Hänen hörhöytensä

Omituisten ihmisten elämäkerrat voivat olla hyvin mielenkiintoisia luettavia. Täytyy myöntää, että omatekoinen profeetta ja maagikko Aleister Crowley vasta kummallinen tapaus olikin. 

(Kuva: Daily Mail)

Thelema-uskonnon perustaja oli eräänlainen hengellinen Auervaara ja kulttirocktähti, jos on Gary Lachmanin kirjaan uskominen. Useampi seurustelukumppaneista päätyi mielisairaalaan jos ei nyt kokonaan, niin osittain Crowleyn seuran ja alkoholin vaikutuksesta. Tosin lataamoon päätymisen taustalla oli myös muuta henkistä epävakautta, mutta halveksuvasti naissukupuoleen (ja suurimpaan osaan ihmisistä) suhtautuvan maagikon seura tuskin ainakaan ehkäisi mielenterveyden lopullista murenemista.

Crowley uskoi vakaasti kanavoivansa toisessa ulottuvuudessa eläviä, muinaisia Suuria Mestareita, olevansa ihmiskunnan tulevaisuuden määrittäjä ja historian merkittävin okkultisti. Hän kirjoitteli vähäisiä määriä myyneitä teoksia aina runoudesta ohjelmajulistuksiin, perusti sääntökunnalleen luostarin, tuli karkoitetuksi kahdesta maasta, joutui epäillyksi vakoilusta ...ja ylipäätään sauhusi ympäriinsä siinä määrin, että hänestä tuli englantilaisten juorulehtien vakiokauhisteltava. Nykyään Crowleyn seksuaalimaagiset touhut ja viehtymys alkemiaan tuskin herättäisivät kohua samassa mittakaavassa kuin hänen omana aikanaan, mutta kai hän jonkin The Sunin palstantäytteeksi saattaisi hyvinkin kelvata. Väitetyt ihmisuhrit ja muu sadomasokistinen väkivalta, jota kultin parissa huhuttiin harrastettavan, saattaisivat sen sijaan yhä herättää lehdenlukijoissa yhtä suurta inhoa ja paheksuntaa kuin jälkiviktoriaanisessa Isossa-Britanniassa.

Lachmanin kirjassa Aleisteir Crowley kuvaillaan narsistisena, pysyviin ihmissuhteisiin kykenemättömänä hengenmiehenä, joka seikkaili vuosikymmeniä ristiin rastiin planeettaamme ja käytti päihteitä siinä määrin, että tottumattomaton olisi menettänyt henkensä (sic!) moneen kertaan. Elantonsa Crowley rahoitti paitsi omatekoisella kultillaan, myös seurakuntalaistensa omaisuutta hyväksikäyttäen. Itseään jopa Shakespearen veroisena runoilijana pitänyt maagikko uskoi myös vakavasti kykenevänsä olemaan näkymätön niin halutessaan, pystyvänsä langettamaan kirouksia, käyvänsä keskustelua enkeleiden kanssa ...ja sitä rataa. Useimmiten manausten ja pyhän vihan kohteina olivat mestarin kanssa riitautuneet entiset uskonveljet tai okkultistin statuksen kyseenalaistaneet ulkopuoliset. Joskus riidat johtivat myös maallisempaan käsittelyyn brittiläisissä oikeussaleissa. Kauhua ja jopa vihaa herättäneestä maineestaan Crowley tunsi suurta ylpeyttä.

Crowley innoitti myös 1960-luvun lsd-huuruiseen psykedeliaan hurahtanutta hippisukupolvea, joka saarnasi seksuaalimagian ja päihteiden puolesta. Itseoppinen velhon huumetokkuraiset toilailut inspiroivat myös useampia popkulttuurin ikoneita, kuten Jim Morrisonia ja Mick Jaggeria. (Lähinnä kaljulta menninkäiseltä näyttäneen Crowleyn voi bongata myös The Beatlesin legendaarisen Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin kannesta.) Hänen rituaalikaapuun verhoutunut olemuksensa innoitti myös aikalaiskirjailijoita ja heijastui myöhemmin mm. länsimaisen kauhu-elokuvan arkkityyppiin synkästä ja paholaismaisesta tietäjästä. Nykyään Crowleyn kasvot saattavat tuijottaa katsojaa kohti vaikkapa t-paidan printistä. Pieninä painoksina julkaistuista kirjoista on tullut kalliita keräilykohteita.

Lachmanin kirjasta ei aina tiedä, missä kohtaa kirjailija on tosissaan ja koska teksti taas on kieli poskessa kirjoitettua (jos on). Toisaalta Lachman myöntää itsekin uskovansa maagisiin ilmiöihin, mutta välillä hän tuntuu suorastaan ironisoivan päähenkilöä. Mitään nuoleskelevaa idolikohtelua Crowley ei missään nimessä saa ja se on hyvä: jos on minun tavallani yliluonnollisiin ilmiöihin vähintäänkin kriittisesti suhtautuva, ei missään nimessä jaksaisi tekstiä, joka esittäisi väitetyt ilmestykset ja yhteydet henkimaailmaan kyseenalaistamatta ja täytenä totena. Toisaalta Lachman muistuttaa, että Crowleylla oli kieltämättä vetovoimainen ja ajoittain jopa pelottava persoona, muutoin hän tuskin olisikaan saanut houkuteltua lahkoonsa uskollisia seuraajia (tai jopa hänelle ilmaiseksi töitä tehneitä palvelijoita).

Crowleyn maagiset teoriat käydään läpi - skeptisen lukijan onneksi - melkoisen rivakasti, painotus on enemmän päähenkilön omalaatuisessa ja vaiherikkaassa elämäntarinassa, joka toisinaan tuntuu saavan jopa tragikomiikan tai farssin sävyjä. Varsinkin ikääntymisen myötä Crowleysta tulee enemmänkin nurkkaan päätynyt silmänkääntäjä kuin synkeä tietäjävanhus.  

Crowleyn lahkolle tyypillinen ilmiö oli myös ns. seksuaalimagiikka, jota tavallinen ihminen saattaisi kuvailla jopa hillittömien orgioiden järjestämiseksi. Mitään yksityiskohtaisia aktiselostuksia Lachman ei sentään viljele, joten mikään syvälle kurottava eritteiden ja asentojen esittelyyn keskittyvä tirkistelykirja ei elämäkerta onneksi ole. 

Yllättävän koukuttava kirja kuitenkin on - ja se herättää lukijassaan sekä inhoa että huvittuneisuutta, useampaankin kertaan huomasin pohtivani, miten ammattitaidoton, mutta manipuloinnissa ilmeisen luonnonlahjakas englantilaismies sai pyöriteltyä herkkäuskoisia seuralaisiaan miten tahtoi. Pariinkin kertaan piti sitkeästi jatkaa lukemista, vaikka kello oli reippaasti aamuyön puolella ja silmät melkoisen ristissä.

Arvosana 7/10

Gary Lachman
Alesteir Crowley
(Aleister Crowley: Magick, Rock and Roll, and the Wickedest Man in the World)
400 sivua
Like Kustannus 2015

Ihmeellinen rouva Aino Sibelius

Aino Sibeliukselle on käynyt, kuten suurmiesten vaimoille niin kovin usein: lahjakkuuden itsensä elämänkulku on dokumentoitu hyvinkin tarkkaan kirjojen ja kansien väliin, mutta puolison vaiheista ei suuren yleisön parissa tiedetä paljoakaan.

Jenni Kirveen laatima elämäkerta Aino Sibelius - Ihmeellinen olento pyrkii osoittamaan, ettei kuva rouva Sibeliuksesta olekaan alkuunkaan yksioikoinen. Aino ei ollut hento, tahdoton nainen, eikä myöskään hiljaa kärsivä uhri suuren lahjakkuuden ja tämän säveltaiteen varjossa. 

Aino Sibelius on usein nähty pyyteettömästi miehensä taiteelle uhrautuneena marttyyrina, joka sivuutti omat tarpeensa ja halunsa palvellessaan Jean Sibeliuksen muusana, taloudenhoitajana ja aviovaimona. On puhuttu vaimolleen kiukuttelevasta, kärttyisestä säveltäjästä, juopottelevasta boheemista, joka hallitsi perhekuntaansa tyrannin ottein, vaati ehdotonta hiljaisuutta työnsä ajaksi, katosi välillä päiväkausiksi pääkaupungin humuun juhlimaan ja matkusteli ulkomailla vaimon hoitaessa kodin, lapset ja laskut miten parhaiten taisi. 

Näin ei Jenni Kirveen mukaan olekaan: Ainon elämää tarkastellessa piirtyy myös kuva itse Sibeliuksesta huumorintajuisena ja ystävällisenä perheenisänä, joka korkeamman kulttuurin luomisen lomaan saattoi vetäytyä vaikkapa kalastamaan Tuusulanjärvellä tai kävelylle metsään ja joka tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei kyennyt olemaan kylliksi läsnä normaalissa perhe-elämässä.

Aino oli omistautunut miehelleen, rakasti tätä hurjasti ja intohimoisesti, mutta teki kaiken omien sanojensa mukaan omasta halustaan, puhtaasta kiintymyksestä ja rakkaudesta, tiedostaen alusta lähtien, että avioliitossa oli kolmaskin osapuoli - musiikki. Aino oli itse vapaaehtoisesti valinnut osansa miestään tukevana ja jopa palvovana vaimona. Vaatimattomaan elämäntapaan tyytyvä Aino oli vastakohta tuhlailevaiselle ja huikentelevaiselle Jannelle, tarkka taloudenpitäjä ja yhtälailla joskus myös elannon hankkija. Aino ei hummailua hyväksynyt, mutta ei myöskään ottanut eroa shampanjaan ja sikareihin rahaa syytävästä miehestään.

Yhtä lailla myös Janne arvosti ja rakasti puolisoaan, ihaillen lakkaamatta tämän kärsivällisyyttä ja jaloa luonnetta. Joskus hän jopa totesi pelkäävänsä Ainon rakkauden sammuvan, koska mies oli ajoittain enemmän kuin vaativa ja vaimon osa joskus jopa itsekkäästi uralleen omistautuvan säveltäjän rinnalla niin raskas. Pari korostikin aina toisilleen olevansa nimenomaan me, yksi sielu kahdessa ruumiissa.

Jos Jannen legendaarista mainetta saavuttaneet "viftireissut" Helsingin yöelämässä tai hänen matkoillaan kokemansa alkoholinhuuruiset seikkailut ulkomailla ensin ihastuttivat ja kiehtoivatkin nuorta ja kokematonta Ainoa, myöhemmin aviomiehen alkoholiongelma sai hänet usein pitämään kiukkuista mykkäkoulua. Lääkärin uhkaukset ja vaimon toiveet saivat jopa Jannen luopumaan viinasta ja tupakasta muutamaksi vuodeksi. (Nämä Jean Sibeliuksen raittiit vuodet olivatkin Ainon mukaan hänen elämänsä parasta aikaa.) Niin ikään vahva ja sitkeä Aino kannatteli luulosairauteen ja masennuskausiin taipuvaista miestään kun tarve niin vaati, mutta kärsi myös itse ajoittaisesta raskasmielisyydestä.

Ainon lapsuus kului toraisassa perheessä, jossa vanhempien avioliitto oli ajat sitten kylmennyt ja puolisot ajautuneet erilleen toisistaan. Ehkä nämä lapsuus- ja nuoruusajan kokemukset elämästä rakkaudetonta liittoa seuraten aiheuttivat myös sen, että sekä Sibeliusten jälkikasvun että Jannen itsensä onni oli Ainolle yksi elämän tärkeimmistä asioista. 

(Kuva: Aamulehti)

Uraa luoviin nykynaisiin Aino suhtautui varsin varauksellisesti ja konservatiivisesti. Ainon maailmassa nainen oli olemassa nimenomaan Vaimona, ei niinkään erillisenä itsensä ja halujensa toteuttajana. Fennomaaniperheessä kasvanut ja veljensä Arvid Järnefeltin tolstoilaisuudesta vahvoja vaikutteita saanut rouva Sibelius oli tiukka oikeistolainen, eikä koskaan oppinut hyväksymään kapinaan nousseita punaisia tai heidän aatteellisia perillisiään.

Aino Sibeliuksen elämäkerta on paitsi Erik Tawastjernan mammuttimaiseen elämäkertaan aineistonaan nojautuva, myös Sibeliusten kirjeenvaihtoa peilaava tutkimus. Kirjassa on paljon lainauksia pariskunta Sibeliuksen kirjeistä toisilleen. Riveiltä voi lukea kaipausta, rakkautta ja jopa himoa. Melko samankaltaiset lainaukset ja otteet kirjeistä alkavat jo jossain vaiheessa käydä työläiksi lukijalleen ja ovat kenties jopa pitkästyttäviäkin. Vähemmälläkin sitä uskoo, että kyseessä oli intohimoinen, vahva ja kestävä suhde!

Kirjelainauksissa näkyy myös elämäkerran suurin ongelma: kyseessä ei ole kronologisesti etenevä kertomus, vaan enemmänkin luonnekuvaus, joka hypähtelee ajallisesti sinne tänne. Väliin pohditaan taloudellisia ongelmia, Ainon rakasta puutarhaa ruusuineen, väliin käsitellään Jannen "viftejä" hotelli Fenniassa tai Kämpissä. Kokonaisuudesta tahtoo tulla hajanainen, eikä Ainosta varsinaisesti paljastu uusia piirteitä kirjan edetessä. Kaikki olennainen tulee käsiteltyä jo kahdessa ensimmäisessä osassa teoksen kuudesta pääluvusta.

Ei elämäkerta silti huono ole, se vain tuntuu kärsivän varsin ohuesta lähdemateriaalista, eikä siksi oikein lähde lentoon, vaan kiertelee kehää. Aino Sibelius jää pakostakin aviomiehensä varjoon, vaikka kirjassa käsitelläänkin kaikenlaista Tuusulanjärven taiteilijaelämästä Ainon leskiaikoihin. 

Ilman muuta vahva(tahtoinen) Aino on elämäkertansa ansainnut, eikä Kirveen kirja ole missään nimessä raskaslukuinen. Myös kaltaiseni klassista musiikkia sujuvasti kuunteleva, mutta siitä ja säveltämisestä erittäin vähän - ellei peräti mitään ymmärtämätön maallikko pysyy mainiosti kärryillä. 

Arvosana 7/10

Jenni Kirves
Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
288 sivua
Johnny Kniga  2015

Ensimmäinen merkintä pitkään aikaan

Viimeisestä kirjoituksestani on vierähtänyt luvattoman pitkä tovi. Kyse on vain ja ainoastaan laiskuudesta, mukavuudenhalusta ja blogikirjoittamisen välttelystä. Koska tuherran merkintöjäni itseäni varten, en ole kellekään tilivelvollinen tauoista tai bloggauslakosta, eikä Raviharakka varsinaisesti ole "julkinen". Vaikka sitä kuka tahansa voikin halutessaan tutkia. Toki täällä saa viivähtää, jos haluaa, tervetuloa!

Tauosta huolimatta olen ahkerasti lukenut kirjoja, joskus pohtinyt jopa niistä bloggaamista saamatta aikaiseksi muuta kuin ajatuksia kirjoittelemisesta. Keväällä opiskelin arkeologiaa avoimessa yliopistossa ja luennot saivat katsomaan historiaa aivan uudesta vinkkelistä. Intouduin jossain määrin myös esihistoriasta, mikä oli aika huvittavaa, sillä aiemmin suhtauduin aiheeseen lähinnä olankohautuksella: kivikirveitä, saviruukun sirpaleita ja luolamaalauksia. Hohhoijakkaa, olkoot. Ihan näin asia ei sitten ollutkaan ja nyt suhtaudun paljon suuremmalla mielenkiinnolla pronssikautisiin hautoihin ja kallioluolista löydettyihin iskoksiin (sekä niistä kirjoitettuihin teksteihin, heh).

(Kuva: Museovirasto)

Keskiajasta olen lukenut mielelläni jo esiteini-ikäisestä asti. Arkeologiakurssituksella tuli paneuduttua myös historiallisen ajan löydöksiin joten voidaan sanoa, että keskiaikakiinnostukseni koki eräänlaisen renessanssin - jos ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan.

Joulun alla Suomalaisessa liikkuessani huomasin monen muun kiinnostavan teoksen ohella pariskunta Ilmari Aallon kirjoittaman ja Elina Helkalan kuvittaman kirjan Matkaopas keskiajan Suomeen. Kirjailija mainittiin arkeologiksi, joten sisäiset tuntosarveni nousivat heti. Selailtuani kirjaa päätin kiikuttaa sen kassalle. Kotona otin niteen välittömästi lukemisekseni. Hyvä kun muistin nukkua, luin oppaan läpi muutamassa illassa.

Matkaopas keskiajan Suomeen on nopealukuista tekstiä ja aikuislukijoiden lisäksi sitä voi suositella historiasta kiinnostuneille nuorison edustajille, itse olisin riemastunut suunnattomasti, jos olisin joskus kuudesluokkalaisena saanut tämän kirjan kätösiini. Aallon teksti ei ole lähdeviitteiden ja -teosten luettelua tieteelliseen tyyliin, vaan reipashenkistä ja yleispätevää selostusta menneisyyden elämänmenosta. Anekdoottimaiseen tapaan Aalto käy läpi tapoja ja tyylejä niin kaupankäynnin, kirkossa vierailemisen, ruokailemisen ja pukeutumisen osalta. Missään vaiheessa kirja ei lähde saarnalinjalle, vaan pysyy kepeänä näin positiivisessa mielessä sanottuna. 

Jos on laillani tottunut lukemaan ns. raskaamman sarjan historiankirjoja, Aallon teoksesta tulee hivenen ristiriitainen olo. Tekijä mainitsee saaneensa innoituksen Englannissa julkaistusta keskiaikaa matkaoppaan tavoin lähestyvästä kirjasta, mutta aivan loppuun asti ei ainakaan tässä suomalaisessa versiossa päästä, jos on tarkoitus "esiintyä" opaskirjasena menneisyyteen a'la Berlitz. Väliin kuvaillaan taloja, kyliä ja kirkkoja kuin matkaoppaassa, mutta välillä hypähdetään kansanperinteen laveammille poluille. Toki laaja aihe aiheuttaa tekijälle lähestymisongelmia, mutta luulenpa, että kirjalle olisi tehnyt palveluksen, jos ei sitä olisi karsinoitu "matkaoppaaksi", vaan se olisi ollut avoimesti yleiskuvaus esittelemästään ajasta - sillä sitä Aallon kirja nimenomaan on. Matkaopas toimii hienona johdatteluna ja tutustumisena keskiaikaan, mutta se ei tietenkään ole mikään syvä ja kaikenkattava tutkielma ko. aikakauden Suomesta, eikä se varmasti siihen tähtääkään. Eikä kirjan parissa ole tylsää, päinvastoin - sen lukee ravakasti läpi ja lukija tekee matkan varrella myös tukun aivoja kutkuttavia oivalluksia.

(Kuva: ESS)

Itseäni häiritsee pikkiriikkisen myös kirjan kuvitus. Olisin mielummin tussilla rajattujen akvarellien sijaan katsellut otoksia autenttisista esineistä ja napsinut mukaan enemmän kuva-aineistoa keskiajan alkuperäiskäsikirjoituksista, museoiden kokoelmista ja löydöksistä (kun nyt sentään on ammattiarkeologi tekijänä!). Helkalan maalauksista tulevat kieltämättä mieleen ala-asteaikaisen koulukirjojen kuvitukset, eikä se välttämättä ole hyvä asia. Väliin töitä voisi jopa luonnehtia kömpelöhköiksi ja taiteilijalta kaipaisi vähän luovemman värivalikoiman käyttämistä. Nyt mennään melko pitkään perussävyillä, joita mustat, paksuhkot rajaukset vain koristavat.

Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Aallon opaskirjaa voi hyvällä omallatunnolla suositella keskiajasta ja historiasta kiinnostuneille lukijoille. Kaltaisilleni niuhoille se voi olla hivenen liian köykäinen - tai sitten ei.

Arvosana 7/10

Ilmari Aalto
Elina Helkala (kuvitus)
Matkaopas keskiajan Suomeen 
n. 200 sivua
Atena Kustannus 2015

Kekkonen ja Ganes

1970-luvun Suomi oli melko totinen paikka, jos on uskominen Petri Laukan väitöskirjansa pohjalta laatimaan teokseen Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa. Niin ulko- kuin sisäpolitiikkaa määritteli suhtautuminen Neuvostoliittoon, radiossa oli kaksi kanavaa ja televisiossa esiintyminen vielä Todellinen Tapaus.

Agit Prop lauloi paatoksellista ylistystä sosialismille, myi valtavan määrän levyjä ja synnytti muoti-ilmiön kietomalla harteilleen kukallisen venäläishuivin. Kauemmaksi rock 'n roll -meiningistä oli vaikeampi päästä. Vaikka ajan musiikkikentällä liikkuivat myös Hector, Juice, Badding ja kumppanit, YYA-Suomessa ei pahemmin kumarreltu avoimen Amerikan ihailun suuntaan...

...kunnes Hurriganes tuli, näki ja voitti, toteaa Laukka. Remu Aaltosen väliin diktaattorin elkein luotsaama trio esiintyi USA:n lippu taustakankaanaan ja oli häpeämättömän kaupallinen. Ganes teki mainoksia, solmi sponsorisopimuksia ja toi pohjolaan annoksen Jenkkilää, kotimaisin maustein höystetyn version Coca-Colan ja purukumin silaamasta amerikkalaisesta unelmasta.

Laukan mukaan Hurriganes uudisti koko nuorisokulttuurin, teki rockmusiikista muotioikun sijaan vakavasti otettavan taiteenlajin ja sekoitti harmaan Kekkoslovakian pasmat. Lähes jokainen tiesi Hurriganesin, vaikka ei kohdeyleisöön olisi kuulunutkaan. Amerikanraudoilla ajeleva, uhmakkaasti esiintyvä ja räväkästi pukeutunut yhtye iski Kekkoslovakian hermoon ennennäkemättömällä tavalla. 

Laukan kirja ei ole perinteinen bändihistoriikki, se peilaa enemmänkin Hurriganesin uraa, tähän päivään saakka ulottuvaa vaikutusta ja tähtikulttia, joka yhtyeen ympärille rakentui (ja rakennettiin). Laukka on haastatellut kolmea ikätoveria, jotka olivat kymmenen ikävuoden korvilla vuonna 1974, jolloin Ganes ampaisi laajemman yleisön tietoisuuteen. Näiden kolmen miehen kokemuksista kasvaa mielenkiintoinen kurkistus 70-luvun nuorison fanikulttuuriin. Millaista elo oli kun kasvuvuosien ääniraitana soivat Crazy Days ja Roadrunner?

Perinteisestä rockniteestä Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa eroaa sikälikin, että siinä eivät ole suurimmassa äänessä levymogulit, managerit, yhtyeen jäsenten entiset vaimot tai muu tähtikultista osaansa kärkkyvä sisäpiiri. Trion jäsenet pääsevät lausumaan sanottavansa vanhojen haastattelujen ja muun painetun materiaalin kautta, mutta jälkiviisas muistelu jää Laukan kirjasta puuttumaan, mikä on kieltämättä virkistävää.

Laukka on kahlannut nuoruusmuisteloiden lisäksi vaikuttavan määrän lehti- ja kirjallisuusmateriaalia, jotka jatkojalostavat teoksen teemaa letkeästi ja sujuvasti eteenpäin. Kirja on helppolukuinen ja suhtautuu kohteeseensa arvostavasti ja hyväksyen, mutta ei silti nosta yhtyettä jalustalle, kuten joskus valitettavasti tapahtuu rock -kirjallisuudessa. Krittiikkiäkin siis esitetään avoimesti, mutta perustellusti.

Itse en ole mikään ihmeellisempi Ganes- fani, mutta Laukan opusta tavaa mielellään, vaikka yhtye ei olisikaan lukijalleen se kaikkein suurin ja ihmeellisin palvonnan kohde. Se on mielestäni hyvä ja sujuvan rokkikirjallisuuden merkki. 

Arvosana 9/10

Petri Laukka
Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa: kuinka Rock valtasi suomettuneen Suomen?
238 sivua
Into Kustannus 2014

Tampereen jugend

Ai että, miten ihastuttavan aarteen kaappasin tänään mukaan paikalliselta kirpputorilta. Hintaa kokonaiset, hurjat viisi euroa. (Konkurssi oli siis pelottavan lähellä, mutta täpärästi selvisin tästä hankinnasta.)

Kyseessä oli loppusyksyllä 1973 pidetyn näyttelyn ohessa julkaistu kirja "Tampereen jugend". 

Teos käsittelee arkkitehtuuria, hiukkasen maalaustaidetta, dokumentoi ansiokkaasti paljon kadonneita ja hävitettyjä aarteita. 

Tämä vuosikymmenten takainen, järjetön  hävittämisvimma saa tosin vanhan rakennustaiteen ystävän sydämen vuotamaan verta pitkään ja hartaasti. Kirja tarjoilee niin ikään  mielenkiintoisia esimerkkejä mm. turhaan unholaan jääneen Joseph Alasen töistä, sekä esittelee Einar Ilmonin ja Vivi Lönnin elämäntöitä. Unohtaa ei tietenkään sovi tekstiä lempiarkkitehdistani Lars Sonckista, jonka kuuluisin suunnittelutyö on Tampereen tuomiokirkko. 

Ai jestas! En ole tästä kirjasta tiennyt aikaisemmin mitään ja siellä se sitten nökötti kirppiksen hyllyllä päätalojen, hietamiesten ja agathachristieiden keskellä. Minua odottelemassa! Sisäinen harakkani loikki ja räkätti riemusta käskien minun napata kynteni kiinni samantien. Minä pirulainen tottelin.

Harmi, että suurin osa näyttelyesineiden kuvista on mustavalkoisia, mutta minkäs teet. Ei pidä liikaa marista. Vaan olla tyytyväinen.

Kirjoittajina ovat toimineet Kirsti Kunnas, Paula Kivinen, Tauno Tarna ja Anneli Ilmonen.

Kuopion Minna

Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi Suomen kirjallisuudessa. Lukiossa ei mitään kovin syventäviä opintoja kotimaisesta kirjallisuudesta harrastettu, joten Canth oli pelkkä tiukkailmeinen täti julisteessa äidinkielen luokan seinällä. Pari knoppia tunnilla mainittiin, oppikirjassakin taisi olla pari kappaletta ja tekstinäyte. Siinä koko annos kuopiolaiskirjoittajasta.

Yleissivistykseen tietysti (näin vanhanaikaisesti katsottuna) kuulunee tietää, että Canth on kirjoittanut Kauppa-Lopon ja Työmiehen vaimon. 

Muuten on myönnettävä: olen kyllä ollut hakoteillä koko tädin suhteen. Päätin korjata asian, kun kirjaston uutuushyllyssä sattumalta näkyi olevan M.C:n elämäkerta. Jostain syystä hieman vieroin aihettaa etukäteen, ennakkoluuloisena kuvittelin, että kyseessä olisi naisasiaa painottava, jyrkän aatteellinen taiteilijamuotokuva, mutta onneksihan  näin ei ollut. (Onneksi siksi, että inhoan sukupuolta alleviivaavaa tulkintaa, oli kyseessä sitten kuka tahansa historian hahmo. Sukupuolittunut tulkinta latistaa kaiken. Se tekee kohteestaan pelkän havaintomateriaalin, joka valjastetaan raahaamaan vaikkapa naistutkimusta haluttuun suuntaan. Hyh.)

Kyseessähän oli siis Minna Maijalan kirjoittama elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth, kolmeen osioon jaoteltu kuvaus Canthin elämästä. Ensimmäinen osa prologin jälkeen luonnostelee kirjailijan elämänvaiheet, toisessa keskitytään tuotantoon ja sen analyysiin, kolmannessa mietitään Minnaa ja hänen aatteitaan, sekä tutkitaan lyhyesti Canthin suvun vaiheet hänen jälkeensä.

Ehdottomasti kiinnostavin kolmesta osasta on varsinainen elämäkerta, kirjan alkupuolisko. Se on vetävää, mielenkiintoista (kulttuuri)historiaa, jota lukee nopeasti ja mielellään. Toinen vaihe on kirjallisuusanalyysia, joka kieltämättä vaatisi parempaa Canthin tuntemusta kuin oma lukioaikainen, alaviitemäinen oppimääräni. Maijala selkeästi odottaa, että kirjailijan tuotanto olisi edes jollain tasolla tuttua lukijalle. Ainakin minä putosin kärryiltä jo Työmiehen vaimon tulkinnassa. Olisin kovasti ollut kiitollinen lyhyistä juonitiivistelmistä, edes keskeisten teosten kohdalla, mutta ymmärrän kyllä, ettei joka novellia voi kuvailla juurta jaksain!

Kolmannessa osassa Maijala osoittaa, ettei Canth ollutkaan se jyrkkä, tiukka naisasianainen, jona me Minnaa vähemmän tuntevat helposti erehdymme häntä pitämään. Canth oli kyllä kiivas naisten - ja köyhien - oikeuksien puolustaja, jopa maltillinen sosialistikin kaikessa porvarillisesta kauppiasolemuksestaan huolimatta, mutta mitään esifeminististä, yksioikoista äänitorvea ei hänestä Maijalan otteessa muovata. Minna oli ehkä hurja mimmi, mutta hänessä oli myös epäileväinen, herkkä ja hauras puolensa, joka helposti kääntyi itse-epäilyksi ja masennukseksi.

Kertomus ankaran miehen tahdon alle nurjerretusta vaimosta osoittautuu sekin myöhempien polvien aikaansaannokseksi, ei niinkään todellisuudeksi. Elämäkerturi Maijala näyttää, että herra Canth arvosti ja tuki rouvaansa tämän lehtimiesuran alkutaipaleella, eikä ollut se ehdoton kotityranni, joksi hänet on jälkipolville kuvattu mm. Lucina Hagmanin, Canthin ensimmäisen elämäkerran kirjoittajan toimesta.

Canthin ohella elämäkerran sivuilla liikuskelevat aikansa kirjalliset kuuluisuudet Juhani Ahosta Arvid Järnefeltiin. Minnan kotonaan pitämä salonki oli kuopiolaisen hengenelämän hermokeskus, kiihkeätkin keskustelut kuuluivat Kanttilassa ohjelmaan, mutta todistajien mukaan emäntä onnistui pitämään suuremmat hengen palot aisoissa - vaikka välit esimerkiksi Ahon kanssa väliin olivat tulehtuneet. Räväkkä Minna herätti myös pahennusta aikalaisissaan, takajaloillaan olivat milloin papisto, milloin fennomaanit, milloin svekomaanit...

Opettajaseminaarin vuoden opintojen jälkeen keskeyttäneestä, kirjallisten töiden ohella lankakauppaansa hoitaneesta Canthista tuli klassikko, suurnainen, jonka mukaan on nimetty päiväkoti, katuja ja kouluja. Lehtorinleskestä sukeutui vähin erin aktiivinen toimittaja, novellisti, näytelmäkirjoittaja ja kääntäjä. Se oli porvarisleskelle jokseenkin tavaton urakehitys 1800-luvun Suomessa. Maijala epäileekin, että yhteiskunnalliset paineet vaikuttivat ainakin osittain Canthin terveyteen: sydänvaivat ja hermostuneisuus vaivasivat vain 55-vuotiaaksi elänyttä kirjailijaa lähes tämän koko aikuisiän ajan. Itsenäisen ja -päisen naisen osa ei ollut tuolloin helppo, vastustusta ja epäilijöitä riitti, niin naisten kuin miestenkin joukossa Canthilla oli synkkiä vihamiehiä. Sai hän toki kannustusta myös, ja kerrotaan, että aikanaan kuopiolaiset saapuivat Minnan hautajaisiin niin sankoin väkimäärin, etteivät kaikki saattajat mahtuneet hautausmaalle.

Minna Maijalan kirja on mainio rautaisannos niille, joille kansalliskirjailija on entuudestaan (lähes) tuntematon, mutta uskoisin vahvasti, että se antaa uutta tietoa ja pureskeltavaa niillekin, jotka ovat tutustuneet häneen allekirjoittanutta paremmin. Teos on napakka, nopealukuinen ja asiallinen olematta silti kuiva. Tiukassa analyysiosiossa lukijan mielenkiinto saattaa hieman herpaantua, ja turnausväsymys uhata, mutta Maijala ottaa ohjat viimeistään ympyrän sulkevassa kolmannessa osassa. Jouduin nielemään ennakkoluuloni, hyvä niin!

Arvosana: 8½/10

Minna Maijala
Hellä, herkkä, hehkuvainen Minna Canth
431 sivua
Otava 2014 

Lisälehtiä Kollaan tapahtumiin

Erkki Palolammen talvisotakirja "Kollaa kestää" nauttii ansaitusti klassikon statusta. Niin kuuluisa kirja on, että Palolammen muut teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lähes tyystin unholaan. (Kirjahyllyssäni lepää edelleen lukematta saman tekijän romaani "Kun se kerran tulee", pitänee perehtyä siihenkin, kun kerran sain tällä kokoelmalla aloitettua syventävät opinnot aiheesta Palolampi.) Suorastaan ällistyin, kun kirpputorilla törmäsin kertomuskokoelmaan nimeltä "Viimeinen vastaisku". Hintaa oli huimat 1,90 €. Kiitos vain, totesin ja nappasin niteen mukaani kassalle.

Palolampi itse luonnehtii vuonna 1941 päivänvalon nähnyttä teostaan näin:
"Tämän kirjan kertomukset perustuvat yhtä lukuunottamatta talvisodassa Kollaan rintamalla sattuneisiin ja koettuihin tapahtumiin. Ne askarruttivat mieltäni jo kirjoittaessani kirjan >>Kollaa kestää>>, mutta sen sivulle ne olivat liian irrallisia ja laajoja. Kirjoitin tapaukset luonnoksina muistiin jo syksyllä 1940 ja olen halunnut saattaa ne myös julkisuuteen pienenä kokoelmana."

 "Viimeinen vastaisku" ei ole dokumentti, eikä dokumenttiromaani. Lähinnä se lienee tosipohjainen novellikokoelma. Palolampi kertoo esipuheessaan halunneensa välittää sotilaiden omakohtaisia kokemuksia ja sodan sattumanvaraisuutta: "Olen tahtonut osoittaa näillä kertomuksilla,  mitenkä sodan kohtalot väistämättömästi kulkivat täyttymkseen vieden miehen matkansa päähän siinä, missä elämän vielä olisi pitänyt jatkua ja pelastaen toisen elämälle siellä, mssä varma tuho näytti ainoalta mahdolliselta, sekä mitenkä rintamamiehet alistuivat tähän kohtaloon oman inhimillisen pienuutensa tunnustaen, elämän ja kuoleman arvot uudelleen punniten."

Kirjasta huomaa selkeästi, että se on sodan itse kokeneen ja nähneen kirjoittama. Kaikesta rintaman banaaliudesta, liasta ja kauhusta Palolampi kirjoittaa kiihkottomasti ja pelkät tosiasiat todeten. Ilmestymisajankohta paistaa tekstistä lähinnä TK-miesten ja muiden virallisten kirjoittajien tyylisenä ilmaisuna, mutta mitään jatkuvaa aatteellista paatosta ei kirja kuitenkaan ole. (Ja totta kai meidän syvän rauhan aikana kirjaa lukevien kuva sodasta ja asenneilmapiiristä on aivan toisenlainen. Meillä ei ole kykyä ymmärtää, miltä teksti on vaikuttanut tuoreeltaan aikalaisten silmissä. Nykypäivänä syvä, uhrialttiutta ja yksilön velvollisuutta korostava isänmaallisuus on jäänyt muodista tai ainakin muuttanut muotoaan.)

Kokoelman ensimmäinen kirjoitelma on yksinkertaisesti nimetty "Kollaa", eräänlainen muistokirjoitus edellistalven taistelupaikoille, vaikutelmien ja tunnelmien tiivistelmä, muistutus siitä, mitä rintamalle heitetyt nuoret miehet joutuivat siellä muutamien kuukausien aikana kokemaan.

Seuraavana vuorossa oleva "Sissit" on likellä myöhempien vuosikymmenten sotaromaanien kaukopartiokuvauksia. Reservivänrikki Vornasen porukka käy kuutamoisena pakkasyönä kengityspuuhissa olevien venäläisten huoltomiesten kimppuun. Tarinan keskiössä ovat kokenut, vanhempi sotamies Mäkelä ja hänen nuori aisaparinsa, joka novellissa tottelee pelkkää lempinimeään "Kuopus". 
    Yhdessä pääjoukosta jättäytynyt, neuvokas taistelupari saa aikaiseksi melkoista tuhoa yllätetyn ja lähestulkoon paniikkiin ajautuneen vihollisen keskuudessa. Novellin lopussa haavoittunut Mäkelä tosin toimitetaan ahkiossa jsp:lle, mutta tunnelma jää toiveikkaaksi, sillä kuten lääkintämies viimeisessä kappaleessa rohkaisevasti toteaa: "Mäkelällä on vielä tehtävää tässä elämässä, kun hänet niin viime hetkessä pelastettiin."

"Kuolema kulkee" kertoo puolestaan syviin mietteisiin vajoneesta sotamies Tiittasesta, joka yksin taittaa matkaa hevosineen läpi runnellun huoltoreitin. Matka vie hakemaan kaatunutta alik Repoa etulinjan tukikohdasta. Pitkällä ja yksinäisellä taipaleella stm Tiittanen ehtii miettiä moneen kertaan sodan ja kuoleman oikullisuutta, sekä muita elämän suuria peruskysymyksiä. Vähäeleisessä novellissa keskitytään suurelta osin yksittäisen miehen sisäiseen myllerrykseen, ainoaksi käännekohdaksi jää vihollisen hyökkäys huoltotielle Tiittasen ollessa jo paluumatkalla.

"Kolmas yritys" on jälleen kepeämpi tarina. Stm Österholm on jo kolmatta kertaa lähdössä vihkilomalle. Aikaisemmat yritykset ovat tyrehtyneet äkäisten venäläisten toimesta milloin YH:n, milloin etulinjaan lähettämisen johdosta. Nytkin näyttää huonolta veli venäläisen hyökätessä tankkien avustuksella kohti suomalaisasemia. Lomalle kiukkuinen sotamies kuitenkin pääsee, mutta ennen häähuoneelle ehtimistä ehditään vielä tavata äreä kapteeni, lohdullinen sotilaspastori ja veljeään hautaamaan menossa oleva alikersantti. Luullaanpa Österholmia yhdessä vaiheessa vakoojaksikin.

"Hyökkäys" on nimensä mukaisesti kertomus yhden miehen kokemuksista erään taistelun aikana. Päähenkilönä toimii korpraali Tiainen, joka sekä varsinaisen ryhmänjohtajan että komppanianpäällikön kaaduttua joutuu johtovastuuseen - ja vastaamaan ryhmänsä hallitusta perääntymisestä. Korpr selviytyy tehtävästä hyvin, vaikka synkeä epäusko välillä kummitteekin hänen ajatuksissaan. Lonkkaan lievästi haavoittunut Tiainen pääsee kuin pääseekin ryhmänsä rippeiden kera takaisin omiensa luo.

Pahiten ajan hammas on puraissut "Invaliidia", joka kertoo ihanteidensa sokaisemasta asetarviketehtaan insinööristä. Reservin luutnantin on omasta mielestään suorastaan pakko päästä rintamalle, sotateollisuuden parissa työskenteleminen on hänen mielestään pahimman luokan pelkuruutta. Sinnikkään yrittämisen jälkeen ltn pääseekin tavoitteensa mukaisesti sotimaan, haavoittuu kolonnan etunenässä kulkiessaan, menettää kaksi raajaansa sekä saa rujot arvet kasvoihinsa. Nykylukijan silmissä novelli jää toisia vajaamittaisemmaksi ja ontommaksi. Uhri- ja uhrautumisajatukset vaikuttavat enemmän juhlapuheelta kuin omakohtaiselta tekstiltä. (Tässä kohtaa on kuitenkin syytä muistaa, että tuolloin ajat ja asenneilmasto olivat, sattuneesta syystä, hivenen erilaiset kuin nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Olen myös taipuvainen uskomaan, että nimenomaan tämä ihanteellista uhrautuvaisuutta huokuva ja paatoksellinen kertomus on kokoelmassa se ei-niin-tosipohjainen yksilö.)

"Viimeisen vastaiskun" keskushenkilö on reservivänrikki Kantala, toinen päähenkilö puolestaan taistelulähetti Aaltonen. Alkujaan uskonnollisen vakaumuksen läpitunkema Aaltonen ei kykene tappamaan vihollista kiväärillään ja joutuu asetoveriensa pilkkaamaksi. Vänrikki kuitenkin saa vähitellen Aaltosen mielipiteen muuttumaan esimerkillään ja henkilökohtaisilla puhutteluilla. 
    Vähitellen pelkuriksi leimattu sotamies kasvaa joukkueenjohtajansa luottomieheksi, rauhalliseksi ja järkähtämättömäksi soturiksi, jonka mielenvarmuutta ja uskon vahvuutta Kantala suorastaan kadehtii. Aaltosesta tulee keskeinen apu sirpaleesta haavoittuneelle vänrikille, joka liki tuhoutuneen joukkueensa kanssa yrittää pidätellä vihollista - ja lähettää sanaa esikunnalle, jotta saataisiin lisävahvistusta tukalaan tilanteeseen. Kaksi ryhmällistä saapuukin, mutta silloin apu on jo vänr Kantalan kannalta myöhäistä. Kaatunut upseeri viedään yhdessä haavoittuneen lähettinsä kanssa selustaan.

Kokoelman päättää "Kello yksitoista", joka kuvailee maaliskuun kolmannentoista päivän ja yhdekstoista määrätyn tulitauon koittamista. Sodasta uupuneet miehet alkavat epäuskoisina odottaa rauhaa, sen tuloa täysin todeksi uskomatta. Niin monta kertaa on jo aselevosta huhuttu, mutta puheet ovat jääneet huhuiksi, joten odotukset eivät nouse järin suuriksi.     
    Tarinan keskiössä on nimettömäksi jäävä alikersantti, joka kaatuu vain hetkeä ennen vihollisuuksien loppumista, ennättäen jo haaveilla kotiin palaamisesta. Jäljelle jääneet sotamiehet puolestaan ryhtyvät omatoimisesti kokoamaan lähimaaston kaatuneita, koska eivät osaa muutakaan, mutta työ osoittautuu turhaksi, koska paikalle saapuneet, "vodkanhuuruiset" neuvostoupseerit kieltävät jyrkästi suomalaisia ottamasta vainajiaan mukaan. 
    Ajan epävarmuus on selkeästi aistittavissa kirjan loppukappaleesta: "Sadankahdenkymmenen kaatuneen suomalaisen ruumiit jäivät jälkeen komppanian hiihtäessä joukkosidontapaikan ohi maantielle, mutta miehet eivät sitä unohtaneet, ja heistä tuntui kuin kaatuineitten henget olisivat seuranneet heitä surulliselle marssilla kohti länttä ja saattaneet heitä aina uudelle väkivaltaiselle rajalle saakka, mutta sieltä palanneet takaisin Kollaalle - odottamaan suomalaisten paluuta." Pysyvään rauhaan ei siis vuonna 1940 tekstinsä muokannut Palolampikaan uskonut.

Palolammen kirja on taitavan kirjailijan työtä, kieli on kuvailevaa ja taipuu hyvin päähenkilöiden tunteiden ja ajatusten  välittämiseen. Hivenen vanhahtavalta teksti tietysti vaikuttaa, mutta se on luonnollista ottaen huomioon kirjan iän (mutta tämähän ei sinällään mikään haitta ole, vaan iäkkäiden teosten kohdalla lähinnä autenttisuutta lisäävä mauste) ja kirjoitusajankohdan. 

"Viimeinen vastaisku" peittoaa monet nuoremmat sotakertomuskokoelmat sikäli, että se on kirjoitettu melko tuoreeltaan, vaikutelmien ja kokemusten ollessa vielä laimentumattomia. Harvemmin uusissa sotakirjoissa kuvaillaan vaikkapa ympäristöä yhtä kouriintuntuvasti ja lakonisesti. Taisteluja ja sodan runtelemaa ympäristöä katsellaan silmin, jotka todella ovat nähneet, miltä sota pahimmillaan on. Palolampi välttää siten elokuvien ja kertomusten muovaaman sotanäkemyksen ja välittää lukijalle taistelujen tunnelman autenttisena - arvaamattomana ja säännöttömänä.

Päähenkilöitä ei Palolammen kokoelmassa nosteta toisia korkeammalle, novellien keskeisinä hahmoina ovat miehet, jotka hoitavat heille annetut tehtävät ja velvollisuudet mukisematta ja parhaansa koettaen, niistä tai itsestään suurempaa meteliä nostamatta. Sotaneurootikkoja tai varsinaisia pelkureita ei pää- tai edes sivuhenkilöiden joukkoon mahdu, mutta Palolampi kyllä kuvailee taistelun jälkeen jsp:ta kohti talutettuja "tärähtäneitä" realistisesti ja ymmärtäen, ei niinkään syyllistäen.

"Viimeinen vastaisku" on tervetullut lisä lukukokemuksiini. Se on mielenkiintoinen lisäliite "Kollaa kestää" -klassikolle, eikä lainkaan häpeä viihteellisempien sotakirjojen rinnalla. Soisi useammankin sotakirjallisuutta kuluttavan tarttuvan tähän kokoelmaan.

Arvosana 8½/10

Erkki Palolampi 
Viimeinen vastaisku - kertomuksia sodan kohtaloista
220 sivua
WSOY 1941

Matkaopas kummitusbongarille

En usko aaveisiin tai muuhunkaan yliluonnolliseen. En pelkää pimeää tai yksin olemista. Mielikuvitukseni ei toistaiseksi ole lähtenyt laukalle, vaikka olen töiden puolesta liikuskellut niin itsemurhan tapahtumapaikalla kuin punakaartilaisvankien teloituspaikalla.

Kummitusjuttuja sitä vastoin rakastan! 

Erityisesti pidän kotimaisista, perimätietoon perustuvista tarinoista. Ne ovat jollain tavoin "uskottavampia" ja maanläheisempiä kuin turboahdetut amerikkalaiset kauhutarinat. Ehkä syynä on maantiede. Kotoisiin nurkkiin asettautuneet hiippailijat tuntuvat helpommilta sulattaa verrattuna vierasmaalaisiin hiippareihin. Suomalaisen lukijan mielessä vanhat maalaiskartanot, vauraat porvaristalot ja synkeät pellonlaiteet ovat sopivia kulisseja henkimaailman väelle. Puhumattakaan nyt meren yksinäisistä saarista ja torjuvista luodoista!

Tiina Hietikko-Hautalan kirjoittaman ja Suvi Karin valokuvamuokkauksillaan kuvittaman Aaveiden Pohjanmaan idea on yksinkertaisesti loistava. Lyhyehköön kirjaan on koottu napakoiksi kertomuksiksi maakunnan tunnetuimmat kummitusjutut. Opasta muistuttavassa niteessä on käyty läpi lyhyesti levottomien henkien asuinsijojen sijainti ja historia, paljastettu aaveiden todellinen henkilöllisyys ja mainittu niin sanottuja silminnäkijähavaintoja. (Vai pitäisikö joissain tapauksissa puhua korvinkuulijoista silminnäkijäin sijaan?) 

Kirjoittaja ei tuputa kummitusjuttuja täytenä totena, mutta tunnelmaa ei myöskään pilata kuivilla tieteellisillä faktoilla siitä, mikä luonnollinen asia tai ilmiö voi aiheuttaa narauksia, kahahduksia tai silmänurkassa häilähtäviä varjoja vanhoissa taloissa. Siksi nuotiopiirimäinen kerrontatunnelma pysyy mukavasti yllä. Rauhattomien henkien alkuperä tulee kyllä dokumentoiduksi asiatiedolla, mutta mitään pitkiä elämäkertoja ei Pohjanmaan kummitusväestöstä sepitellä. Tämä ratkaisu toimii hyvin.

Kummituskohteista annetaan tarkat osoite- ja koordinaattitiedot, joista voi etsiä kummittelupaikkojen sijainnin -  joihinkin kohteisiin on mahdollisuus jopa mennä testaamaan, josko itse näkisi tai kuulisi kummia. Jotkut talot tarjoavat jopa opaskierroksia, joiden vetäjiltä voi kysellä aaveista. Siitä vain googlaamaan kiinnostavimmat paikat! Aaveet odottavat!

Pienen miinuksen antaisin kirjan kuvitusratkaisusta. Näin ei-pohjanmaalaisena ja seutuja sen kummemmin tuntematta olisin kaivannut selkeitä ja tavallisia valokuvia itse kummitustaloista. Myös niistä rauhattomina vaeltelevista, joista on eläessä maalattu muotokuva, olisi voinut liittää potretin uteliaiden pällisteltäväksi. Jossain määrin sekavat kuvanmuokkaukset tuovat mieleen lähinnä lukion englanninkirjan. Hienopiirteisempi lähestymistapa olisi perinnetarinoille kunniakkaampi! 

(Tässä kirjoituksessa kuvituksena on yle.fi -sivustolta napattu otos Etelä-Pohjanmaan opistosta, jossa kertoman mukaan asustelee muuan herra everstiluutnantti Labanoffin haamu. Labanoff oli venäläisupseei, joka siirtyi ajasta ijäisyyteen vuonna 1809. Everstiluutnantin kummittelijakollegoita ovat kirjassa mm. levoton laivanvarustaja Carlson Kristiinankaupungista, Storskäretin saarelle haudattu piispan tytär ja Harrbådan onneton neito.)

Plussaa kirja saa myös siitä, että henkiolentojen "aikajana" ulottuu keskiajalta vuoteen 1985. Harvemmin kohtaa kummituskirjallisuudessa aivan näin tuoreita tapauksia kuin entisen Seinäjoen teatterin henkilökuntaan kuulunut vakiovierailija!

Pohjanmaan kummittelijoista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Ja kukapa koostaisi samanlaisia tarinavalikoimia myös muiden maakuntien levottomana kulkevista sieluista?

Arvosana 8/10

Tiina Hietikko-Hautala
Suvi Kari (kuvitus)
Aaveiden Pohjanmaa - Kummitustarinoita mailta ja meriltä
82 sivua
Haamukustannus 2013 

Tunkkaisia terveisiä 1970-luvulta

"Varsinaiset kirjallisuusarvostelijat, joilta odottaisi arvovapaata, hienosti sanottuna objektiivista otetta kohteeseensa, ovatkin usein tiukasti omiin ennakkoluuloihinsa ja taustayhteisöihinsä sitoutuneita henkilöitä." (s. 195)

Näin korskeasti lausahtaa Matti Salminen oman kirjallisen tuotoksensa sivuilla, mutta ei tunnu itse noudattavan kaipaamaansa objektisiivisuutta kovinkaan tarkasti tekstissään. Mitenkäs se sanonta malkasta ja omasta silmästä taas menikään?

No niin, bloggaajana minulla on sentään lupa marmattaa yli tarpeen!

Lainasin Pentti Haanpään tarinan hyvinkin innostuneena. Petyin sen sisältöön pahasti. Lukeminen itsessään oli melkoista takeltelua, monta kertaa teki mieli lopettaa kirja kesken, hylätä se tyystin ja siirtyä lukulistan seuraavaan opukseen. Päätin ottaa elämäkerran eräänlaisena henkisenä kestävyysurheiluhaasteena ja tankata sen läpi vaikka sitten väkisin. Aika tervanjuontia oli, mutta sainhan sentään kahlattua opuksen alusta loppuun!

En ole mikään erityinen Haanpää -tuntija, tarkoitus olisi syventyä hänen teoksiinsa laajemmalti joskus epämääräisessä tulevaisuudessa. Aloittaa aion kirpptorilta nappaamastani Nykyaikaa -kokoelmasta. (Koulussa puolestaan kirjoitin aikanaan esseen Haanpään novellista Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen, jonka sattumalta olin lukenut ensimmäistä kertaa kakarana. Tarina oli mukana antologiassa, jonka puolestaan poimin luentaan vanhempien kirjahyllystä. Muistan järkyttyneeni traagisesta kertomuksesta aika lailla, hevostyttö kun olin.)

Aiheessahan ei siis ole vikaa, ei alkuunkaan. Päinvastoin. Elämäkertaan tarttuessani ajattelin, että ennen Haanpään tuotantoon tutustumista voisi olla hauska lukea kirjailijan vaiheista noin niin kuin prologiksi. 

Onhan teos toki elämäkerta, mutta samalla se on kirjoittajansa mielipideteksti ja sepä tässä ongelman ydin onkin. Koko kirja on kuin aikakapseloitu möykky seisemänkymmentälukulaista, itään päin suuntautunutta historiankirjoitusta. 

Nykyäänhän ei toki ole muodikasta puhua kommunismista tai olla sosialisti, joten hieman kuohitussa muodossa tämä vasemmistolaisuus tekstissä esiintyy, mutta selvä asenteellisuus on havaittavissa alusta loppuun. Tämä varsin kärjistetty ja alleviivaava näkemys tekee Salmisen kirjasta raskasta ja tympivää luettavaa, joka paikoittain lähentelee kirjallista karikatyyria.

Salmisen käsittelyssä Haanpäästä kasvaa jonkinlainen väärin ymmärretty proletariaatin sankari ja työkansan uuttera puolustaja, joka neroudestaan huolimatta lipsahtaa huonoille teille. Haanpää esitellään kirjassa saamassa jatkuvaa ruoskintaa tunteettomalta, monoliittiselta porvarilliselta kirjallisuuseliitiltä, joka ei katkeruuttaan ja kaunaisuuttaan ymmärrä Haanpään ainutlaatuisuutta. (Tai ymmärtää liiankin hyvin ja pelkää päästää lahjakkaan kirjoittajan tekstiä piilomerkityksineen suuren yleisön ulottuville.)

Eniten huutia saa Salmiselta aiemman polven Haanpää -tutkija Eino Kauppinen, joka esitellään kirjassa moneen otteeseen huolimattomana diletanttina, jopa julmana sensuroijana, joka on muokannut ja vääristellyt ihmisten käsitystä kirjailijasta oman mielensä mukaan. Kauppisen syytä ovat "väärin" koostetut Haanpää-valikoimat, Kauppinen on kaiken huonon Haanpää-materiaalin alku ja juuri, joka on pimittänyt aineistoa tutkijoilta ja sensuroinut keskeisiä tekstejä viattomien lukijoiden ulottumattomiin. Tutkijaa suomitaan tekstissä sivukaupalla, eikä Salmisella ole hänestä tai hänen tutkimustuloksistaan mitään positiivista sanottavaa. Lukijan korvia kuumottaa edesmenneen Kauppisen puolesta.

Ihmeellistä kaunaa Salminen kokee myös Mika Waltaria kohtaan. Waltari leimataan kirjassa pseudolahjakkaaksi oikeiston suosikiksi, joka sopivissa piireissä suosioon noustuaan saa turhaa kunniaa ja mainetta. Myös Waltarin laaja tuotanto saa tylyn arvion. Milloin Waltari on avoimen natsimyönteinen, milloin tehtailee heikkolaatuisia elokuvakäsikirjoituksia, kirjoittelee vähäpätöisiä kertomuksia tai pokkaa palkintoja ylenkatsotun sankarin - arvata sopii kenen - nenän edestä. Käyttääpä Salminen Waltarista jopa ilmaisua "kirjallinen kameleontti", mitä ei parhaalla tahdollakaan voi katsoa kehuksi.

Myös Olavi Paavolainen katsotaan tässä sankaritarinassa eräänsorttiseksi moraaliltaan häilyväiseksi  puolikonnaksi, samoin antisankarin viittaa saa kantaa V. A. Koskenniemi. Armon Salmiselta saavat tietenkin vasemmistolaiset kirjailijat, Arvo Turtiainen ja Toivo Pekkanen etunenässä. (Turtiaisen sotapakoilu jatkosodan vuosina tuntuu jopa olevan ansio kirjoittajan silmissä, mutta esimerkiksi lottia hän ei arvosta, rivien välistä annetaan lukijalle viite järjestön jäsenien löyhtästä moraalista upseerien "kenttäpatjoina". Tämä tuntuu nykyihmisestä lievästi sanoen oudolta ja halventavalta tulkinnalta, jolla ei todellisuuden kanssa ole mitään tekemistä.)

Myös papiston jatkuva moukarointi alkaa puuduttaa jossain vaiheessa, liperikaulat kun ovat tässä esitelmässä pelkkiä Lapuan liikkeen ja IKL:n käsikassaroita, sodan ja kiihkoisan isänmaallisuuden julistajia, jotka vievät viatonta kansaa harhaan. Salminen alleviivaa mielellään Haanpään ja paikallisen julistajan eripuraa, irvii kirkkoa laitoksena ja syyllistyy tässäkin kohtaa turhaan yksisilmäisyyteen.

Salmisen kirjassa tuntuu Haanpää jäävän eräänlaiseksi statistiksi, jonka elämänvaiheet tarjoavat kehyksen oman pamfletin kirjoittamiselle. Tapa vetää historian mutkia suoraksi - verrata esimerkiksi köyhän 1930-luvun oloja suoraan 1990-luvun lamaan - on aika omalaatuinen sekin. Ihmetellä sopii myös,  miksi Salminen harhailee kesken kaiken peräänkuuluttamaan uutta työväenluokkaista Haanpäätä, jollaista kuulemma on turha etsiä Suomen nykyiseltä kirjallisuuskentältä. Tämä (sosialistisen) realismin haikailu tuntuu hivenen kiusalliselta.

Tuntuu myös väkinäiseltä, että Salminen yrittää muokata Haanpäästä yhden aatteen julistajaa, joka näyttäytyy lukijalle vainottuna ja väärin ymmärrettynä, luokkatietoisena julistajana. Salminen antaa ymmärtää hänen olevan paljon vihamiehiään ja kadehtijoitaan älykkäämpi. Hämärältä tuntuu Haanpään yletön ja lähes kritiikitön kehuminen, hänet nostetaan muitta mutkitta kirjallisuutemme ykkösnimeksi, ohi Linnan - ja niin, Waltarin, Sillanpään ja muiden ammattitoveriensa. (Tämän omaperäisen näkemyksen mukaan mm. Linna oli pelkkä Haanpään henkinen oppipoika.)

Vikoja Haanpäästä ei juuri löydy, moneen otteeseen Salminen mm. korostaa, miten juopotteluun taipuvainen kirjailija ei ollut oikea alkoholisti, koska oikea alkoholisti juo itsensä hengiltä, kuluttaa rahansa viinaan viimeistä latia myöten, eikä Haanpää sortunut näihin mainittuihin synteihin. Peliriippuvainenkaan tämä ei kuulemma ollut, vaikka sököpöytään katosi tuhatlappusia toisensa jälkeen. (Ja vaikka Haanpää joutui alkoholinkäyttönsä takia sairaalaan, jossa todettiin viinan aiheuttamia elimellisiä muutoksia, ei hänen kohdallaan siltikään voida puhua alkoholismista, taiteilijapersoonaan olennaisesti kuuluvasta Jaloviinan ottamisesta vain.) 

Haanpään vaimo Aili ja anoppi ovat puolestaan Salmisen mielestä ikäviä ihmisiä. Elämäkerrassa he ovat vihamielisiä, kirjailijan luovuutta haittaavia ja manipuloivia pyrkyreitä. Vaimo huijaa kirjailijan perheenisäksi ja anoppi pyrkii jatkuvasti ohjailemaan nuorenparin elämää. (Otetaanpa Salmisen toimesta myös kantaa Ailin rahankäyttöön miehensä kuoleman jälkeen.) Saman aatteen jakanutta rakastajatarta Salminen kohtelee paljon ymmärtäväisemmin. Haanpään ja helsinkiläiskommunistin suhde ei ole suinkaan aviorikos, vaan rakkautta vaille jääneen taiteilijan inhimillinen hairahdus.

Juuri tämä näköalaton asenteellisuus ja klassikkokirjailijan valjastaminen työväenluokan asialle saa minut ärsyyntymään. Jos tosiaan vaatii objektiivista suhtautumista kirjallisuuskriitikoilta, olisi kai suotavaa myös itse pitäytyä suhteellisen neutraalissa kirjallisuushistorian laatimisessa ja antaa tilaa myös lukijan omille näkökulmille, ajatuksille ja aatteille. Äärilaitoja kolkutteleva tyyli (oli se sitten oikealle tai vasemmalle kallellaan) ei ole puolueetonta katsantokantaa hakevalle kirjallisuudenystävälle kovinkaan houkuttelevaa ajanvietettä.

Arvosana 3/10

Matti Salminen
Pentti Haanpään tarina
304 sivua
Into Kustannus Oy 2013

Haukkapaloja hölmöilyn historiasta

Jälkiviisaus on viisauden lajeista se imelin, tokaisi aikanaan Veikko Huovisen luomus Pylkkäs-Konsta. Olkoon niin, mutta tästä viisastelusta on Vesa Sisättö perannut esille vaikuttavan kattauksen ihmiskunnan toilauksia. Esiin nostetaan sikermä historian tapahtumia, aatteita ja ideoita, jotka ennen toteuttamistaan ovat kuulostaneet ihan järkeviltä ja luontevilta hankkeilta, mutta paljastuneet jälkikäteen jos eivät nyt ihan silkoiksi katastrofeiksi, niin likelle kuitenkin. Mukaan on kerätty myös silkkaa ajattelemattomuutta edustavia kömmähdyksiä ja niitä kuuluisia inhimillisiä erehdyksiä.

Nyt jälkikäteen on tietysti hyvä sanoa, että ei se Hitlerin ollut kovin fiksua aloittaa operaatio Barbarossaa, Coca-Colan vaihtaa klassikkoreseptiään, kemistien keksiä DDT:a tai amerikkalaisten hutiloida avarussukkulan tiivisteiden kanssa kohtalookkaasti vuonna 1986, mutta samalla tapaa ihmiskunta osaa toheloida nykypäivänäkin. Sisättö on löytänyt esimerkkejä homo sapiensin toilauksista myös viime vuosilta. Tuntuu siltä, ettei tätä historian lajia ole vielä kirjoitettu loppuun, toteaa tekijä, ja siihen mielipiteeseen on lukijan harvinaisen helppo yhtyä...

Aikajanallisesti Sisätön framille nostamissa esimerkeissä edetään hämyisästä esihistoriasta kaksituhatluvulle, pyrähdetään Roomasta Yhdysvaltoihin, Ranskasta Suomeen ja moneen muuhun maailmankolkkaan. Erheitä on poimittu mm. talous- ja sotahistoriasta, eikä rehtinä kisailuna itsensä mielellään määrittelevä urheilukaan välty häpeältä. Henkilöistä kyseenalaisen maineen valokeilaan pääsevät patsastelemaan mm. herrat Mao, Napoleon ja Tshingis-kaani.

Kukin kokoelmaan päätynyt historiallinen hölmöily on tiivistetty muutaman sivun paketiksi, mutta eipä tässä haetakaan mitään tapahtumien perinpohjaista analyysia syistä ja seurauksista. Kronologinen lähestymistapa toimii, aihepiirin mukaan lajitteleminen olisi tehnyt kirjasta paljon hajanaisempaa luettavaa. Lyhyehköjä tarinoita on mukava tutkia vaikkapa "iltapalaksi" pari kerrallaan - tai ahmia ronskimmallakin otteella. Myös matkalukemisena uskoisin Sisätön valikoiman toimivan mukavasti, asiaa on tarjolla, mutta ei turhan raskaassa paketissa. Pienehkö kirja kulkee helposti mukana vaikkapa repussa.

Hieman yllätyin, kun huomasin kustantajan olevan SKS:n. En ole aiemmin törmännyt näin "keveään" historiankirjoitukseen sen listoilta, mutta enpä pistä vastaan, vaikka tämän sorttista tavaraa olisi toistekin tarjolla. (Mikä ei tietenkään tarkoita, etten pitäisi SKS:n normaalista, painavammasta materiaalista, kaikki kunnia perinteikkään kustantamon raskaansarjan historiankirjoitukselle.)

Triviatiedon ja menneisyyden kummallisuuksista pitävälle tämä on mainio haukkapala. Saattaisi se myös parantaa jonkun historian lukemisen fobiasta, sillä raskasta vuosilukujen ja alaviitteiden kirjomaa kokonaisuutta tästä ei saa kirveelläkään.

Ja niin, se yhtä avainta vailla ollut Titanic upposi muun hömelöinnin ohella, koska... 
...enpäs kerrokaan! 

arvosana 8½/10

Vesa Sisättö
Unohtunut avain, joka upotti Titanicin
ja muita historian mokia
306 sivua
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014

Muotia etelänaapurista

Maimu Bergin Muotitalo on ovela tapaus: kirjastoluokitukseltaan se on 90.21 - siis tukevasti historian puolella, mutta lähestymistapa aiheeseen on oudon romaanimainen, kolkutellaanpa tässä kirjassa jopa satiirin oviakin, ei niinkään normaalin muistelman tai aikalaishistoriikin uksia.

Nimensä mukaisesti kirjassa kerrotaan Neuvosto-Virossa, tarkemmin sanoen Tallinnassa, sijainneesta Mõemajasta, sikäläisen muodin sanelijasta ja esikuvien asettajasta, mutta mikään suorasanainen ja kronologinen esitys ei kyseessä ole, vaan pikemminkin sikermä yhden henkilön vaikutelmia ja tunnelmia menneisyydestä.

Keskushenkilöksi on asetettu Betti Parklei (sic), jonka todenperäisyydestä on tuntemattoman vaikea mennä sanomaan juuta taikka jaata. Bettistä puhutaan kolmannessa persoonassa, mutta hän saattaa olla tai olla olematta kirjailijan alter ego. Teoksessa hänet esitellään muistelmiensa kirjoittamista hinkuavana, vanhenevana naisena, joka on teoksen kirjoittajan (?) tuttava.

Betti on neuvostokauden Siluett -muotilehden tekstitoimittaja, viileä ammattilainen, joka tiedostaa hyvin tuottavansa pelkkää kaanonin mukaista, sensorien syynäämää sanahelinää. Lehti puolestaan on sosialistiseen malliin stanssattu, huonolaatuiselle paperille painettu julkaisu, jonka esittelemä muoti on vesitetty versio läntisistä tyylivirtauksista. Niin aistikkuus kuin kauneus puuttuvat lehden esittelemistä malleista; kunnon neuvostonaisella ei toki ole liian lyhyttä helmaa, liian isoja koruja tai avonaista kaula-aukkoa. Suurimmat linjaukset sanelee, kuinkas muutenkaan, Moskova.

Muotitalon historiaan on vaikeahkoa päästä kiinni, ellei Neuvosto-Viro ole entuudestaan tuttu. Vuosilukuja tai tekstiä tiettyyn aikaan ankkuroivia yhteiskunnallisia tapahtumia Berg ei tekstissään liiemmin viljele. Sodanjälkeisiä aikojahan tässä elellään, niukahkoista vihjeistä päätellen 1960- ja 70-lukujen kautta edetään hiljalleen kohti perestroikaa ja valtiojohtoisen Muotitalon taantumista.

Kuten sanottu, Bettistä on vaikea sanoa, onko hän kuva kirjailijasta, pelkkä romaanihenkilö, tekijän tuttava vai kenties yhdistelmä näitä kaikkia. Myös Parklein harrastamat, pseudohistorialliset tutkielmat (Leninin Tshingiskaanista peritymisestä Hamletin virolaiseen äitiin) ovat hivenen kummallinen lisä hänen persoonaansa - Bettin metsästämä, entisen muotitalon kellarissa haahuileva, johtajattaresta oraakkeliksi taantunut nainen lipsahtaa jo hölmön fantasian puolelle, samoin kuin loppupään rahakas kasinoelämä Monte Carlossa.

Odotin kirjan olevan muistelmatyyppinen ja faktoihin pureutuva, mutta näinhän sitten ei ollutkaan. Siksi Parklein seikkailut sosialistisessa muotiteollisuudessa jättävät melko ristiriitaisen vaikutelman. Pikaisella Googlen tutkimisella utelias blogisti havaitsee, että vironkielisen Wikipedia-version mukaan Maimu Berg on itse ollut Siluettin toimittajana muutama vuosikymmen sitten, mutta siihen vihjeet ja tiedot loppuvatkin.

Sinänsä Muotitalo on suhteellisen viihdyttävä katsaus menneeseen, mutta aukkopaikkoja jää tekstiin liiaksi, jotta lukija voisi aidosti nauttia teoksesta. Minään johdonmukaisena ja selventävänä kurkistuksena etelänaapurin muotimaailmaan Neuvostoliiton pakkovallan alaisena se ei toimi. Kieltämättä jälkimaku jää laimeaksi.

Arvosana 6/10

Maimu Berg
Muotitalo
(Mõemaja)
234 sivua
Moreeni 2014

Kakolan kulttuurihistoriaa

"Kakola-nimen tuntee jokainen suomalainen."

Näin todetaan Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen Kakola -teoksen takakannessa, eikä väite luultavasti osu kovin etäälle maalistaan. Ainakin suurin osa suomalaisväestöstä tuntenee paikan nimen ja maineen, mutta rakennus ja sen asukit ovat kuitenkin tavalliselle kansalaiselle melkoisen vieraita, etenkin meille, jotka emme ole turkulaisia. (Eikä taida suurimmalle osalle turkulaisistakaan olla tuttu kuin entisen lääninvankilan julkisivu.)

Kakola-kirjan esipuheen on itseoikeutetusti kirjoittanut Turun kuuluisin rikoskirjailija, Jussi Vareksen luoja Reijo Mäki - ja lyhyen prologin jälkeen päästäänkin sitten varsinaiseen asiaan.

Vankilasuunnitelmat ja laitoksen perustaminen, alkuvuosikymmenten kuohunnat, normaalin vankilaelämän harmaa arki ja vankilan väen mieliin jääneet erikoistapaukset käydään läpi sutjakkaasti ja mielenkiintoisesti. Lukija saa tietoa niin vankimielisairaalan vaiheista (muun muassa sen, että alkuun mielenterveysongelmaisia pidettiin ns. normaalien vankien joukossa ennen kuin heille valmistui oma hoitorakennuksensa), arkkitehtuurista, laajennuksista (vanhat tilat kävivät vankimäärän lisääntyessä vääjäämättä ahtaiksi) kuin työstä, vapaa-ajasta ja tapakulttuuristakin.

Ajallisesti Kakolanmäen historiikissa liikutaan tsaarin hallitsemasta suurruhtinaskunnasta 2010-luvun itsenäiseen Suomeen. Historian eri vaiheiden yhteydessä tutkaillaan myös yhteiskunnan alati muuttuvaa suhtautumista vankeihin ja vankiloihin. Yleiset asenteet ovat heijastuneet myös Kakolan seinien sisälle: ensin mäki vankiloineen oli pelkkä rikollisten säilyttämispaikka, sittemmin siitä pyrittiin tekemään jopa kasvattava laitos, jonka tavoitteisiin kuuluivat vankilakierteen katkaiseminen ja rikollisten auttaminen uuden elämän alkuun.

Turkulaisselleissä on säilötty sotarikollisia ja desantteja, mielisairaita ja murhaajia - ja kaikkia näiden kategorioiden väliin jääviä rikollisia. Kakolassa on kuoltu, kapinoitu ja unelmoitu, tehty työtä ja tavoiteltu vapautta joskus hyvinkin kyseenalaisin keinoin.

Komea kuvitus arkistovalokuvineen tukee hienosti reilusti yli sata vuotta vankilana palvelleen rakennuskompleksin vaiheita. Mukana on monipuolinen kattaus erilaisia otoksia: sisäkuvia, kuvia työpalvelusta, henkilökuvia, johtajien, vartijoiden ja asukkaiden virallisia muotokuvia...

Mukaan mahtuu yleisen vankeinhoidon ja vankilakulttuurin historian ohella myös pieniä anekdootteja Kakolan elämästä eri vuosikymmeninä. Joskus kertomukset ovat surkuhupaisia, toisinaan liikuttavia, mutta aina tosia. Turkulaisvankiloiden holvien taakse päätyivät vain rikollisista hurjimmat - sen punkkia ehtivät kuluttaa myös monet nimekkäät rikolliset. Kakolan käytävillä ovat kulkeneet muun muassa R.O. Auervaara, Juha Valjakkala, Matti Haapoja ja Volvo-Markkanen. Kuuluisimmista asukkaista on kirjaan laadittu lyhyehköt esittelyt. Myös Mathilda Wreden työ vankien auttamiseksi tulee esitellyksi.

 Lahtinen ja Salminen eivät ole suinkaan luoneet luettelomaista, paperinmakuista toimintakertomusta, jollaiseksi virallisten laitosten historiikit niin helposti lipsahtavat, päin vastoin tekijät ovat kirjoittaneet reipasotteisen ja virkeän  "elämäkerran" Suomen kenties pahamaineisimmasta rangaistuslaitoksesta. Kakolan tarina on ehkä normaalia erikoisempaa kulttuurihistoriaa, mutta epätavallisuudessaan sitäkin mielenkiintoisempaa.

Rivakan  kirjallisen kierroksen jälkeen lukijalla onkin vähän hämmästynyt olo: joko se loppuikin? Runsaslukuisilla valokuvilla koristettu kirja tulee ahmaistua nopeasti ja loppuun ehdittyään sitä toivoisi, että vangeista ja heidän vartijoistaan olisi ollut enemmänkin tarinoita tarjolla. Olisi sitä mieluusti lukenut muhkeammankin opuksen aiheesta!

Joka tapauksessa Kakola - Vankilan tarina on erinomainen, paikoin hauskakin läpileikkaus Turun maankuulusta vankilasta, joka ehti käyttöhistoriansa aikana toimia niin rangaistuslaitoksena, kasarmina kuin elokuvien taustakulissinakin.

Arvosana 9/10

Rauno Lahtinen
Anu Salminen
Kakola - Vankilan tarina
232 sivua
Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2014

Eräs helsinkiläinen henkirikos

Vinkeä ilmestys, tämä Hannu Mäkelän "Elävät ja kuolleet". Samaan hintaan tarjotaan sekä faktaa että fiktiota, historiallista pienoisromaania että oikeiden tapahtumien tutkimista arkistoiden ja mikrofilmien äärellä. 

Ensin on valokuva, otettu rikospaikalta vuonna 1928. Tekopaikka on pieni asuinhuone Helsingin Fleminginkatu nelosessa, aikalaiskuvaaja on taltioinut filmille kaksi ruumista - miehen ja naisen. Mäkelä kuvailee näkemänsä asiallisesti, hän ei vielä prologissan lisää kuvaan juurikaan mitään ylimääräistä, vain perusteltuja olettamuksia. Lakoniseen tapaan käydään läpi faktat, jotka jokainen voi kuvasta havaita. Nyt, kun näkymä on lukijalle tuttu, voidaan asetelmaa vähitellen kehiä auki. Keitä surmatut ovat? Mikä heitä yhdistää? Mikä paikka on tämä asunto, jonka räsymatolla retkottaa nainen ja seinustan luhistumaisillaan olevassa sängyssä makaa tunnistamaton mies, hänkin kuolleena?

Johdannon jälkeen Mäkelä tarjoaa fiktiivisen version surmiin johtaineille ihmiskohtaloille. Kertomuksen päähenkilöitä ovat kutoja Matilda L. ja Yrjö S. Nimet, tapahtumapaikka ja -aika, sekä Tildan ammatti, kutoja, ovat historiallsia tosiasioita, mutta muutoin  kirjailija on kehittänyt heille omatekoiset vaiheet. Elämää tarkastellaan sekä Yrjön että Matildan silmin.

Tilda on raskaana ja pelkää tilansa paljastuvan. Se tietäisi varmaa työttömyyttä ja kurjuuteen suistumista. Yrjö, tuleva isä, on työtön ja naimisissa sairaalloisen Siirin kanssa. Avioliitto on aikaa sitten arkistunut, paria pitää yhdessä lähinnä miehen vaimoaan ja lapsiaan kohtaan tuntema säälintapainen.

Vaimo käy tapaamassa Tildaa, rukoilee tätä ajamaan Yrjön takaisin kotiinsa, ja paljastaa muutamia epämiellyttäviä seikkoja Yrjön entisistä naisseikkailuista. Matilda ei tiedä mitä ajatella kutsumattomasta vieraasta tai valehtelijaksi paljastuneesta sulhasestaan.

Yrjölle ei onnetar hymyile. Pirtun kaupitteluun sotkeutuva mies saa poliisin peräänsä ja etsii turvaa rakastajattarensa nurkista. Ilmoitus tulevasta perillisestä ei häntä innosta. Tildaa kauhistuttaa ajatus hylätyksi joutumisesta. Vähin erin tapahtumat kärjistyvät kohti henkirikosta, epätoivoiseen asemaan ajetun naisen toteuttamaa (itse)murhaa.

Kirjan fiktiivinen osa saa karun lopun, mutta kovin kauniita vaiheita ei löydy todellisesta elämästäkään.

Mäkelää kiehtovat Tildan ja Yrjön elämäntarinat. Kirjailija alkaa etsiä heitä arkistojen ja lehtiartikkeleiden kätköstä. Vaihe vaiheelta, hitaasti, valokuvan hahmot saavat oikeat taustat. Paljon jää rivien väleihin, jokin puolestaan tarkentuu. Kuvitellulla versiolla on joitain yhteneväisyyksiä päähenkilöiden todelliseen elämään, mutta totta kai myös eriäväisyyksiä ilmenee. Siiriä ei Yrjöllä ole ollut, mutta helsinkiläinen sukulaismies kuitenkin. Sekä Tilda, joka teki keväällä 1928 lehtiinkin päätyneen veriteon, ampui itsensä ja rakastajansa. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa Yrjö oli ehtinyt vaihtaa kirjansa toiseen asuntoon. Siinäkö oli motiivi Tildan teolle? Sitä ei historia kerro, mutta olettamuksia voi esittää. 

Mäkelä kirjoittaa kauniisti. Vähäeleisesti, mutta silti lähes myötätunnolla henkilöihinsä suhtautuen. Tilda ei ole kylmäverinen murhaajatar, eikä Yrjökään täysi konna. Näin olisi voinut tapahtua, kirjailija viestii, mutta muistuttaa silti, että tapahtumien kokonaiskuva on tuomittu jäämään ikuiseksi arvoitukseksi. Ainoat silminnäkijät murhatapaukselle olivat uhrit itse, eivätkä naapureiden tekemät lausunnot tai poliisin ottama kuva kerro, mikä lopulta sai Tildan tekemään ratkaisunsa. Kuolleet ovat hetkeksi heränneet kirjan sivulla henkiin, mutta lopullista totuutta he eivät silti suostu kertomaan.

Elävät ja kuolleet on erikoinen, kiehtova kirja. Sitä voi varauksetta suositella sekä taidokkaan romaanikirjallisuuden että historian ystäville. En muista vastaavaa yhdistelmää aikaisemmin lukeneeni, tämä oli ehdottoman mielenkiintoinen ja avartava lukuelämys!

Arvosana 9/10

Hannu Mäkelä
Elävät ja kuolleet
275 sivua
Tammi 2008

Kurkijoelta Normandian sankarihautausmaalle

Toisinaan harkitsematon teko voi suistaa raiteelta paitsi oman, myös läheisten elämän. Joskus rikoksella voi olla vaikutusta pikienkin aikojen päähän. Näin kävi Antti Nenoselle, joka surmaamalla markkinamatkalaisen tuli sattumalta aloittaneeksi historian sivujuonteen, joka päättyi lopulta Normandian rannikolle, sankariristin alle.

Mikko Porvalin ohuessa sotahistoriankirjassa aloitetaan tapahtumien sormeileminen Kurkijoelta, 1920-luvun markkinahumusta. Nenos-Antilla ei ole varaa hevosenostoon, eivätkä tuttavat suostu valuuttaa lainaamaan, rahojen palauttamisesta kun ei aina Antin kohdalla ole tietoa.

Onnettomuudekseen Lopotin markkinoille suuntaa myös Aleksanteri Montonen, joka paksun lompakkonsa ja Antin hevosenostosuunnitelmien takia päätyy vanhan nahkatehtaan rannalla sijaitsevaan avantoon. 

Surmateosta epäillään tietenkin pian Nenosta, jolle ilmaantunut uusi hevonen ja entistä leveämpi elämäntyyli herättävät kyläyhteisön mielenkiinnon ja laittavat juorut liikkeelle. Koko kevään kestäneiden murhatutkimusten jälkeen Nenonen todetaankin syylliseksi ja passitetaan vankilaan murhamiehenä.

Antin leski sinnittelee pienen Olavi-poikansa kanssa kotikylän asukkaiden ylenkatseen alla. Linnalesken elämä ei karjalaiskylässä ole helppoa ja lopulta Eriikka-vaimo päättää lähteä uuden elämän alkuun Kanadaan. Olavi jää mummon hoiviin, eikä yhdeksään vuoteen tapaa äitiään. 

Viimein pojalle saadaan matkarahat kokoon ja tämä pääsee äitinsä perään uuteen ja outoon asuinmaahan. Toinen maailmansota on kuitenkin nurkan takana ja 1930-luvun loppumetreillä 17-vuotias nuorukainen päättää liittyä Kanadan armeijaan. Ura kuninkaallisissa maavoimissa vie ensin Englantiin ja sieltä The Royal Regiment of Canadan riveissä Normandiaan.

Liittoutuneiden operaatio ei kestä sotamies Nenosen osalta kauaa, hän kaatuu ranskalaisen kartanon omenatarhaan pian operaation alkamisen jälkeen - ja päätyy sankarihautaan. Kaipaamaan jäävät äiti-Eriika ja brittiläinen tyttöystävä Florence. (Mutta kuten Porvali kirjassa toteaa: Olavin kaatuminen olisi tosin voinut tapahtua myös Karjalan kannaksella, mikäli Nenosen perhe olisi jatkanut elämäänsä koti-Suomessa. Venäläisten suurhyökkäystä torjumaan olisi varmasti heitetty myös stm Nenonen, terve asevelvollisuusikäinen kun oli.)

Isän tekemä murha ja sen selvittely nielaisevat kirjasta lähes kolmasosan ja ovat yllättäen kiinnostavinta antia koko teoksessa. Lähdemateriaali pääsee likemmäs kohteitaan ja veriteon yksityiskohdat tarkentuvat poliisin tutkinnan edetessä paremmin kuin pojan henkilöhistoria Normandian reissulla. Kurkijärvi ympäristönä tulee sekin paremmin esitellyksi kuin Ranskan kaukaiset kolkat. Yksinomaan jo isä-Antin muotokuva jää ehyemmäksi kuin pojan myöhemmät vaiheet.

Olavin elo ja olot käydään läpi ylimalkaisesti, enimmäkseen Englannin ja Ranskan tapahtumat ovat Olavin yksikön historiaa, eivät niinkään yksittäisen taistelijan. (Tämä on tietenkin ymmärrettävää, Nenonen itse kun ei taistelun vaiheita tietenkään enää kyennyt jälkikäteen kertomaan, eivätkä harvat jälkeen jääneet dokumentit anna kuin kuivan virallista tietoa yksittäisestä rivimiehestä.) Rykmentin vaiheet viedään lävitse ripeään tahtiin, Olavin elämän kiemuroista kertovat lähinnä kantakortin merkinnät puntiksista, lomista ja ylennyksestä. Kovin ohueksihan päähenkilö näin ollen vääjäämättä jää.

Normandian maihinnousu on tietenkin kiehtovampi tapahtuma maailmanhistorian kannalta kuin jokin yksittäinen murha pienellä Kurkijoella, mutta itse olisin kenties mielummin lukenut laajemmaltikin kuvausta poliisin ponnisteluista todistaa Antti Nenonen syylliseksi kuin ripeää tahtia kaahottavan kuvauksen Olavin rykmentin sotataipaleesta. Ehkä kirjan näkökulma olisikin kannattanut keikauttaa Lopotin kylään sijoittuvaan tosielämän rikostapaukseen, ja jättää Normandia-vaihe sivuosaan.

Ei "Kaatunut Normandiassa" silti heikko kirja ole. Yhden perheen, henkirikoksen ja kanadalaisrykmentin sotilaan tarinan se kokoaa sujuvasti kansiensa väliin, eikä kaipaa sivuakaan enempää kronikkaansa.

Arvosana 6/10

Mikko Porvali
Kaatunut Normandiassa - Suomalaissotilaan tarina
135 sivua, valokuvaliite
Atena Kustannus Oy 2011