Ensimmäinen merkintä pitkään aikaan

Viimeisestä kirjoituksestani on vierähtänyt luvattoman pitkä tovi. Kyse on vain ja ainoastaan laiskuudesta, mukavuudenhalusta ja blogikirjoittamisen välttelystä. Koska tuherran merkintöjäni itseäni varten, en ole kellekään tilivelvollinen tauoista tai bloggauslakosta, eikä Raviharakka varsinaisesti ole "julkinen". Vaikka sitä kuka tahansa voikin halutessaan tutkia. Toki täällä saa viivähtää, jos haluaa, tervetuloa!

Tauosta huolimatta olen ahkerasti lukenut kirjoja, joskus pohtinyt jopa niistä bloggaamista saamatta aikaiseksi muuta kuin ajatuksia kirjoittelemisesta. Keväällä opiskelin arkeologiaa avoimessa yliopistossa ja luennot saivat katsomaan historiaa aivan uudesta vinkkelistä. Intouduin jossain määrin myös esihistoriasta, mikä oli aika huvittavaa, sillä aiemmin suhtauduin aiheeseen lähinnä olankohautuksella: kivikirveitä, saviruukun sirpaleita ja luolamaalauksia. Hohhoijakkaa, olkoot. Ihan näin asia ei sitten ollutkaan ja nyt suhtaudun paljon suuremmalla mielenkiinnolla pronssikautisiin hautoihin ja kallioluolista löydettyihin iskoksiin (sekä niistä kirjoitettuihin teksteihin, heh).

(Kuva: Museovirasto)

Keskiajasta olen lukenut mielelläni jo esiteini-ikäisestä asti. Arkeologiakurssituksella tuli paneuduttua myös historiallisen ajan löydöksiin joten voidaan sanoa, että keskiaikakiinnostukseni koki eräänlaisen renessanssin - jos ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan.

Joulun alla Suomalaisessa liikkuessani huomasin monen muun kiinnostavan teoksen ohella pariskunta Ilmari Aallon kirjoittaman ja Elina Helkalan kuvittaman kirjan Matkaopas keskiajan Suomeen. Kirjailija mainittiin arkeologiksi, joten sisäiset tuntosarveni nousivat heti. Selailtuani kirjaa päätin kiikuttaa sen kassalle. Kotona otin niteen välittömästi lukemisekseni. Hyvä kun muistin nukkua, luin oppaan läpi muutamassa illassa.

Matkaopas keskiajan Suomeen on nopealukuista tekstiä ja aikuislukijoiden lisäksi sitä voi suositella historiasta kiinnostuneille nuorison edustajille, itse olisin riemastunut suunnattomasti, jos olisin joskus kuudesluokkalaisena saanut tämän kirjan kätösiini. Aallon teksti ei ole lähdeviitteiden ja -teosten luettelua tieteelliseen tyyliin, vaan reipashenkistä ja yleispätevää selostusta menneisyyden elämänmenosta. Anekdoottimaiseen tapaan Aalto käy läpi tapoja ja tyylejä niin kaupankäynnin, kirkossa vierailemisen, ruokailemisen ja pukeutumisen osalta. Missään vaiheessa kirja ei lähde saarnalinjalle, vaan pysyy kepeänä näin positiivisessa mielessä sanottuna. 

Jos on laillani tottunut lukemaan ns. raskaamman sarjan historiankirjoja, Aallon teoksesta tulee hivenen ristiriitainen olo. Tekijä mainitsee saaneensa innoituksen Englannissa julkaistusta keskiaikaa matkaoppaan tavoin lähestyvästä kirjasta, mutta aivan loppuun asti ei ainakaan tässä suomalaisessa versiossa päästä, jos on tarkoitus "esiintyä" opaskirjasena menneisyyteen a'la Berlitz. Väliin kuvaillaan taloja, kyliä ja kirkkoja kuin matkaoppaassa, mutta välillä hypähdetään kansanperinteen laveammille poluille. Toki laaja aihe aiheuttaa tekijälle lähestymisongelmia, mutta luulenpa, että kirjalle olisi tehnyt palveluksen, jos ei sitä olisi karsinoitu "matkaoppaaksi", vaan se olisi ollut avoimesti yleiskuvaus esittelemästään ajasta - sillä sitä Aallon kirja nimenomaan on. Matkaopas toimii hienona johdatteluna ja tutustumisena keskiaikaan, mutta se ei tietenkään ole mikään syvä ja kaikenkattava tutkielma ko. aikakauden Suomesta, eikä se varmasti siihen tähtääkään. Eikä kirjan parissa ole tylsää, päinvastoin - sen lukee ravakasti läpi ja lukija tekee matkan varrella myös tukun aivoja kutkuttavia oivalluksia.

(Kuva: ESS)

Itseäni häiritsee pikkiriikkisen myös kirjan kuvitus. Olisin mielummin tussilla rajattujen akvarellien sijaan katsellut otoksia autenttisista esineistä ja napsinut mukaan enemmän kuva-aineistoa keskiajan alkuperäiskäsikirjoituksista, museoiden kokoelmista ja löydöksistä (kun nyt sentään on ammattiarkeologi tekijänä!). Helkalan maalauksista tulevat kieltämättä mieleen ala-asteaikaisen koulukirjojen kuvitukset, eikä se välttämättä ole hyvä asia. Väliin töitä voisi jopa luonnehtia kömpelöhköiksi ja taiteilijalta kaipaisi vähän luovemman värivalikoiman käyttämistä. Nyt mennään melko pitkään perussävyillä, joita mustat, paksuhkot rajaukset vain koristavat.

Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Aallon opaskirjaa voi hyvällä omallatunnolla suositella keskiajasta ja historiasta kiinnostuneille lukijoille. Kaltaisilleni niuhoille se voi olla hivenen liian köykäinen - tai sitten ei.

Arvosana 7/10

Ilmari Aalto
Elina Helkala (kuvitus)
Matkaopas keskiajan Suomeen 
n. 200 sivua
Atena Kustannus 2015

Tampereen jugend

Ai että, miten ihastuttavan aarteen kaappasin tänään mukaan paikalliselta kirpputorilta. Hintaa kokonaiset, hurjat viisi euroa. (Konkurssi oli siis pelottavan lähellä, mutta täpärästi selvisin tästä hankinnasta.)

Kyseessä oli loppusyksyllä 1973 pidetyn näyttelyn ohessa julkaistu kirja "Tampereen jugend". 

Teos käsittelee arkkitehtuuria, hiukkasen maalaustaidetta, dokumentoi ansiokkaasti paljon kadonneita ja hävitettyjä aarteita. 

Tämä vuosikymmenten takainen, järjetön  hävittämisvimma saa tosin vanhan rakennustaiteen ystävän sydämen vuotamaan verta pitkään ja hartaasti. Kirja tarjoilee niin ikään  mielenkiintoisia esimerkkejä mm. turhaan unholaan jääneen Joseph Alasen töistä, sekä esittelee Einar Ilmonin ja Vivi Lönnin elämäntöitä. Unohtaa ei tietenkään sovi tekstiä lempiarkkitehdistani Lars Sonckista, jonka kuuluisin suunnittelutyö on Tampereen tuomiokirkko. 

Ai jestas! En ole tästä kirjasta tiennyt aikaisemmin mitään ja siellä se sitten nökötti kirppiksen hyllyllä päätalojen, hietamiesten ja agathachristieiden keskellä. Minua odottelemassa! Sisäinen harakkani loikki ja räkätti riemusta käskien minun napata kynteni kiinni samantien. Minä pirulainen tottelin.

Harmi, että suurin osa näyttelyesineiden kuvista on mustavalkoisia, mutta minkäs teet. Ei pidä liikaa marista. Vaan olla tyytyväinen.

Kirjoittajina ovat toimineet Kirsti Kunnas, Paula Kivinen, Tauno Tarna ja Anneli Ilmonen.

Kirjakokoelman kartuttamisesta

Minussa on se vika, että ostan paljon kirjoja. Käyn myös kirjastossa, mutta ne mielenkiintoisimmat niteet hankin kyllä omaan hyllyyn ikiomaksi. Tarkistelen mielelläni faktoja omasta käsikirjastosta, luen uudelleen, selailen valokuvien tähden... Suoraan sanoen pidän kirjoista myös sisustuselementteinä.

Hankintani ovat pääsääntöisesti faktakirjallisuutta, aika pitkälti historiaa, taidetta ja muuta vastaavaa "kuivaa" aineistoa. Viimeisimpänä kokoelmaan liitettiin kauan kuolaamani kotimaista jugendtyyliä käsittelevä kirja, 30 senttiä maksanut JR8:n sotataivalta kuvaava opus, sekä toinen antiikkikirja, jonka aiheena ovat tuolit (näin aloittelevana verhoilijana ostin sen eräänlaiseksi tyylioppaaksi). 

Fiktiota ei juurikaan tule hyllyjen täytteeksi. Harvaa romaania innostun lukemaan uudelleen, mutta Stephen Kingin tuotannon hamstraan itselleni, samaten Tuomas Kyrö on päässyt kategoriaan "ehdottomasti omaksi". Myös koko Matti Yrjänä Joensuun tuotanto on tallessa kirjakaapissa. Jotenkin on kuitenkin ostamista rajattava, muuten hukun kirjallisuuteen.

Viime aikoina olen myös suorittanut karsimista kirjojeni joukossa, tarkoituksena olisi viedä muutama laatikollinen tavaraa kirpputorille, kunhan kevät tulee. Myyntiin laitan vain siistejä, myyntikelpoisia niteitä, joita voisin jonkun kuvitella oikeasti ostavan. Tarkoitus ei myöskään ole rikastua kauppaprojektilla, kunhan pääsen eroon tarpeettomista! (Kaksi euroa kovakantisista, euro pokkareista, kiitos.)

Välillä ihmettelen syvästi kirpputorien kirjojen hintoja. Erikoisemmasta kirjasta voin maksaa mukisematta enemmänkin, samoin uudesta julkaisusta, mutta kolme vuotta vanha, hivenen nuhjainen pokkari jää kyllä hyllyyn, jos sen hinta on kahdeksan, viisi tai kymmenen euroa. Jos kerran Suomalaisen alesta saa uusia, siistejä tietokirjoja alle kympillä, en varmasti maksa kovin suurta summaa käytetystä tavarasta. Kohtuullisuutta, ihmiset!

Samoin ne Kodin lakikirjat 1980-luvulta, Kirjavaliot ja muun arvottoman huuhaan voisi puolestani  viedä suoraan paperinkeräykseen. Tuskin kukaan ostaa seitsemänkymmenluvun lastentautiopastakaan - tai enhän minä tiedä, jos se iskee jonkun nostalgiannälkään. 

Kirpputoreilta olen viime aikoina onnistunut kalastelemaan vähän vanhempaa sotahistoriaa, näitä 1950-70 -luvuilla tai vielä varhemmin painettuja muistelmia, joissa ihmiset kertovat taistelukokemuksistaan. (Epäilen vahvasti, että kyseessä ovat perikuntien kirpputoripöydät, usein kirjalaatikot ovat pullollaan oman aikansa menestysromaaneja ja ties mitä soopaa, mutta sitkeästi kaivelemalla hyppysiin voi joskus osua helmiä.)

Harmi kyllä vieraskielistä kirjallisuutta löytyy harvemmin. Tai olisihan sitä saatavissa chick-lit:iä englanniksi, mutta siihen en kranttuna lukijana koske pitkällä tikullakaan. Vastaavasti joidenkuiden muiden on vaikea käsittää, mitä ihanaa on Mannerheimin muistelmissa tai Erkki Tantun sananparsikirjoissa, mutta hyvähän se vain on, etteivät kaikki metsästä samoja kirjoja.  

Voisihan sitä ryhtyä minimalistiksi ja rajata kirjaharrastuksensa tiukemmin, mutta vahvasti olen taipuvainen uskomaan, että pahempiakin addiktioita on olemassa. Siksi annan itselleni edelleen luvan käydä kirpputoreilla, divareissa ja kirjakaupoissa.

Tästä se iloksi muuttuu!

Olemme saavuttaneet vuoden pimeimmän ajan, päivä tuskin jaksaa nousta ja sitten se jo sammuu, hiipuu vaivihkaa omaan harmauteensa. Turhauttavaa! 

Mutta tänään havahduin siihen, että pimeys on taittumassa - 22.12 jälkeen valoisa aika alkaa kiriä kohti kevättä, ensin niiden kuuluisien kukonaskelien verran, sitten jo fasaanin harppauksin! Jospa saisimme auringonkin näytteille? Ehkä tässä sinnittelee jo pelkän lumelääkettä muistuttavan valoisan ajan venymisen verran iloisempana?

Mitäpä tässä. Perjantaina kävin Ateneumissa, jonka voin huoletta julistaa lempimuseokseni. Tällä kertaa ohjelmassa oli Jean Sibeliusta käsittelevä näyttely. Muotokuvia, aikalaisten maalauksia, kuuluisa valkoinen puku ruskeine hattuineen, vaimo Ainon ompelutarvikkeita ja säveltäjän kuuluisa sikarinpolttelutuoli. Mielenkiintoista. Erityisesti minua miellytti se, että tavanomaisten (ja kaikella tapaa aivan oikeutettujen) taiteilijavalintojen lisäksi oli löytynyt näytteille Oscar Parviaisen teoksia. Parvianen kun on jäänyt aivan turhan vähälle huomiolle suomalaisia symbolisteja käsiteltäessä! 

Kansallissäveltäjän kommervenkkien lisäksi turistimatkailuun mahtui myös proosallisempaa ajanvietettä: vierailu Hiltusen antikvariaatissa Sofiankadulla (jossa hinnat ovat miellyttävän alhaiset ja valikoima omaa makuani miellyttävä. SKS:n kustantamaa historiaa lähti mukaan kolmen niteen verran), poikkeaminen täyteen ahdetussa, tukahduttavan kuumassa ja sekavassa Akateemisessa, josta nappasin  mukaan Wendy Lowerin kirjan "Hitler's Furies" ja maksettuani karkasin äkkiä paikalta. Vielä kun pääsin!

Joulutungoksen keskellä lohdutti ajatus, että viikon kuluttua koko kansallinen kajahdus nimeltä joulunpyhät on turvallisesti, miellyttävästi ja peruuttamattomasti ohi tältä vuodelta! Hihhei!