Yäk! Epähauskaa!

Kun sitä ihan viattomasti ja vailla taka-ajatuksia haluaisi pitää kirjasta, mutta ei vain kykene kahlaamaan romaania edes puoleen väliin saakka, kokee tulleensa petetyksi. Niin kävi tällä kertaa, kun päätin perehtyä Petteri Nuottimäen esikoisteokseen Varaudu pahimpaan.

Erityisesti odotuksiani nostatti takakannen maininta siitä, että luvassa jotain samantapaista iloittelua kuin Mikael Niemen omintakeinessa helmessä Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Ehkä olisi pitänyt uskoa sitä ääntä, joka naputti synkeästi takaraivossa, ettei moni hallitse Niemen tavoin absurdia huumoria verhottuna totisella naamalla kerrottuun sukuhistoriaan - pettymystähän sellainen vertaus lupailee. Vittulajänkä ON niin HYVÄ, että olen lukenut sen kolmeen kertaan ja pidin myös elokuvasta, vaikka useinmiten en romaanien valkokangassovituksille lämpeäkään. 

Nuottimäen kertomus ruotsinsuomalaisesta Matista yrittää olla kovasti hauska, komediaa väännetään suorastaan hampaat irvessä, mutta siinäpä se suurin ongelma piileekin, liikaa yrittämisessä. Lähtökohtahan on se perinteinen, kummasteleva suhtautuminen metkaan itänaapuriin: Höpsöt ugrit ja niiden kummat tavat! Uppo-outo äijä päähenkilöksi! Sopeutumisvaikeuksia uuteen kotimaahan! Jäyhä suomalainen kohtaa leppoisat ja kaikesta palaveeraavat svenssonit! Hohoo! Haahaahauskaa keitosta.

(Kuva: Like)

Olisikohan tämä nähty jo ennenkin? - On. 
Pitäisikö tämän olla hihityttävän mainiota komediaa? - Juu kait.
Naurattavatko Matti ja hänen erikoinen perheensä? - Ääh.

Juonta lähdetään rakentamaan Matin isän ensimmäisen maailmansodan aikoihin Latviaan hautaamaan, mystiseen kätköön nojaten. Laukataan läpi sodat ja siirtolaisuudet, kerrotaan kommunisteja inhoavasta, ankarasta perheenisästä ja ympätään mukaan hieman kömpelöä yritystä mustaan huumoriin, tiedetekstejä parodioivia alaviitteitä (melkoisen rasittavia sellaisia) ja käsitellään päähenkilöitä - Mattia perheineen - kuin kirjoitettaisiin lukioesseetä eläintarhan eläimistä. Tästä yhdistelmästä syntyy pitkäpiimäinen ja raskassoutuinen soppa, joka saa lukijan miettimään vakavasti kirjan polttamista (onneksi käsiini päätynyt kappale oli kirjaston omaisuutta, joten omia rahoja ei tähän taidepaukkuun tullut hassattua).

Kehystarina on tylsä. Henkilöt epämiellyttäviä: Matti näyttäytyy despoottimaisena perheenpäänä ja yksinkertaisena pässinä, joka on viehättynyt byrokratiasta, vaimo jää ontoksi statistiksi, eivätkä jälkikasvun edustajatkaan omaperäisyydellä juhli. On pahoihiin poikiin rakastuva, vähän naiivi tytär, hitaanoloinen, mutta salaviisas poika ja kaksonen, jonka veli kuolee räjähdysonnettomuudessa.

Kun huumoria revitään siitä, että lapset saavat joululahjaksi kasetit, mutta taloudessa ei olekaan radionauhuria (haa-haaa-haaa!) ja siitä, että Matti juoksuttaa kaksoispoikia ympäri taloa syvällä Suomen korvessa (ehhehe!) ja sukunimi muutetaan Aallosta Altoksi, etteivät ruotsalaiset luule, että ollaan nousukkaita ja tahallaan kiilataan puhelinluettelossa ensimmäisiksi (oi, kuinka hassua!), tuntee lievää epätoivoa. Onko huumorintajussani vikaa, vai onko tämä kirja pelkästään, noin Peppi Pitkätossua siteeratakseni "niin tyhmä, että ritisee"? Haluan uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

En tiedä, miten Latvian kätkön kävi, en tiedä, mitä sieltä paljastui, eikä suoraan sanoen kiinnostakaan. Jätin siis kirjan kylmästi kesken ja tiedän, että kierrän kaukaa tekijän tuotokset, jos niitä jatkossa tielleni ilmaantuu. Varaudu pahimpaan on nimittäin sen luokan kovakantista sotkua, että siihen verrattuna Uuno Turhapurot ansaitsisivat kunniamaininnan Cannesista ja kirjallisuuden Nobel-palkinto pitäisi ojentaa Arto Paasilinnan suuntaan.

Arvosana 0/10 (!) - jäi kesken

Petteri Nuottimäki
Varaudu pahimpaan
Förvänta dig det värsta
320
Like Kustannus 2016 

Kekkonen ja Ganes

1970-luvun Suomi oli melko totinen paikka, jos on uskominen Petri Laukan väitöskirjansa pohjalta laatimaan teokseen Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa. Niin ulko- kuin sisäpolitiikkaa määritteli suhtautuminen Neuvostoliittoon, radiossa oli kaksi kanavaa ja televisiossa esiintyminen vielä Todellinen Tapaus.

Agit Prop lauloi paatoksellista ylistystä sosialismille, myi valtavan määrän levyjä ja synnytti muoti-ilmiön kietomalla harteilleen kukallisen venäläishuivin. Kauemmaksi rock 'n roll -meiningistä oli vaikeampi päästä. Vaikka ajan musiikkikentällä liikkuivat myös Hector, Juice, Badding ja kumppanit, YYA-Suomessa ei pahemmin kumarreltu avoimen Amerikan ihailun suuntaan...

...kunnes Hurriganes tuli, näki ja voitti, toteaa Laukka. Remu Aaltosen väliin diktaattorin elkein luotsaama trio esiintyi USA:n lippu taustakankaanaan ja oli häpeämättömän kaupallinen. Ganes teki mainoksia, solmi sponsorisopimuksia ja toi pohjolaan annoksen Jenkkilää, kotimaisin maustein höystetyn version Coca-Colan ja purukumin silaamasta amerikkalaisesta unelmasta.

Laukan mukaan Hurriganes uudisti koko nuorisokulttuurin, teki rockmusiikista muotioikun sijaan vakavasti otettavan taiteenlajin ja sekoitti harmaan Kekkoslovakian pasmat. Lähes jokainen tiesi Hurriganesin, vaikka ei kohdeyleisöön olisi kuulunutkaan. Amerikanraudoilla ajeleva, uhmakkaasti esiintyvä ja räväkästi pukeutunut yhtye iski Kekkoslovakian hermoon ennennäkemättömällä tavalla. 

Laukan kirja ei ole perinteinen bändihistoriikki, se peilaa enemmänkin Hurriganesin uraa, tähän päivään saakka ulottuvaa vaikutusta ja tähtikulttia, joka yhtyeen ympärille rakentui (ja rakennettiin). Laukka on haastatellut kolmea ikätoveria, jotka olivat kymmenen ikävuoden korvilla vuonna 1974, jolloin Ganes ampaisi laajemman yleisön tietoisuuteen. Näiden kolmen miehen kokemuksista kasvaa mielenkiintoinen kurkistus 70-luvun nuorison fanikulttuuriin. Millaista elo oli kun kasvuvuosien ääniraitana soivat Crazy Days ja Roadrunner?

Perinteisestä rockniteestä Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa eroaa sikälikin, että siinä eivät ole suurimmassa äänessä levymogulit, managerit, yhtyeen jäsenten entiset vaimot tai muu tähtikultista osaansa kärkkyvä sisäpiiri. Trion jäsenet pääsevät lausumaan sanottavansa vanhojen haastattelujen ja muun painetun materiaalin kautta, mutta jälkiviisas muistelu jää Laukan kirjasta puuttumaan, mikä on kieltämättä virkistävää.

Laukka on kahlannut nuoruusmuisteloiden lisäksi vaikuttavan määrän lehti- ja kirjallisuusmateriaalia, jotka jatkojalostavat teoksen teemaa letkeästi ja sujuvasti eteenpäin. Kirja on helppolukuinen ja suhtautuu kohteeseensa arvostavasti ja hyväksyen, mutta ei silti nosta yhtyettä jalustalle, kuten joskus valitettavasti tapahtuu rock -kirjallisuudessa. Krittiikkiäkin siis esitetään avoimesti, mutta perustellusti.

Itse en ole mikään ihmeellisempi Ganes- fani, mutta Laukan opusta tavaa mielellään, vaikka yhtye ei olisikaan lukijalleen se kaikkein suurin ja ihmeellisin palvonnan kohde. Se on mielestäni hyvä ja sujuvan rokkikirjallisuuden merkki. 

Arvosana 9/10

Petri Laukka
Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa: kuinka Rock valtasi suomettuneen Suomen?
238 sivua
Into Kustannus 2014

Tampereen jugend

Ai että, miten ihastuttavan aarteen kaappasin tänään mukaan paikalliselta kirpputorilta. Hintaa kokonaiset, hurjat viisi euroa. (Konkurssi oli siis pelottavan lähellä, mutta täpärästi selvisin tästä hankinnasta.)

Kyseessä oli loppusyksyllä 1973 pidetyn näyttelyn ohessa julkaistu kirja "Tampereen jugend". 

Teos käsittelee arkkitehtuuria, hiukkasen maalaustaidetta, dokumentoi ansiokkaasti paljon kadonneita ja hävitettyjä aarteita. 

Tämä vuosikymmenten takainen, järjetön  hävittämisvimma saa tosin vanhan rakennustaiteen ystävän sydämen vuotamaan verta pitkään ja hartaasti. Kirja tarjoilee niin ikään  mielenkiintoisia esimerkkejä mm. turhaan unholaan jääneen Joseph Alasen töistä, sekä esittelee Einar Ilmonin ja Vivi Lönnin elämäntöitä. Unohtaa ei tietenkään sovi tekstiä lempiarkkitehdistani Lars Sonckista, jonka kuuluisin suunnittelutyö on Tampereen tuomiokirkko. 

Ai jestas! En ole tästä kirjasta tiennyt aikaisemmin mitään ja siellä se sitten nökötti kirppiksen hyllyllä päätalojen, hietamiesten ja agathachristieiden keskellä. Minua odottelemassa! Sisäinen harakkani loikki ja räkätti riemusta käskien minun napata kynteni kiinni samantien. Minä pirulainen tottelin.

Harmi, että suurin osa näyttelyesineiden kuvista on mustavalkoisia, mutta minkäs teet. Ei pidä liikaa marista. Vaan olla tyytyväinen.

Kirjoittajina ovat toimineet Kirsti Kunnas, Paula Kivinen, Tauno Tarna ja Anneli Ilmonen.

Kuopion Minna

Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi Suomen kirjallisuudessa. Lukiossa ei mitään kovin syventäviä opintoja kotimaisesta kirjallisuudesta harrastettu, joten Canth oli pelkkä tiukkailmeinen täti julisteessa äidinkielen luokan seinällä. Pari knoppia tunnilla mainittiin, oppikirjassakin taisi olla pari kappaletta ja tekstinäyte. Siinä koko annos kuopiolaiskirjoittajasta.

Yleissivistykseen tietysti (näin vanhanaikaisesti katsottuna) kuulunee tietää, että Canth on kirjoittanut Kauppa-Lopon ja Työmiehen vaimon. 

Muuten on myönnettävä: olen kyllä ollut hakoteillä koko tädin suhteen. Päätin korjata asian, kun kirjaston uutuushyllyssä sattumalta näkyi olevan M.C:n elämäkerta. Jostain syystä hieman vieroin aihettaa etukäteen, ennakkoluuloisena kuvittelin, että kyseessä olisi naisasiaa painottava, jyrkän aatteellinen taiteilijamuotokuva, mutta onneksihan  näin ei ollut. (Onneksi siksi, että inhoan sukupuolta alleviivaavaa tulkintaa, oli kyseessä sitten kuka tahansa historian hahmo. Sukupuolittunut tulkinta latistaa kaiken. Se tekee kohteestaan pelkän havaintomateriaalin, joka valjastetaan raahaamaan vaikkapa naistutkimusta haluttuun suuntaan. Hyh.)

Kyseessähän oli siis Minna Maijalan kirjoittama elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth, kolmeen osioon jaoteltu kuvaus Canthin elämästä. Ensimmäinen osa prologin jälkeen luonnostelee kirjailijan elämänvaiheet, toisessa keskitytään tuotantoon ja sen analyysiin, kolmannessa mietitään Minnaa ja hänen aatteitaan, sekä tutkitaan lyhyesti Canthin suvun vaiheet hänen jälkeensä.

Ehdottomasti kiinnostavin kolmesta osasta on varsinainen elämäkerta, kirjan alkupuolisko. Se on vetävää, mielenkiintoista (kulttuuri)historiaa, jota lukee nopeasti ja mielellään. Toinen vaihe on kirjallisuusanalyysia, joka kieltämättä vaatisi parempaa Canthin tuntemusta kuin oma lukioaikainen, alaviitemäinen oppimääräni. Maijala selkeästi odottaa, että kirjailijan tuotanto olisi edes jollain tasolla tuttua lukijalle. Ainakin minä putosin kärryiltä jo Työmiehen vaimon tulkinnassa. Olisin kovasti ollut kiitollinen lyhyistä juonitiivistelmistä, edes keskeisten teosten kohdalla, mutta ymmärrän kyllä, ettei joka novellia voi kuvailla juurta jaksain!

Kolmannessa osassa Maijala osoittaa, ettei Canth ollutkaan se jyrkkä, tiukka naisasianainen, jona me Minnaa vähemmän tuntevat helposti erehdymme häntä pitämään. Canth oli kyllä kiivas naisten - ja köyhien - oikeuksien puolustaja, jopa maltillinen sosialistikin kaikessa porvarillisesta kauppiasolemuksestaan huolimatta, mutta mitään esifeminististä, yksioikoista äänitorvea ei hänestä Maijalan otteessa muovata. Minna oli ehkä hurja mimmi, mutta hänessä oli myös epäileväinen, herkkä ja hauras puolensa, joka helposti kääntyi itse-epäilyksi ja masennukseksi.

Kertomus ankaran miehen tahdon alle nurjerretusta vaimosta osoittautuu sekin myöhempien polvien aikaansaannokseksi, ei niinkään todellisuudeksi. Elämäkerturi Maijala näyttää, että herra Canth arvosti ja tuki rouvaansa tämän lehtimiesuran alkutaipaleella, eikä ollut se ehdoton kotityranni, joksi hänet on jälkipolville kuvattu mm. Lucina Hagmanin, Canthin ensimmäisen elämäkerran kirjoittajan toimesta.

Canthin ohella elämäkerran sivuilla liikuskelevat aikansa kirjalliset kuuluisuudet Juhani Ahosta Arvid Järnefeltiin. Minnan kotonaan pitämä salonki oli kuopiolaisen hengenelämän hermokeskus, kiihkeätkin keskustelut kuuluivat Kanttilassa ohjelmaan, mutta todistajien mukaan emäntä onnistui pitämään suuremmat hengen palot aisoissa - vaikka välit esimerkiksi Ahon kanssa väliin olivat tulehtuneet. Räväkkä Minna herätti myös pahennusta aikalaisissaan, takajaloillaan olivat milloin papisto, milloin fennomaanit, milloin svekomaanit...

Opettajaseminaarin vuoden opintojen jälkeen keskeyttäneestä, kirjallisten töiden ohella lankakauppaansa hoitaneesta Canthista tuli klassikko, suurnainen, jonka mukaan on nimetty päiväkoti, katuja ja kouluja. Lehtorinleskestä sukeutui vähin erin aktiivinen toimittaja, novellisti, näytelmäkirjoittaja ja kääntäjä. Se oli porvarisleskelle jokseenkin tavaton urakehitys 1800-luvun Suomessa. Maijala epäileekin, että yhteiskunnalliset paineet vaikuttivat ainakin osittain Canthin terveyteen: sydänvaivat ja hermostuneisuus vaivasivat vain 55-vuotiaaksi elänyttä kirjailijaa lähes tämän koko aikuisiän ajan. Itsenäisen ja -päisen naisen osa ei ollut tuolloin helppo, vastustusta ja epäilijöitä riitti, niin naisten kuin miestenkin joukossa Canthilla oli synkkiä vihamiehiä. Sai hän toki kannustusta myös, ja kerrotaan, että aikanaan kuopiolaiset saapuivat Minnan hautajaisiin niin sankoin väkimäärin, etteivät kaikki saattajat mahtuneet hautausmaalle.

Minna Maijalan kirja on mainio rautaisannos niille, joille kansalliskirjailija on entuudestaan (lähes) tuntematon, mutta uskoisin vahvasti, että se antaa uutta tietoa ja pureskeltavaa niillekin, jotka ovat tutustuneet häneen allekirjoittanutta paremmin. Teos on napakka, nopealukuinen ja asiallinen olematta silti kuiva. Tiukassa analyysiosiossa lukijan mielenkiinto saattaa hieman herpaantua, ja turnausväsymys uhata, mutta Maijala ottaa ohjat viimeistään ympyrän sulkevassa kolmannessa osassa. Jouduin nielemään ennakkoluuloni, hyvä niin!

Arvosana: 8½/10

Minna Maijala
Hellä, herkkä, hehkuvainen Minna Canth
431 sivua
Otava 2014 

Lisälehtiä Kollaan tapahtumiin

Erkki Palolammen talvisotakirja "Kollaa kestää" nauttii ansaitusti klassikon statusta. Niin kuuluisa kirja on, että Palolammen muut teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lähes tyystin unholaan. (Kirjahyllyssäni lepää edelleen lukematta saman tekijän romaani "Kun se kerran tulee", pitänee perehtyä siihenkin, kun kerran sain tällä kokoelmalla aloitettua syventävät opinnot aiheesta Palolampi.) Suorastaan ällistyin, kun kirpputorilla törmäsin kertomuskokoelmaan nimeltä "Viimeinen vastaisku". Hintaa oli huimat 1,90 €. Kiitos vain, totesin ja nappasin niteen mukaani kassalle.

Palolampi itse luonnehtii vuonna 1941 päivänvalon nähnyttä teostaan näin:
"Tämän kirjan kertomukset perustuvat yhtä lukuunottamatta talvisodassa Kollaan rintamalla sattuneisiin ja koettuihin tapahtumiin. Ne askarruttivat mieltäni jo kirjoittaessani kirjan >>Kollaa kestää>>, mutta sen sivulle ne olivat liian irrallisia ja laajoja. Kirjoitin tapaukset luonnoksina muistiin jo syksyllä 1940 ja olen halunnut saattaa ne myös julkisuuteen pienenä kokoelmana."

 "Viimeinen vastaisku" ei ole dokumentti, eikä dokumenttiromaani. Lähinnä se lienee tosipohjainen novellikokoelma. Palolampi kertoo esipuheessaan halunneensa välittää sotilaiden omakohtaisia kokemuksia ja sodan sattumanvaraisuutta: "Olen tahtonut osoittaa näillä kertomuksilla,  mitenkä sodan kohtalot väistämättömästi kulkivat täyttymkseen vieden miehen matkansa päähän siinä, missä elämän vielä olisi pitänyt jatkua ja pelastaen toisen elämälle siellä, mssä varma tuho näytti ainoalta mahdolliselta, sekä mitenkä rintamamiehet alistuivat tähän kohtaloon oman inhimillisen pienuutensa tunnustaen, elämän ja kuoleman arvot uudelleen punniten."

Kirjasta huomaa selkeästi, että se on sodan itse kokeneen ja nähneen kirjoittama. Kaikesta rintaman banaaliudesta, liasta ja kauhusta Palolampi kirjoittaa kiihkottomasti ja pelkät tosiasiat todeten. Ilmestymisajankohta paistaa tekstistä lähinnä TK-miesten ja muiden virallisten kirjoittajien tyylisenä ilmaisuna, mutta mitään jatkuvaa aatteellista paatosta ei kirja kuitenkaan ole. (Ja totta kai meidän syvän rauhan aikana kirjaa lukevien kuva sodasta ja asenneilmapiiristä on aivan toisenlainen. Meillä ei ole kykyä ymmärtää, miltä teksti on vaikuttanut tuoreeltaan aikalaisten silmissä. Nykypäivänä syvä, uhrialttiutta ja yksilön velvollisuutta korostava isänmaallisuus on jäänyt muodista tai ainakin muuttanut muotoaan.)

Kokoelman ensimmäinen kirjoitelma on yksinkertaisesti nimetty "Kollaa", eräänlainen muistokirjoitus edellistalven taistelupaikoille, vaikutelmien ja tunnelmien tiivistelmä, muistutus siitä, mitä rintamalle heitetyt nuoret miehet joutuivat siellä muutamien kuukausien aikana kokemaan.

Seuraavana vuorossa oleva "Sissit" on likellä myöhempien vuosikymmenten sotaromaanien kaukopartiokuvauksia. Reservivänrikki Vornasen porukka käy kuutamoisena pakkasyönä kengityspuuhissa olevien venäläisten huoltomiesten kimppuun. Tarinan keskiössä ovat kokenut, vanhempi sotamies Mäkelä ja hänen nuori aisaparinsa, joka novellissa tottelee pelkkää lempinimeään "Kuopus". 
    Yhdessä pääjoukosta jättäytynyt, neuvokas taistelupari saa aikaiseksi melkoista tuhoa yllätetyn ja lähestulkoon paniikkiin ajautuneen vihollisen keskuudessa. Novellin lopussa haavoittunut Mäkelä tosin toimitetaan ahkiossa jsp:lle, mutta tunnelma jää toiveikkaaksi, sillä kuten lääkintämies viimeisessä kappaleessa rohkaisevasti toteaa: "Mäkelällä on vielä tehtävää tässä elämässä, kun hänet niin viime hetkessä pelastettiin."

"Kuolema kulkee" kertoo puolestaan syviin mietteisiin vajoneesta sotamies Tiittasesta, joka yksin taittaa matkaa hevosineen läpi runnellun huoltoreitin. Matka vie hakemaan kaatunutta alik Repoa etulinjan tukikohdasta. Pitkällä ja yksinäisellä taipaleella stm Tiittanen ehtii miettiä moneen kertaan sodan ja kuoleman oikullisuutta, sekä muita elämän suuria peruskysymyksiä. Vähäeleisessä novellissa keskitytään suurelta osin yksittäisen miehen sisäiseen myllerrykseen, ainoaksi käännekohdaksi jää vihollisen hyökkäys huoltotielle Tiittasen ollessa jo paluumatkalla.

"Kolmas yritys" on jälleen kepeämpi tarina. Stm Österholm on jo kolmatta kertaa lähdössä vihkilomalle. Aikaisemmat yritykset ovat tyrehtyneet äkäisten venäläisten toimesta milloin YH:n, milloin etulinjaan lähettämisen johdosta. Nytkin näyttää huonolta veli venäläisen hyökätessä tankkien avustuksella kohti suomalaisasemia. Lomalle kiukkuinen sotamies kuitenkin pääsee, mutta ennen häähuoneelle ehtimistä ehditään vielä tavata äreä kapteeni, lohdullinen sotilaspastori ja veljeään hautaamaan menossa oleva alikersantti. Luullaanpa Österholmia yhdessä vaiheessa vakoojaksikin.

"Hyökkäys" on nimensä mukaisesti kertomus yhden miehen kokemuksista erään taistelun aikana. Päähenkilönä toimii korpraali Tiainen, joka sekä varsinaisen ryhmänjohtajan että komppanianpäällikön kaaduttua joutuu johtovastuuseen - ja vastaamaan ryhmänsä hallitusta perääntymisestä. Korpr selviytyy tehtävästä hyvin, vaikka synkeä epäusko välillä kummitteekin hänen ajatuksissaan. Lonkkaan lievästi haavoittunut Tiainen pääsee kuin pääseekin ryhmänsä rippeiden kera takaisin omiensa luo.

Pahiten ajan hammas on puraissut "Invaliidia", joka kertoo ihanteidensa sokaisemasta asetarviketehtaan insinööristä. Reservin luutnantin on omasta mielestään suorastaan pakko päästä rintamalle, sotateollisuuden parissa työskenteleminen on hänen mielestään pahimman luokan pelkuruutta. Sinnikkään yrittämisen jälkeen ltn pääseekin tavoitteensa mukaisesti sotimaan, haavoittuu kolonnan etunenässä kulkiessaan, menettää kaksi raajaansa sekä saa rujot arvet kasvoihinsa. Nykylukijan silmissä novelli jää toisia vajaamittaisemmaksi ja ontommaksi. Uhri- ja uhrautumisajatukset vaikuttavat enemmän juhlapuheelta kuin omakohtaiselta tekstiltä. (Tässä kohtaa on kuitenkin syytä muistaa, että tuolloin ajat ja asenneilmasto olivat, sattuneesta syystä, hivenen erilaiset kuin nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Olen myös taipuvainen uskomaan, että nimenomaan tämä ihanteellista uhrautuvaisuutta huokuva ja paatoksellinen kertomus on kokoelmassa se ei-niin-tosipohjainen yksilö.)

"Viimeisen vastaiskun" keskushenkilö on reservivänrikki Kantala, toinen päähenkilö puolestaan taistelulähetti Aaltonen. Alkujaan uskonnollisen vakaumuksen läpitunkema Aaltonen ei kykene tappamaan vihollista kiväärillään ja joutuu asetoveriensa pilkkaamaksi. Vänrikki kuitenkin saa vähitellen Aaltosen mielipiteen muuttumaan esimerkillään ja henkilökohtaisilla puhutteluilla. 
    Vähitellen pelkuriksi leimattu sotamies kasvaa joukkueenjohtajansa luottomieheksi, rauhalliseksi ja järkähtämättömäksi soturiksi, jonka mielenvarmuutta ja uskon vahvuutta Kantala suorastaan kadehtii. Aaltosesta tulee keskeinen apu sirpaleesta haavoittuneelle vänrikille, joka liki tuhoutuneen joukkueensa kanssa yrittää pidätellä vihollista - ja lähettää sanaa esikunnalle, jotta saataisiin lisävahvistusta tukalaan tilanteeseen. Kaksi ryhmällistä saapuukin, mutta silloin apu on jo vänr Kantalan kannalta myöhäistä. Kaatunut upseeri viedään yhdessä haavoittuneen lähettinsä kanssa selustaan.

Kokoelman päättää "Kello yksitoista", joka kuvailee maaliskuun kolmannentoista päivän ja yhdekstoista määrätyn tulitauon koittamista. Sodasta uupuneet miehet alkavat epäuskoisina odottaa rauhaa, sen tuloa täysin todeksi uskomatta. Niin monta kertaa on jo aselevosta huhuttu, mutta puheet ovat jääneet huhuiksi, joten odotukset eivät nouse järin suuriksi.     
    Tarinan keskiössä on nimettömäksi jäävä alikersantti, joka kaatuu vain hetkeä ennen vihollisuuksien loppumista, ennättäen jo haaveilla kotiin palaamisesta. Jäljelle jääneet sotamiehet puolestaan ryhtyvät omatoimisesti kokoamaan lähimaaston kaatuneita, koska eivät osaa muutakaan, mutta työ osoittautuu turhaksi, koska paikalle saapuneet, "vodkanhuuruiset" neuvostoupseerit kieltävät jyrkästi suomalaisia ottamasta vainajiaan mukaan. 
    Ajan epävarmuus on selkeästi aistittavissa kirjan loppukappaleesta: "Sadankahdenkymmenen kaatuneen suomalaisen ruumiit jäivät jälkeen komppanian hiihtäessä joukkosidontapaikan ohi maantielle, mutta miehet eivät sitä unohtaneet, ja heistä tuntui kuin kaatuineitten henget olisivat seuranneet heitä surulliselle marssilla kohti länttä ja saattaneet heitä aina uudelle väkivaltaiselle rajalle saakka, mutta sieltä palanneet takaisin Kollaalle - odottamaan suomalaisten paluuta." Pysyvään rauhaan ei siis vuonna 1940 tekstinsä muokannut Palolampikaan uskonut.

Palolammen kirja on taitavan kirjailijan työtä, kieli on kuvailevaa ja taipuu hyvin päähenkilöiden tunteiden ja ajatusten  välittämiseen. Hivenen vanhahtavalta teksti tietysti vaikuttaa, mutta se on luonnollista ottaen huomioon kirjan iän (mutta tämähän ei sinällään mikään haitta ole, vaan iäkkäiden teosten kohdalla lähinnä autenttisuutta lisäävä mauste) ja kirjoitusajankohdan. 

"Viimeinen vastaisku" peittoaa monet nuoremmat sotakertomuskokoelmat sikäli, että se on kirjoitettu melko tuoreeltaan, vaikutelmien ja kokemusten ollessa vielä laimentumattomia. Harvemmin uusissa sotakirjoissa kuvaillaan vaikkapa ympäristöä yhtä kouriintuntuvasti ja lakonisesti. Taisteluja ja sodan runtelemaa ympäristöä katsellaan silmin, jotka todella ovat nähneet, miltä sota pahimmillaan on. Palolampi välttää siten elokuvien ja kertomusten muovaaman sotanäkemyksen ja välittää lukijalle taistelujen tunnelman autenttisena - arvaamattomana ja säännöttömänä.

Päähenkilöitä ei Palolammen kokoelmassa nosteta toisia korkeammalle, novellien keskeisinä hahmoina ovat miehet, jotka hoitavat heille annetut tehtävät ja velvollisuudet mukisematta ja parhaansa koettaen, niistä tai itsestään suurempaa meteliä nostamatta. Sotaneurootikkoja tai varsinaisia pelkureita ei pää- tai edes sivuhenkilöiden joukkoon mahdu, mutta Palolampi kyllä kuvailee taistelun jälkeen jsp:ta kohti talutettuja "tärähtäneitä" realistisesti ja ymmärtäen, ei niinkään syyllistäen.

"Viimeinen vastaisku" on tervetullut lisä lukukokemuksiini. Se on mielenkiintoinen lisäliite "Kollaa kestää" -klassikolle, eikä lainkaan häpeä viihteellisempien sotakirjojen rinnalla. Soisi useammankin sotakirjallisuutta kuluttavan tarttuvan tähän kokoelmaan.

Arvosana 8½/10

Erkki Palolampi 
Viimeinen vastaisku - kertomuksia sodan kohtaloista
220 sivua
WSOY 1941

Matkaopas kummitusbongarille

En usko aaveisiin tai muuhunkaan yliluonnolliseen. En pelkää pimeää tai yksin olemista. Mielikuvitukseni ei toistaiseksi ole lähtenyt laukalle, vaikka olen töiden puolesta liikuskellut niin itsemurhan tapahtumapaikalla kuin punakaartilaisvankien teloituspaikalla.

Kummitusjuttuja sitä vastoin rakastan! 

Erityisesti pidän kotimaisista, perimätietoon perustuvista tarinoista. Ne ovat jollain tavoin "uskottavampia" ja maanläheisempiä kuin turboahdetut amerikkalaiset kauhutarinat. Ehkä syynä on maantiede. Kotoisiin nurkkiin asettautuneet hiippailijat tuntuvat helpommilta sulattaa verrattuna vierasmaalaisiin hiippareihin. Suomalaisen lukijan mielessä vanhat maalaiskartanot, vauraat porvaristalot ja synkeät pellonlaiteet ovat sopivia kulisseja henkimaailman väelle. Puhumattakaan nyt meren yksinäisistä saarista ja torjuvista luodoista!

Tiina Hietikko-Hautalan kirjoittaman ja Suvi Karin valokuvamuokkauksillaan kuvittaman Aaveiden Pohjanmaan idea on yksinkertaisesti loistava. Lyhyehköön kirjaan on koottu napakoiksi kertomuksiksi maakunnan tunnetuimmat kummitusjutut. Opasta muistuttavassa niteessä on käyty läpi lyhyesti levottomien henkien asuinsijojen sijainti ja historia, paljastettu aaveiden todellinen henkilöllisyys ja mainittu niin sanottuja silminnäkijähavaintoja. (Vai pitäisikö joissain tapauksissa puhua korvinkuulijoista silminnäkijäin sijaan?) 

Kirjoittaja ei tuputa kummitusjuttuja täytenä totena, mutta tunnelmaa ei myöskään pilata kuivilla tieteellisillä faktoilla siitä, mikä luonnollinen asia tai ilmiö voi aiheuttaa narauksia, kahahduksia tai silmänurkassa häilähtäviä varjoja vanhoissa taloissa. Siksi nuotiopiirimäinen kerrontatunnelma pysyy mukavasti yllä. Rauhattomien henkien alkuperä tulee kyllä dokumentoiduksi asiatiedolla, mutta mitään pitkiä elämäkertoja ei Pohjanmaan kummitusväestöstä sepitellä. Tämä ratkaisu toimii hyvin.

Kummituskohteista annetaan tarkat osoite- ja koordinaattitiedot, joista voi etsiä kummittelupaikkojen sijainnin -  joihinkin kohteisiin on mahdollisuus jopa mennä testaamaan, josko itse näkisi tai kuulisi kummia. Jotkut talot tarjoavat jopa opaskierroksia, joiden vetäjiltä voi kysellä aaveista. Siitä vain googlaamaan kiinnostavimmat paikat! Aaveet odottavat!

Pienen miinuksen antaisin kirjan kuvitusratkaisusta. Näin ei-pohjanmaalaisena ja seutuja sen kummemmin tuntematta olisin kaivannut selkeitä ja tavallisia valokuvia itse kummitustaloista. Myös niistä rauhattomina vaeltelevista, joista on eläessä maalattu muotokuva, olisi voinut liittää potretin uteliaiden pällisteltäväksi. Jossain määrin sekavat kuvanmuokkaukset tuovat mieleen lähinnä lukion englanninkirjan. Hienopiirteisempi lähestymistapa olisi perinnetarinoille kunniakkaampi! 

(Tässä kirjoituksessa kuvituksena on yle.fi -sivustolta napattu otos Etelä-Pohjanmaan opistosta, jossa kertoman mukaan asustelee muuan herra everstiluutnantti Labanoffin haamu. Labanoff oli venäläisupseei, joka siirtyi ajasta ijäisyyteen vuonna 1809. Everstiluutnantin kummittelijakollegoita ovat kirjassa mm. levoton laivanvarustaja Carlson Kristiinankaupungista, Storskäretin saarelle haudattu piispan tytär ja Harrbådan onneton neito.)

Plussaa kirja saa myös siitä, että henkiolentojen "aikajana" ulottuu keskiajalta vuoteen 1985. Harvemmin kohtaa kummituskirjallisuudessa aivan näin tuoreita tapauksia kuin entisen Seinäjoen teatterin henkilökuntaan kuulunut vakiovierailija!

Pohjanmaan kummittelijoista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Ja kukapa koostaisi samanlaisia tarinavalikoimia myös muiden maakuntien levottomana kulkevista sieluista?

Arvosana 8/10

Tiina Hietikko-Hautala
Suvi Kari (kuvitus)
Aaveiden Pohjanmaa - Kummitustarinoita mailta ja meriltä
82 sivua
Haamukustannus 2013 

Kakolan kulttuurihistoriaa

"Kakola-nimen tuntee jokainen suomalainen."

Näin todetaan Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen Kakola -teoksen takakannessa, eikä väite luultavasti osu kovin etäälle maalistaan. Ainakin suurin osa suomalaisväestöstä tuntenee paikan nimen ja maineen, mutta rakennus ja sen asukit ovat kuitenkin tavalliselle kansalaiselle melkoisen vieraita, etenkin meille, jotka emme ole turkulaisia. (Eikä taida suurimmalle osalle turkulaisistakaan olla tuttu kuin entisen lääninvankilan julkisivu.)

Kakola-kirjan esipuheen on itseoikeutetusti kirjoittanut Turun kuuluisin rikoskirjailija, Jussi Vareksen luoja Reijo Mäki - ja lyhyen prologin jälkeen päästäänkin sitten varsinaiseen asiaan.

Vankilasuunnitelmat ja laitoksen perustaminen, alkuvuosikymmenten kuohunnat, normaalin vankilaelämän harmaa arki ja vankilan väen mieliin jääneet erikoistapaukset käydään läpi sutjakkaasti ja mielenkiintoisesti. Lukija saa tietoa niin vankimielisairaalan vaiheista (muun muassa sen, että alkuun mielenterveysongelmaisia pidettiin ns. normaalien vankien joukossa ennen kuin heille valmistui oma hoitorakennuksensa), arkkitehtuurista, laajennuksista (vanhat tilat kävivät vankimäärän lisääntyessä vääjäämättä ahtaiksi) kuin työstä, vapaa-ajasta ja tapakulttuuristakin.

Ajallisesti Kakolanmäen historiikissa liikutaan tsaarin hallitsemasta suurruhtinaskunnasta 2010-luvun itsenäiseen Suomeen. Historian eri vaiheiden yhteydessä tutkaillaan myös yhteiskunnan alati muuttuvaa suhtautumista vankeihin ja vankiloihin. Yleiset asenteet ovat heijastuneet myös Kakolan seinien sisälle: ensin mäki vankiloineen oli pelkkä rikollisten säilyttämispaikka, sittemmin siitä pyrittiin tekemään jopa kasvattava laitos, jonka tavoitteisiin kuuluivat vankilakierteen katkaiseminen ja rikollisten auttaminen uuden elämän alkuun.

Turkulaisselleissä on säilötty sotarikollisia ja desantteja, mielisairaita ja murhaajia - ja kaikkia näiden kategorioiden väliin jääviä rikollisia. Kakolassa on kuoltu, kapinoitu ja unelmoitu, tehty työtä ja tavoiteltu vapautta joskus hyvinkin kyseenalaisin keinoin.

Komea kuvitus arkistovalokuvineen tukee hienosti reilusti yli sata vuotta vankilana palvelleen rakennuskompleksin vaiheita. Mukana on monipuolinen kattaus erilaisia otoksia: sisäkuvia, kuvia työpalvelusta, henkilökuvia, johtajien, vartijoiden ja asukkaiden virallisia muotokuvia...

Mukaan mahtuu yleisen vankeinhoidon ja vankilakulttuurin historian ohella myös pieniä anekdootteja Kakolan elämästä eri vuosikymmeninä. Joskus kertomukset ovat surkuhupaisia, toisinaan liikuttavia, mutta aina tosia. Turkulaisvankiloiden holvien taakse päätyivät vain rikollisista hurjimmat - sen punkkia ehtivät kuluttaa myös monet nimekkäät rikolliset. Kakolan käytävillä ovat kulkeneet muun muassa R.O. Auervaara, Juha Valjakkala, Matti Haapoja ja Volvo-Markkanen. Kuuluisimmista asukkaista on kirjaan laadittu lyhyehköt esittelyt. Myös Mathilda Wreden työ vankien auttamiseksi tulee esitellyksi.

 Lahtinen ja Salminen eivät ole suinkaan luoneet luettelomaista, paperinmakuista toimintakertomusta, jollaiseksi virallisten laitosten historiikit niin helposti lipsahtavat, päin vastoin tekijät ovat kirjoittaneet reipasotteisen ja virkeän  "elämäkerran" Suomen kenties pahamaineisimmasta rangaistuslaitoksesta. Kakolan tarina on ehkä normaalia erikoisempaa kulttuurihistoriaa, mutta epätavallisuudessaan sitäkin mielenkiintoisempaa.

Rivakan  kirjallisen kierroksen jälkeen lukijalla onkin vähän hämmästynyt olo: joko se loppuikin? Runsaslukuisilla valokuvilla koristettu kirja tulee ahmaistua nopeasti ja loppuun ehdittyään sitä toivoisi, että vangeista ja heidän vartijoistaan olisi ollut enemmänkin tarinoita tarjolla. Olisi sitä mieluusti lukenut muhkeammankin opuksen aiheesta!

Joka tapauksessa Kakola - Vankilan tarina on erinomainen, paikoin hauskakin läpileikkaus Turun maankuulusta vankilasta, joka ehti käyttöhistoriansa aikana toimia niin rangaistuslaitoksena, kasarmina kuin elokuvien taustakulissinakin.

Arvosana 9/10

Rauno Lahtinen
Anu Salminen
Kakola - Vankilan tarina
232 sivua
Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2014

Eräs helsinkiläinen henkirikos

Vinkeä ilmestys, tämä Hannu Mäkelän "Elävät ja kuolleet". Samaan hintaan tarjotaan sekä faktaa että fiktiota, historiallista pienoisromaania että oikeiden tapahtumien tutkimista arkistoiden ja mikrofilmien äärellä. 

Ensin on valokuva, otettu rikospaikalta vuonna 1928. Tekopaikka on pieni asuinhuone Helsingin Fleminginkatu nelosessa, aikalaiskuvaaja on taltioinut filmille kaksi ruumista - miehen ja naisen. Mäkelä kuvailee näkemänsä asiallisesti, hän ei vielä prologissan lisää kuvaan juurikaan mitään ylimääräistä, vain perusteltuja olettamuksia. Lakoniseen tapaan käydään läpi faktat, jotka jokainen voi kuvasta havaita. Nyt, kun näkymä on lukijalle tuttu, voidaan asetelmaa vähitellen kehiä auki. Keitä surmatut ovat? Mikä heitä yhdistää? Mikä paikka on tämä asunto, jonka räsymatolla retkottaa nainen ja seinustan luhistumaisillaan olevassa sängyssä makaa tunnistamaton mies, hänkin kuolleena?

Johdannon jälkeen Mäkelä tarjoaa fiktiivisen version surmiin johtaineille ihmiskohtaloille. Kertomuksen päähenkilöitä ovat kutoja Matilda L. ja Yrjö S. Nimet, tapahtumapaikka ja -aika, sekä Tildan ammatti, kutoja, ovat historiallsia tosiasioita, mutta muutoin  kirjailija on kehittänyt heille omatekoiset vaiheet. Elämää tarkastellaan sekä Yrjön että Matildan silmin.

Tilda on raskaana ja pelkää tilansa paljastuvan. Se tietäisi varmaa työttömyyttä ja kurjuuteen suistumista. Yrjö, tuleva isä, on työtön ja naimisissa sairaalloisen Siirin kanssa. Avioliitto on aikaa sitten arkistunut, paria pitää yhdessä lähinnä miehen vaimoaan ja lapsiaan kohtaan tuntema säälintapainen.

Vaimo käy tapaamassa Tildaa, rukoilee tätä ajamaan Yrjön takaisin kotiinsa, ja paljastaa muutamia epämiellyttäviä seikkoja Yrjön entisistä naisseikkailuista. Matilda ei tiedä mitä ajatella kutsumattomasta vieraasta tai valehtelijaksi paljastuneesta sulhasestaan.

Yrjölle ei onnetar hymyile. Pirtun kaupitteluun sotkeutuva mies saa poliisin peräänsä ja etsii turvaa rakastajattarensa nurkista. Ilmoitus tulevasta perillisestä ei häntä innosta. Tildaa kauhistuttaa ajatus hylätyksi joutumisesta. Vähin erin tapahtumat kärjistyvät kohti henkirikosta, epätoivoiseen asemaan ajetun naisen toteuttamaa (itse)murhaa.

Kirjan fiktiivinen osa saa karun lopun, mutta kovin kauniita vaiheita ei löydy todellisesta elämästäkään.

Mäkelää kiehtovat Tildan ja Yrjön elämäntarinat. Kirjailija alkaa etsiä heitä arkistojen ja lehtiartikkeleiden kätköstä. Vaihe vaiheelta, hitaasti, valokuvan hahmot saavat oikeat taustat. Paljon jää rivien väleihin, jokin puolestaan tarkentuu. Kuvitellulla versiolla on joitain yhteneväisyyksiä päähenkilöiden todelliseen elämään, mutta totta kai myös eriäväisyyksiä ilmenee. Siiriä ei Yrjöllä ole ollut, mutta helsinkiläinen sukulaismies kuitenkin. Sekä Tilda, joka teki keväällä 1928 lehtiinkin päätyneen veriteon, ampui itsensä ja rakastajansa. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa Yrjö oli ehtinyt vaihtaa kirjansa toiseen asuntoon. Siinäkö oli motiivi Tildan teolle? Sitä ei historia kerro, mutta olettamuksia voi esittää. 

Mäkelä kirjoittaa kauniisti. Vähäeleisesti, mutta silti lähes myötätunnolla henkilöihinsä suhtautuen. Tilda ei ole kylmäverinen murhaajatar, eikä Yrjökään täysi konna. Näin olisi voinut tapahtua, kirjailija viestii, mutta muistuttaa silti, että tapahtumien kokonaiskuva on tuomittu jäämään ikuiseksi arvoitukseksi. Ainoat silminnäkijät murhatapaukselle olivat uhrit itse, eivätkä naapureiden tekemät lausunnot tai poliisin ottama kuva kerro, mikä lopulta sai Tildan tekemään ratkaisunsa. Kuolleet ovat hetkeksi heränneet kirjan sivulla henkiin, mutta lopullista totuutta he eivät silti suostu kertomaan.

Elävät ja kuolleet on erikoinen, kiehtova kirja. Sitä voi varauksetta suositella sekä taidokkaan romaanikirjallisuuden että historian ystäville. En muista vastaavaa yhdistelmää aikaisemmin lukeneeni, tämä oli ehdottoman mielenkiintoinen ja avartava lukuelämys!

Arvosana 9/10

Hannu Mäkelä
Elävät ja kuolleet
275 sivua
Tammi 2008

Kurkijoelta Normandian sankarihautausmaalle

Toisinaan harkitsematon teko voi suistaa raiteelta paitsi oman, myös läheisten elämän. Joskus rikoksella voi olla vaikutusta pikienkin aikojen päähän. Näin kävi Antti Nenoselle, joka surmaamalla markkinamatkalaisen tuli sattumalta aloittaneeksi historian sivujuonteen, joka päättyi lopulta Normandian rannikolle, sankariristin alle.

Mikko Porvalin ohuessa sotahistoriankirjassa aloitetaan tapahtumien sormeileminen Kurkijoelta, 1920-luvun markkinahumusta. Nenos-Antilla ei ole varaa hevosenostoon, eivätkä tuttavat suostu valuuttaa lainaamaan, rahojen palauttamisesta kun ei aina Antin kohdalla ole tietoa.

Onnettomuudekseen Lopotin markkinoille suuntaa myös Aleksanteri Montonen, joka paksun lompakkonsa ja Antin hevosenostosuunnitelmien takia päätyy vanhan nahkatehtaan rannalla sijaitsevaan avantoon. 

Surmateosta epäillään tietenkin pian Nenosta, jolle ilmaantunut uusi hevonen ja entistä leveämpi elämäntyyli herättävät kyläyhteisön mielenkiinnon ja laittavat juorut liikkeelle. Koko kevään kestäneiden murhatutkimusten jälkeen Nenonen todetaankin syylliseksi ja passitetaan vankilaan murhamiehenä.

Antin leski sinnittelee pienen Olavi-poikansa kanssa kotikylän asukkaiden ylenkatseen alla. Linnalesken elämä ei karjalaiskylässä ole helppoa ja lopulta Eriikka-vaimo päättää lähteä uuden elämän alkuun Kanadaan. Olavi jää mummon hoiviin, eikä yhdeksään vuoteen tapaa äitiään. 

Viimein pojalle saadaan matkarahat kokoon ja tämä pääsee äitinsä perään uuteen ja outoon asuinmaahan. Toinen maailmansota on kuitenkin nurkan takana ja 1930-luvun loppumetreillä 17-vuotias nuorukainen päättää liittyä Kanadan armeijaan. Ura kuninkaallisissa maavoimissa vie ensin Englantiin ja sieltä The Royal Regiment of Canadan riveissä Normandiaan.

Liittoutuneiden operaatio ei kestä sotamies Nenosen osalta kauaa, hän kaatuu ranskalaisen kartanon omenatarhaan pian operaation alkamisen jälkeen - ja päätyy sankarihautaan. Kaipaamaan jäävät äiti-Eriika ja brittiläinen tyttöystävä Florence. (Mutta kuten Porvali kirjassa toteaa: Olavin kaatuminen olisi tosin voinut tapahtua myös Karjalan kannaksella, mikäli Nenosen perhe olisi jatkanut elämäänsä koti-Suomessa. Venäläisten suurhyökkäystä torjumaan olisi varmasti heitetty myös stm Nenonen, terve asevelvollisuusikäinen kun oli.)

Isän tekemä murha ja sen selvittely nielaisevat kirjasta lähes kolmasosan ja ovat yllättäen kiinnostavinta antia koko teoksessa. Lähdemateriaali pääsee likemmäs kohteitaan ja veriteon yksityiskohdat tarkentuvat poliisin tutkinnan edetessä paremmin kuin pojan henkilöhistoria Normandian reissulla. Kurkijärvi ympäristönä tulee sekin paremmin esitellyksi kuin Ranskan kaukaiset kolkat. Yksinomaan jo isä-Antin muotokuva jää ehyemmäksi kuin pojan myöhemmät vaiheet.

Olavin elo ja olot käydään läpi ylimalkaisesti, enimmäkseen Englannin ja Ranskan tapahtumat ovat Olavin yksikön historiaa, eivät niinkään yksittäisen taistelijan. (Tämä on tietenkin ymmärrettävää, Nenonen itse kun ei taistelun vaiheita tietenkään enää kyennyt jälkikäteen kertomaan, eivätkä harvat jälkeen jääneet dokumentit anna kuin kuivan virallista tietoa yksittäisestä rivimiehestä.) Rykmentin vaiheet viedään lävitse ripeään tahtiin, Olavin elämän kiemuroista kertovat lähinnä kantakortin merkinnät puntiksista, lomista ja ylennyksestä. Kovin ohueksihan päähenkilö näin ollen vääjäämättä jää.

Normandian maihinnousu on tietenkin kiehtovampi tapahtuma maailmanhistorian kannalta kuin jokin yksittäinen murha pienellä Kurkijoella, mutta itse olisin kenties mielummin lukenut laajemmaltikin kuvausta poliisin ponnisteluista todistaa Antti Nenonen syylliseksi kuin ripeää tahtia kaahottavan kuvauksen Olavin rykmentin sotataipaleesta. Ehkä kirjan näkökulma olisikin kannattanut keikauttaa Lopotin kylään sijoittuvaan tosielämän rikostapaukseen, ja jättää Normandia-vaihe sivuosaan.

Ei "Kaatunut Normandiassa" silti heikko kirja ole. Yhden perheen, henkirikoksen ja kanadalaisrykmentin sotilaan tarinan se kokoaa sujuvasti kansiensa väliin, eikä kaipaa sivuakaan enempää kronikkaansa.

Arvosana 6/10

Mikko Porvali
Kaatunut Normandiassa - Suomalaissotilaan tarina
135 sivua, valokuvaliite
Atena Kustannus Oy 2011

Sydämetön mies ja muuta sekalaista väkeä

Toivo Siltalan Veikko Huovisen jäämistöstä koostama kokoelma Luonnonkierto on kuin bonusraita äänilevyn lopussa: ihan mukava yllätys, mutta ei välttämättä aivan nouse muun julkaistun materiaalin tasolle. On silti varsin mukavaa, että nämäkin pakinat, jutelmat ja novellit ovat päätyneet kovien kansien väliin, eivätkä unohtuneet kirjailijan jälkeensä jättämään arkistoon.

Näin sanoessani en tarkoita, että juttukooste olisi huono tai sen sisältö laadultaan normaalia keveämpää Huovista. Materiaali vain on tyyliltään niin vaihtelevaa, etteivät jutelmat ja novellit oikein solahda sujuvasti toistensa lomaan: ensin aloitellaan osiolla, joka sisältää perinteistä kainuulaisen metsäelämän kuvausta, sitten siirrytään neljään lyhyeen erikoiseen, joista puolestaan loikataan Sinisiä ajatuksia -otsakkeella Apu-lehdessä painettuihin pakinoihin. Niiden jälkeen taas päädytään muutamiin julkaisematta jääneisiin lyhyisiin erikoisiin, joiden perään pohditaan kolumnien muodossa urheilun omituisuuksia. Sen jälkeen kaarretaankin jo loppusuoralle ja viimeiseen osakokonaisuuteen - aiheiltaan vaihteleviin, eri aikakausjulkaisuissa ensi kerran päivänvalon nähneisiin teksteihin. Aiheiden laajuus kostautuu hajanaisuutena.

Valikoiman ehdoton kruunu on Hamsteri, Huovisen loihtima, pirulliseen irveeseen päättyvä, miltei maaginen novelli giganttisen säilyketölkkivaraston vaalijasta ja hänen värväämästään tilapäisavustajasta. Tapahtumapaikkaa tai -aikaa ei ole määritelty, mutta lukija voi kuvitella mustaan pomppaan pukeutuneen miehenkoljatin liikuskelevan sodanjälkeisessä Saksassa tai jossain muussa Euroopan rikki pommitetussa kolkassa. 

Myös alkupään metsäkuvaukset avautuvat taidokkaina ja väkevätunnelmaisina, kirjaa tutkiva jo miltei haistaa nenässään männynhavut, soiset niityt ja auringon lämmittämät aukeat. Siksi lähelle Huovinen tuo hikoilevat metsätyöläisensä, savottalaisensa ja takamaiden kämpät.

Nimensä koostelma on saanut koskaan (?) lopullista muotoaan saavuttamattomasta novellista, jota kirjailija on mielikuvituksessaan työstänyt (ja yrittää jopa aihelmana  virkaveljelleenkin käyttöön tyrkyttää). Luonnonkierrolla pykii eteenpäin elämässään mies, joka on syntynyt sydäntä vailla ja siksi korvaavan järjestelmän varassa jähmeä ja verkkaisen sorttinen toimissaan. Harmi, ettei idea milloinkaan jalostunut loppuun asti!

Ajallisesti kirjoitukset ulottuvat 1950-luvun sotakorvausvuosilta 2000-luvun alun markkaa hyvästelevään Euro-Suomeen. Joitakin kirjoitelmia on ajan hammas armoitta puraissut; ajankohtaisiksi tarkoitetut, urheilua luotaavat lausunnot ovat auttamatta vanhenneita, mutta samaan aikaan viisikymmenluvun alussa naputeltu savottajuttu on edelleen tuore ja nautinnollinen vuosikertatuote.

Ensikosketukseksi Huovisen tuotantoon en tätä lähtisi suosittelemaan - lajitelma ei tee mestarille täyttä oikeutta, mutta meille piintyneemmille huovisfriikeille tämä kokoelma on oiva makupala.

Arvosana 7/10

Veikko Huovinen
Luonnonkierto - Novelleja, pakinoita, lyhyitä erikoisia 1950-2001
245 sivua
Kustannusosakeyhtiö Siltala 2012