muualla kuin metsässä yli tavoiterajan, selkeästi! Nyt kun saan hiulattua aikaa pienemmäksi, niin luulenpa, että tartaanille palaaminen sujuu helpommin. (Ja nopeammin.)

Juoksumaton kanssa poden hiljaista, joskin hieman alistuvansorttista ärtymystä. Hihnalla kipittäminen on ikävystyttävää kuin mikä. Läpsläpsläps. Distance. Calories. Average speed. 

Mukavimmillaan mattourheilu on reippaassa kävelyssä, juostessani ajaudun helposti maton etureunaan, hallintapaneeli tulee käsien tielle ja alan käsivarsillani viuhtoa eteen-ylös, mikä tekee juoksemisesta tietenkin paljon raskaampaa. Tämä ongelma ei ole maton vika, vaan käyttäjän. (Mikä ei kylläkään helpota kiukustumistani yhtään.)

Ratakammoa

Minusta kuntoliikunta on parhaimmillaan, kun se tapahtuu metsässä, aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Alustana paras on pururata, leveä metsäpolku tai hiekkatie, joka mutkittelee metsikön läpi. Bonuksena nautin siitä, että puskaassa on mahdollista nähdä eläimiä ja lintuja, kaikennäköisiä viipottajia muurahaisista palokärkiin ja ketuista oraviin. Toinen hyvä vaihtoehto on lähteä kurmottamaan polumankelia jonnekin hieman pidemmälle, maaseututeille, peltojen ja pöheikköjen kautta pienten kyläkeskittymien läpi, pitäen välillä ryyppytaukoja ja yleisiä pällistelyhetkiä.

Alkusyksy on vielä suhteellisen siedettävää aikaa, päivät voivat olla hyvin lämpimiä, auringonsäteet tuntuvat vielä tumman takin selkämyksessä, eikä polku ole mudan ja mätien lehtien muodostaman mujun peitossa.

Mutta sitten tulee loppusyys, eniten inhoamani vuodenaika. Sen myötä nousevat myös pimeä ja kylmänkostea ilma, joka imee motivaation liki olemattomiin. Ainoa valo on lähtöisin kelmeistä sähkövaloista juoksuradan reunoilla. Katuvalojen kehän ulkopuolella ei näy metsän yksityiskohtia, musta seinä alkaa muutaman metrin päästä. En pelkää pimeää, mutta monotoninen synkkyys, jota höystävät ainoastaan muutaman suuren kiven varjo ja ne lähimmät kuusenoksat tien vierustalla, se näkymä ei tarjoa kovin paljon visuaalisia virikkeitä.

Saan kyllä patisteltua itseni märkään metsään, mutta huomaan kyllä mielummin hölkkääväni juoksumatolla kuin siellä männikössä, liukkaalla mutapatjalla. Ei juoksumattokaan kovin häävi alusta ole, mutta ainakin salilla on lämmin, eikä siellä sada. Äärettömän tylsäähän se paikoillaan soutaminen, pyöräileminen ja ravaaminen on, mutta minkäs teet. Vähissä ovat vaihtoehdot kurakauden aikana. Se on vain löydettävä sisäinen hamsterinsa ja karautettava kierroksia juoksupyörässä, liikoja ajattelematta. Onneksi on sentään musiikkia piristeeksi.

Tänä syksynä olen käynyt myös urheilukentällä juoksemassa. Minulle ratakierrokset ovat psyykkisesti raskaampia kuin metsäpyrähdykset. Tartaanilla meno on tasaisempaa kuin mäkisessä metsässä, mutta itse juoksisin mielummin ns. luonnon helmassa - kun maisemat vaihtuvat, en jää niin helposti murehtimaan omaa kestävyyttäni, kyttäämään sitä, miltä keho tuntuu tai ei tunnu, pistääkö, työntääkö, sysääkö. Radalla lasken kierroksia, märehdin sitä, miten pitkä matka on vielä tavoitteeseen ja kyttään neuroottisesti sykemittaria. Minulla on tavoiteaika ja -matka ja se stressaa. 

Olen kehittänyt tästä tavoitteesta ja määränpäästä ongelman. Minusta tuntuu, etten kykene sitä saavuttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Vahtaan kroppaani: "Ai, nyt pistää. Nyt taitaa tuntua nilkassa. En jaksa! Olen juossut vasta X määrän kierrostavoitteestani!" Aivot kepittävät menemistäni. Jalat tuntuvat betonivaloksilta, keuhkojakin taitaa kairata joku piikki, selkään sattuu. Kuuntelen hirveän auliisti ja vastaanottavaisesti tätä mantraa, suorituksen keskeyttäminen tuntuu äärimmäisen  houkuttelevalta. Yritän pistää kampoihin kiusaukselle höllätä ja mennä radan varteen kittaamaan Gatoradea.

Tämä ratakammo on lähinnä naurettava. Juoksen maastossa - siellä raskaammalla ja epätasaisemmalla alustalla - paljon pitempiä matkoja ja kovemmalla vauhdilla, mutta en saa siirrettyä samaa itseluottamusta urheilukentälle.

Nyt olen pyrkinyt eroon tästä naurettavasta ratafobiasta. Olen tarkoituksella jättänyt kotiin kaiken matkaa, aikaa ja paikkaa tallentavan materiaalin, GPS:n, sykemittarin, kännykän. Olen valinnut soittimeen kappaleita, joiden kestoa en tiedä, joten en voi musiikin avullakaan "mitata" aikaani. Juoksen tavoitematkani sillä mielellä, että olen vaikka koko päivän kentällä, mutta suoritan urakan loppuun. Ja kas! Tähän mennessä olen hölköttänyt puuttuvat kilometrit jo kuusi kertaa. Olen selvinnyt tietystä matkasta, ja voi miten hyvältä se tuntuukaan! 

Edistyn kenties hitaasti tämän kauhun selättämisessä, mutta tunnen, että olen saamassa siihen jonkinsorttisen otteen. Tiedän, että kyse ei ole mistään muusta kuin korvien välin ongelmasta, siitä jäkättävästä äänestä, joka märisee ja inisee vastaan. Koitan vaimentaa sen kitinän päässäni toteamalla itsekseni: "Pää kiinni, ämmänsaatana! Nyt ravataan, eikä mietitä!"

Jonain päivänä toivon mukaan vaimennan aivoissa asustelevan antivalmentajan. Sitä odotellessa täytyy vain karaista aivonsa ja kehonsa, usuttaa itseään laukkaamaan pitkin punaista tartaania, meni sitten hyvin tai huonosti - tai hyvin huonosti.