Yäk! Epähauskaa!

Kun sitä ihan viattomasti ja vailla taka-ajatuksia haluaisi pitää kirjasta, mutta ei vain kykene kahlaamaan romaania edes puoleen väliin saakka, kokee tulleensa petetyksi. Niin kävi tällä kertaa, kun päätin perehtyä Petteri Nuottimäen esikoisteokseen Varaudu pahimpaan.

Erityisesti odotuksiani nostatti takakannen maininta siitä, että luvassa jotain samantapaista iloittelua kuin Mikael Niemen omintakeinessa helmessä Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Ehkä olisi pitänyt uskoa sitä ääntä, joka naputti synkeästi takaraivossa, ettei moni hallitse Niemen tavoin absurdia huumoria verhottuna totisella naamalla kerrottuun sukuhistoriaan - pettymystähän sellainen vertaus lupailee. Vittulajänkä ON niin HYVÄ, että olen lukenut sen kolmeen kertaan ja pidin myös elokuvasta, vaikka useinmiten en romaanien valkokangassovituksille lämpeäkään. 

Nuottimäen kertomus ruotsinsuomalaisesta Matista yrittää olla kovasti hauska, komediaa väännetään suorastaan hampaat irvessä, mutta siinäpä se suurin ongelma piileekin, liikaa yrittämisessä. Lähtökohtahan on se perinteinen, kummasteleva suhtautuminen metkaan itänaapuriin: Höpsöt ugrit ja niiden kummat tavat! Uppo-outo äijä päähenkilöksi! Sopeutumisvaikeuksia uuteen kotimaahan! Jäyhä suomalainen kohtaa leppoisat ja kaikesta palaveeraavat svenssonit! Hohoo! Haahaahauskaa keitosta.

(Kuva: Like)

Olisikohan tämä nähty jo ennenkin? - On. 
Pitäisikö tämän olla hihityttävän mainiota komediaa? - Juu kait.
Naurattavatko Matti ja hänen erikoinen perheensä? - Ääh.

Juonta lähdetään rakentamaan Matin isän ensimmäisen maailmansodan aikoihin Latviaan hautaamaan, mystiseen kätköön nojaten. Laukataan läpi sodat ja siirtolaisuudet, kerrotaan kommunisteja inhoavasta, ankarasta perheenisästä ja ympätään mukaan hieman kömpelöä yritystä mustaan huumoriin, tiedetekstejä parodioivia alaviitteitä (melkoisen rasittavia sellaisia) ja käsitellään päähenkilöitä - Mattia perheineen - kuin kirjoitettaisiin lukioesseetä eläintarhan eläimistä. Tästä yhdistelmästä syntyy pitkäpiimäinen ja raskassoutuinen soppa, joka saa lukijan miettimään vakavasti kirjan polttamista (onneksi käsiini päätynyt kappale oli kirjaston omaisuutta, joten omia rahoja ei tähän taidepaukkuun tullut hassattua).

Kehystarina on tylsä. Henkilöt epämiellyttäviä: Matti näyttäytyy despoottimaisena perheenpäänä ja yksinkertaisena pässinä, joka on viehättynyt byrokratiasta, vaimo jää ontoksi statistiksi, eivätkä jälkikasvun edustajatkaan omaperäisyydellä juhli. On pahoihiin poikiin rakastuva, vähän naiivi tytär, hitaanoloinen, mutta salaviisas poika ja kaksonen, jonka veli kuolee räjähdysonnettomuudessa.

Kun huumoria revitään siitä, että lapset saavat joululahjaksi kasetit, mutta taloudessa ei olekaan radionauhuria (haa-haaa-haaa!) ja siitä, että Matti juoksuttaa kaksoispoikia ympäri taloa syvällä Suomen korvessa (ehhehe!) ja sukunimi muutetaan Aallosta Altoksi, etteivät ruotsalaiset luule, että ollaan nousukkaita ja tahallaan kiilataan puhelinluettelossa ensimmäisiksi (oi, kuinka hassua!), tuntee lievää epätoivoa. Onko huumorintajussani vikaa, vai onko tämä kirja pelkästään, noin Peppi Pitkätossua siteeratakseni "niin tyhmä, että ritisee"? Haluan uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

En tiedä, miten Latvian kätkön kävi, en tiedä, mitä sieltä paljastui, eikä suoraan sanoen kiinnostakaan. Jätin siis kirjan kylmästi kesken ja tiedän, että kierrän kaukaa tekijän tuotokset, jos niitä jatkossa tielleni ilmaantuu. Varaudu pahimpaan on nimittäin sen luokan kovakantista sotkua, että siihen verrattuna Uuno Turhapurot ansaitsisivat kunniamaininnan Cannesista ja kirjallisuuden Nobel-palkinto pitäisi ojentaa Arto Paasilinnan suuntaan.

Arvosana 0/10 (!) - jäi kesken

Petteri Nuottimäki
Varaudu pahimpaan
Förvänta dig det värsta
320
Like Kustannus 2016 

Maailma pullon pohjalta katsoen

Kalle Lähteen esikoisromaani ammentaa samoista lähtökohdista kuin Juha Vuorisen kulttikirjojen joukkoon kohonnut Juoppohullun päiväkirja. Molemmissa teoksissa lukija viedään aivan kosketusetäisyydelle tutkailemaan alkoholistin elämää. Siinä missä Juoppis on enemmänkin remeltävä farssi, joka naurattaa enemmän kuin itkettää, Lähteen kirja tonkii näennäisestä kepeydestään huolimatta alkoholiriippuvaisen elämän syvempiä pohjamutia. Ja niitähän riittää. 

Tosin se on sanottava, että lukeudun Vuorisen faneihin ja ihmettelen hivenen itsekseni, kuinka Lähteen brutaaleja yksityiskohtia sisältävä, omiin kokemuksiin nojaava kirja on otettu Otavan kustannusohjelmaan, siinä missä Juha Vuorista on totuttu pitämään epäkirjailijana, jota ei ole kelpuutettu edes Kirjailijaliiton jäseneksi huolimatta hurjista myyntiluvuista ja pitkästä urasta. Onkohan niin, että pokkarina tekstinsä julkaissut, varusmiesten ja teinipoikien suosikkikynäilijä on kirjaväen mielestä sittenkin pelkkä kioskikirjallisuuden mainosmies? 

Kumpikaan miehistä ei kauhistele viinamäen miesten arkea. Sekä Vuorisen että Lähteen alkoholistit ovat vielä askeleen, parin päässä kadulle päätymisestä ja kusenhuuruisesta puliukkoelämästä. Elämä on kuitenkin jo huomattavan kaltevalla pinnalla. Vuorisen juoppohullu toilailee kirjasta toiseen kohti raitistunutta perhe-elämää, mutta Lähteen nimettömäksi jäänyt, lapseton sankari uppoaa pulloon yhä syvemmälle ja syvemmälle. Raitistumisyritys jää yritykseksi, kapakan kutsu peittoaa juomattomuuslupaukset ja vaimokin kyllästyy hoipertelijan tukemiseen.

Lähde piirtää kuvan miehestä, joka uskottelee pärjäävänsä viinapirulle ja kieltää jyrkästi alkoholisminsa, koska elämä on päälisin puolin kunnossa. On asunto, puoliso, merkkineule ja hienostuneempi juomamaku kuin rantojen miehillä. Juominen on olosuhteiden ja muiden ihmisten syytä, lopettamaanhan pystyy koska tahansa.

(Kuva: Aamulehti)

Jos on kovin herkkä lukija, jota kootut eritekuvaukset ällöttävät, on syytä jättää Lähteen kirja suosiolla hyllyyn. Happotestissä kuikuillaan pisuaariin ja paskotaan housuun, eikä kirjailija armahda romaaniin tarttunutta missään vaiheessa. Hallusinaatiot, oksennukset ja käymälät ovat kirjan keskeistä antia, groteski maalailu kuitenkin istuu aiheeseen ja tyyliin, se ei jää irralliseksi tai itsetarkoitukselliseksi inhotuksen herättäjäksi. 

Lähteen antisankari jää nimettömäksi mieheksi, mutta paikallisia baareja nimetään useampikin ja miljöö nimetään Turuksi. Päähenkilön mieltä vaivaavat naapurit esitellään sukunimillään, samoin pari kantapaikan juomanlaskijaa, mutta etualan minäkertoja jää tarkempaa kuvailua vaille. Etäännyttäminen toimii hyvin ja jättää lukijan mielikuvitukselle sopivasti tilaa täydentää puuttuvat yksityiskohdat. 

Happotesti nappaa mukaansa ja työntää seuraajansa puoliväkisin tunkkaisen hajuiseen pubimaailmaan, eikä päästä seurastaan vähällä. Luin kirjan läpi kahden peräkkäisen illan aikana ja viihdyin hyvin tiukasti romaanin ääressä, hyvä kun maltoin nukkua. Lähde pääsee tunkemaan ihon alle, viljelee sopivassa määrin huumoria, mutta ei silti suostu vähättelemään päähenkilön ongelmia. Mitään osoittelevaa ja moralisoivaa Turmiolan Tommia kirjasta ei saa tekemälläkään, ja sekin on pelkästään hyvä asia.

Olen tätä nykyä äärimmäisen nirso romaanien suhteen, mutta epäilen vahvasti jo tässä vaiheessa vuotta, että Kalle Lähteen juopottelukirja nousee yhdeksi vuoden erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista lukukokemuksista. Kaiken herkkähipiäisimmille en tätä menisi suosittelemaan, mutta kaikille muille sitäkin lämpimämmin. 

Arvosana 9/10

Kalle Lähde
Happotesti
Otava 2016
269 sivua

Kekkonen ja Ganes

1970-luvun Suomi oli melko totinen paikka, jos on uskominen Petri Laukan väitöskirjansa pohjalta laatimaan teokseen Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa. Niin ulko- kuin sisäpolitiikkaa määritteli suhtautuminen Neuvostoliittoon, radiossa oli kaksi kanavaa ja televisiossa esiintyminen vielä Todellinen Tapaus.

Agit Prop lauloi paatoksellista ylistystä sosialismille, myi valtavan määrän levyjä ja synnytti muoti-ilmiön kietomalla harteilleen kukallisen venäläishuivin. Kauemmaksi rock 'n roll -meiningistä oli vaikeampi päästä. Vaikka ajan musiikkikentällä liikkuivat myös Hector, Juice, Badding ja kumppanit, YYA-Suomessa ei pahemmin kumarreltu avoimen Amerikan ihailun suuntaan...

...kunnes Hurriganes tuli, näki ja voitti, toteaa Laukka. Remu Aaltosen väliin diktaattorin elkein luotsaama trio esiintyi USA:n lippu taustakankaanaan ja oli häpeämättömän kaupallinen. Ganes teki mainoksia, solmi sponsorisopimuksia ja toi pohjolaan annoksen Jenkkilää, kotimaisin maustein höystetyn version Coca-Colan ja purukumin silaamasta amerikkalaisesta unelmasta.

Laukan mukaan Hurriganes uudisti koko nuorisokulttuurin, teki rockmusiikista muotioikun sijaan vakavasti otettavan taiteenlajin ja sekoitti harmaan Kekkoslovakian pasmat. Lähes jokainen tiesi Hurriganesin, vaikka ei kohdeyleisöön olisi kuulunutkaan. Amerikanraudoilla ajeleva, uhmakkaasti esiintyvä ja räväkästi pukeutunut yhtye iski Kekkoslovakian hermoon ennennäkemättömällä tavalla. 

Laukan kirja ei ole perinteinen bändihistoriikki, se peilaa enemmänkin Hurriganesin uraa, tähän päivään saakka ulottuvaa vaikutusta ja tähtikulttia, joka yhtyeen ympärille rakentui (ja rakennettiin). Laukka on haastatellut kolmea ikätoveria, jotka olivat kymmenen ikävuoden korvilla vuonna 1974, jolloin Ganes ampaisi laajemman yleisön tietoisuuteen. Näiden kolmen miehen kokemuksista kasvaa mielenkiintoinen kurkistus 70-luvun nuorison fanikulttuuriin. Millaista elo oli kun kasvuvuosien ääniraitana soivat Crazy Days ja Roadrunner?

Perinteisestä rockniteestä Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa eroaa sikälikin, että siinä eivät ole suurimmassa äänessä levymogulit, managerit, yhtyeen jäsenten entiset vaimot tai muu tähtikultista osaansa kärkkyvä sisäpiiri. Trion jäsenet pääsevät lausumaan sanottavansa vanhojen haastattelujen ja muun painetun materiaalin kautta, mutta jälkiviisas muistelu jää Laukan kirjasta puuttumaan, mikä on kieltämättä virkistävää.

Laukka on kahlannut nuoruusmuisteloiden lisäksi vaikuttavan määrän lehti- ja kirjallisuusmateriaalia, jotka jatkojalostavat teoksen teemaa letkeästi ja sujuvasti eteenpäin. Kirja on helppolukuinen ja suhtautuu kohteeseensa arvostavasti ja hyväksyen, mutta ei silti nosta yhtyettä jalustalle, kuten joskus valitettavasti tapahtuu rock -kirjallisuudessa. Krittiikkiäkin siis esitetään avoimesti, mutta perustellusti.

Itse en ole mikään ihmeellisempi Ganes- fani, mutta Laukan opusta tavaa mielellään, vaikka yhtye ei olisikaan lukijalleen se kaikkein suurin ja ihmeellisin palvonnan kohde. Se on mielestäni hyvä ja sujuvan rokkikirjallisuuden merkki. 

Arvosana 9/10

Petri Laukka
Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa: kuinka Rock valtasi suomettuneen Suomen?
238 sivua
Into Kustannus 2014

Asioita, joista kai pitäisi tykätä, mutta...

Turha lista, mutta tulipahan laadittua. On asioita, joita en ymmärrä, ja myönnettäköön, etten hirveästi ponnistele kantani muuttamiseksi.

1. Muumipeikot. No, menettelevät ne mukeissa, mutta viime vuonna sain yliannostuksen Tove Jansson -hehkutusta. Lapsena minulle luettiin alkuperäiskirjoja, jotka lähinnä ahdistivat. Enkä aikuisiälläkään ole oppinut sympatiseeraamaan laakson asukkeja. (No, Taikatalvi on poikkeus, siinä on maaginen ja metka tunnelma.) Olkoot sitten vaikka kuinka syvällisiä filosofeja.

2. Fantasiakirjallisuus. Alkaen Taru Sormusten Herrasta, päättyen kaikenmaailman kymmenen osaa käsittäviin sarjoihin. Tolkienin pääteosta olen sinnikkäästi yrittänyt tavata kolme kertaa, mutta into loppuu aina kesken. Koen hobittiporukan jotenkin rasittavaksi, eikä Tolkienin kerronta sieppaa mukaansa. Enkä jaksa myöskään fantasian yleistä tyyliä, jossa melkein keskiaikaisessa maisemassa seikkailee joku noitaoppilas tai tietäjä tai soturi tai joku muu hiippari suorittamassa Kamalan Tärkeää tehtävää.

3. Kotimainen realismi. Sensorttinen, jossa on sivukaupalla alkoholia, syrjäytymistä, insestiä, pahoinpitelyä ja yleistä synkistelyä. Nykykirjallisuus, jossa kaikilla on niin ahdistavaa ja sukupolvien synnit kostetaan ties kuinka monenteen polveen ja henkilöhahmoilla ovat asiat päin persettä kokopäivätoimisesti.

4. Anime ja manga. Siinä muodossa, kun sitä tuputetaan vaikkapa deviantArtissa. Mangan ylisuuret silmät, olemattomat nenät ja koko visuaalinen maailma kyllästyttävät ja suoraan sanoen inhottavat minua, eikä asiaa paranna, että nuoret, japanilaistyylistä vaikutteita ottavat piirtelijät toistavat samoja kaavoja teoksesta toiseen.

5. Rahka ja muu ruokahössötys. Syökää vaikka lecasoraa, mutta älkää saarnatko muille. Ei minulle tarvitse luennoida perunan, riisin ja pastan haitallisuudesta. Mielenkiintoni riittää vain tavallisen ruokavalion ylläpitoon - sellaisen, jossa syödään suht' koht' järkevästi, ja joskus sorrutaan Batteryyn, berliininmunkkiin tai suklaapatukkaan. Tai herranjestas sentään jopa hampurilaisateriaan.

6. Ihmeelliset urheiluslangisanat kuten valkku, prode, palkkari, pukkari, saliselfie, mave... mitä näitä nyt onkaan. Plääh.

7. Radiokanavat, joilla tuntuu olevan tasan 50 levyä varastossaan. Oli se sitten rockia tai listapoppia.

8. Talvi. Pitääkö sitä nyt olla liukasta, kylmää ja pimeää. Mitä häh?

9. Aki Kaurismäen elokuvat. Antero tuijottaa synkkänä margariinipurkkia, murahtaa jotain kerran puolessa tunnissa, taustalla haahuilee ahdistuneen ja kiukkuisen näköinen Kati Outinen.

10. Omalla erinomaisuudellaan leveilevät ihmiset, ne etenkin, jotka tekevät tämän kehumisen ikään kuin rivien välistä. Viesti menee kuitenkin perille, ainakin sille hoville, joka näiden oman elämänsä supersankareiden hännyksiä nuoleskelee.

11. Selfiet, noin yleensä. Ne kännykkäkuvat, siis. Peilin kautta, vessassa, yläkautta otettuina, silmät sirrissä ja naama oudon näköisenä. Lopputulos muistuttaa lähinnä rosamundaperunaa, jolla on maaninen ilme. (Eivät kaikki omakuvat ole kamalia, mutta huomattava osa kuitenkin.) Sekä näiden kuvien tapakehuminen, mieluiten hymiöiden, sydänten ja ylisanojen avulla. Imartelun kohteen pitää tietenkin kursailla ja keikistellä kieltävästi vastineeksi. 

12. Valkoiset sohvat. Joka jumalan sisustusartikkelissa tuntuu lymyilevän valkoinen, hivenen verhoilutaan ryppyinen hirvitys. Luultavasti sen päällä istutaan pefletti takamuksen alla ja vain sunnuntaisin. Eikä tietenkään tummat, indigonsiniset farkut jalassa.

Norjalaiset naparetkellä

Vuonna 2011 tuli kuluneeksi tasan 100 vuotta siitä, kun Roald Amudsen valloitti etelänavan. Neljän norjalaismiehen retkikunta päätti kunnioittaa Amudsenin saavutusta ja kulkea täsmälleen saman reitin. Yksi projektin toteuttajajäsenistä oli Stein P. Aasheim, joka julkaisi kokemuksestaan kirjan Hiihtovaellus etelänavalle: eräretki Roald Amundsenin jäljissä.

Suomalaislukijoille tämän uudemman naparetkeilijäseurueen tutuin nimi lienee kuitenkin ex-mestarihiihtäjä Vegard Ulvang. Hänen lisäkseen matkalle lähtivät historoitsija Harald Dag Jølle, Norjan napainstituutin johtaja Jan-Gunnar Winther sekä kirjailija ja erämies Stein P. Aasheim. (Alunperin mukaan piti lähteä myös hankkeen toisen alkuunpanijan Rolf Baen, mutta hän valitettavasti menehtyi vuonna 2008 tapahtuneessa onnettomuudessa K2-vuorella Pakistanissa.)

Erona Amundsenin retkikunnan varustukseen ovat nykyajan sankareilla ennen kaikkea modernit tietoliikenneyhteydet, GPS, tekniset vaatteet, kevyet teltat ja loppunsa hiottu retkimuona. Osan matkasta voi myös nykypäivänä taittaa vetopurjeella, käyttäen tuulta apuna nopeuden kasvattamiseen, mistä vaihtoehdosta Amundsen tuskin olisi osannut edes uneksua. 

Nykyiset hyvin varustautuneet naparetkeilijät nauttivat ateriabrikettejä, keksejä ja suklaata, sata vuotta sitten matkanneet norjalaiset söivät hylkeenlihan ohella mm. osan vetokoiristaan (Nykyaikana napa-alueelle on kiellettyä viedä koiria, eikä vetoeläinten käyttämistä ruokalistan täydennyksenä varmasti katsota kovinkaan eettiseksi ruokahuoltoratkaisuksi). 

Kaltaistani kylmää ja talvea inhoavaa, mukavuudenhaluista maallikkoa ahdistaa ajatuskin päälle -35 C:n pakkasesta, tuulesta ja lumimyrskyistä sekä pitkistä päivämatkoista suksien päällä laduttomassa ja rankassa maastossa, painavaa ahkiota perässä hinaten. Hankaumat, rakot ja puuton maisema eivät nekään varsinaisesti houkuttele. 

Aasheim kuitenkin on viehättynyt napaluonnon vaihtelusta, jäävuorista, kinoksista ja korkeasta taivaasta. Hän kuvailee laveaa maisemaa, hiihtäjien tunnelmia ja vaikeuksia, joita seurue kohtaa taivaltaessaan Amudsenin reittiä. 

Hiihtäjillä on hyvä yhteishenki, toisten naamaan kyllästymistä ehkäistään vaihtamalla säännöllisin väliajoin telttakaveria. Matkakumppanit kertoilevat tarinoita, valokuvaavat ja pitävät yhteyttä ulkomaailmaan Facebookin, blogin ja sateliittipuhelimen avulla. 

Amundsen puolestaan piti vaikutelmistaan päiväkirjaa, se oli kameran ohella hänen ainoa tallennusvälineensä hyisen kylmällä matkalla. Amundsenin aikana etelänapa oli kartoittamaton, vielä paljon tylympi ja arvaamattomampi kohde kuin nykypäivänä, jolloin käytettävissä ovat kartat, tietotekniikka ja edeltäjien kokemukset.

Aasheimin ja kumppaneiden tavoitteena on ehtiä taittaa Amudsenin matka samassa ajassa kuin tiedemies sata vuotta sitten, ehtiä kotiin joulunviettoon ja päästä osaksi joulukuun 14. päivä pidettäviä virallisia valtiollisia juhlallisuuksia, joiden kunniavieraaksi napamantereelle lennätetään pääministeri Jens Stoltenberg. 

Matkaan lähdetään marraskuun alkupuolella ja kaikkiaan taipaleeseen kuluu 44 päivää. Välillä asetettu tavoite tuntuu utopistiselta, väliin retkeilijät ovat yksimielisen varmoja onnistumisestaan - kirjailija kuvailee, miten yksikään hiihtotaival ei ole samanlainen, helppoa ja keveää päivää voivat seurata tukalat olosuhteet, jotka vetävät sekä motivaation että voimat alamaihin.

Asiaa sen kummemmin tuntemattomalle lukijalle on hiukan ikävää, että jännitys tavoitteeseen pääsemisen suhteen "pilaantuu" jo kirjan esittelytekstissä: norjalaiset ehtivät kuin ehtivätkin ajoissa asettamaansa maaliin. Aasheimilla on kuitenkin pieni yllätys kerrottavanaan: vain kaksi vuoden 2011 retkeilijää hiihtää koko Amundsenin reitin, kaksi muuta leiskauttavat juhlapaikalle lentokoneen kyydissä. 44 päivää napajäätiköllä on kuitenkin kunnioitettava saavutus, suoritettiin loppumatka sitten millä tahansa keinoin!

Aasheimin kirja kuljettaa rinnan kahta kertomusta: hän vertailee omaa ja Amundsenin kokemusta, kertoilee naparetkien historiasta, varusteiden erosta ja alueen maantieteellisistä erikoisuuksista. Teksti etenee soljuvasti ja vähäeleisesti, mutta lukijan mielenkiinto ei pääse herpaantumaan, vaikka hiihtoretkeily ultrakylmissä olosuhteissa ei varsinaisesti kuuluisikaan lempiaiheisiin. Kirjailija ei syyllisty rasittavaan ylisanoilla maalailuun, mutta ei myöskään tee kohdatuista vaikeuksista amerikkalaistyylistä selviytymisdraamaa. (Mutta voi, kun sen jännityksen olisi saanut pidettyä yllä koko kirjan ajan - ehtivätkö hiihtäjät päihittää Amundsenin, vai joutuvatko myöntämään, että edeltäjä oli sitkeämpi ja nopeampi huolimatta kaikesta nykyaikaisesta suunnistus- ja retkeilyvälineistöstä.) Huumoriakaan Aasheim ei unohda, mikä on positiivista.

Etukäteen mietin, josko naparetkeilykirja jaksaisi kannatella lukuintoani yllä, mutta Aasheimin kirja olikin mielenkiintoinen, asiapitoinen ja viihdyttävä. Kuvitus syventää tekstiä, joskin voi hieman narista siitä, että leireistä ja retkeilijöiden ns. arkielämästä olisi ollut mukava nähdä enemmänkin otoksia, samoin kuin Etelänavan maisemista - nyt valokuvat ovat hiihtopainotteisia. Mutta tämä nyt on jo ehkä asiatonta narinaa muuten tyylikkäästi toteutetun kirjan äärellä!

Matka- ja eräretkikirjallisuuden kuluttajille tätä raporttia voi suositella huoletta, eivätkä kaltaiseni aiheesta erityisesti intoilemattomatkaan tunne hinkua jättää kirjaa kesken. 

Arvosana 8½/10

Stein P. Aasheim
Hiihtovaellus etelänavalle - eräretki Roald Amundsenin jäljissä
(I Roald Amudsens skispor - Kappløpet til Sørpolen - 100 år etter)
Suom. Susanna Paarma
199 sivua
Gummerus 2014

Kiertomatkalla Pohjois-Koreassa

Parina viime vuonna on tullut luettua useampikin Pohjois-Koreaa käsittelevä kirja. Kirkkaimmin mieleen ovat painuneet Barbara Demnickin ansiokas Suljettu maa sekä Shin Dong-Hyeukin omaelämäkerrallinen keskitysleirimuistelma Leiri 14. Myös suomalainen Jouni Hokkasen teos Pohjois-Korea - Siperiasta itään on pätevä opas kommunismidiktatuurin kulttuuriin ja kuvastoon. 
Ruotsalaisten Magnus Bärtåsin ja Fredrik Ekmanin yhteinen matkaraportti Hirviöidenkin on kuoltava solahtaa hyvin edellämainittujen lukukokemusten jatkoksi. Parhaimmaksi läpilukemakseni Pohjois-Koreaa sivuavaksi teokseksi siitä ei kuitenkaan ole. Syynä on asioiden tuttuus ja kirjoittajien tapa nojata hivenen liikaa muiden Korean-kävijöiden  havaintoihin ja materiaaliin. Kokemus jää siksi väkisinkin kapeahkoksi otokseksi kommunismidiktatuurin elämänmenosta.

Tosin on myönnettävä, että tiukasti säädellyt, valmiit turistimatkat, joilla osanottajia vahditaan tiukemmin kuin Neuvostoliitossa aikanaan, eivät anna kovin suurta liikkumavaraa uusiin tulkintoihin. Jos kaikille matkailijoille näytetään samat ennalta määrätyt kohteet ja syötetään sama propaganda, ei tuloksena voi olla kovin tuoretta materiaalia.

Rinnan ruotsalaisten matkakertomuksen kanssa kirjassa kulkee myös tositarina kuuluisan eteläkorealaisnäyttelijän Choi Euyn-Heen ja hänen miehensä Shin San-Okin päätymisestä Kim Jong Ilin henkilökohtaisiksi vangeiksi absurdissa sieppausdraamassa. 1970-luvulla siepattu pariskunta pääsi livahtamaan diktaattorin otteesta vasta 1980-luvun loppupuolella, jolloin he onnistuivat pakenemaan Kim-dynastian kultaisesta häkistä erään ulkomaille suuntautuneen kuvausmatkansa aikana. 

Ruotsalaiskaksikko kuvailee vaikutelmiaan avoimesti, mutta lukija jää kaipaamaan muun seurueen reaktioita pintapuolista havainoimmista syvemmältä. Nyt matkaseura tuntuu unohtuvan kaksiulotteisiksi statisteiksi, jotka enimmäkseen ajautuvat oppaiden perässä nähtävyydeltä toiselle, istuvat bussissa, juovat olutta ja laulavat karaokea.

Jos Pohjois-Korean länsisilmin katsottuna kaavamainen, ahdistava ja kummallinen elämäntapa ei lukijalle ole aiemmin tuttu, Hirviöidenkin on kuoltava on pätevä teos tietojen päivittämiseen. Aiheeseen syvemmälti tutustuneelle se jättää hivenen onton vaikutelman.

Arvosana 5/10

Bärtas, Magnus
Fredrik Ekman
Hirviöidenkin on kuoltava
(Alla monster måste dö!)
281 sivua
Tammi 2014