"Varsinaiset kirjallisuusarvostelijat, joilta odottaisi arvovapaata, hienosti sanottuna objektiivista otetta kohteeseensa, ovatkin usein tiukasti omiin ennakkoluuloihinsa ja taustayhteisöihinsä sitoutuneita henkilöitä." (s. 195)
Näin korskeasti lausahtaa Matti Salminen oman kirjallisen tuotoksensa sivuilla, mutta ei tunnu itse noudattavan kaipaamaansa objektisiivisuutta kovinkaan tarkasti tekstissään. Mitenkäs se sanonta malkasta ja omasta silmästä taas menikään?
No niin, bloggaajana minulla on sentään lupa marmattaa yli tarpeen!
Lainasin Pentti Haanpään tarinan hyvinkin innostuneena. Petyin sen sisältöön pahasti. Lukeminen itsessään oli melkoista takeltelua, monta kertaa teki mieli lopettaa kirja kesken, hylätä se tyystin ja siirtyä lukulistan seuraavaan opukseen. Päätin ottaa elämäkerran eräänlaisena henkisenä kestävyysurheiluhaasteena ja tankata sen läpi vaikka sitten väkisin. Aika tervanjuontia oli, mutta sainhan sentään kahlattua opuksen alusta loppuun!
En ole mikään erityinen Haanpää -tuntija, tarkoitus olisi syventyä hänen teoksiinsa laajemmalti joskus epämääräisessä tulevaisuudessa. Aloittaa aion kirpptorilta nappaamastani Nykyaikaa -kokoelmasta. (Koulussa puolestaan kirjoitin aikanaan esseen Haanpään novellista Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen, jonka sattumalta olin lukenut ensimmäistä kertaa kakarana. Tarina oli mukana antologiassa, jonka puolestaan poimin luentaan vanhempien kirjahyllystä. Muistan järkyttyneeni traagisesta kertomuksesta aika lailla, hevostyttö kun olin.)
Aiheessahan ei siis ole vikaa, ei alkuunkaan. Päinvastoin. Elämäkertaan tarttuessani ajattelin, että ennen Haanpään tuotantoon tutustumista voisi olla hauska lukea kirjailijan vaiheista noin niin kuin prologiksi.
Onhan teos toki elämäkerta, mutta samalla se on kirjoittajansa mielipideteksti ja sepä tässä ongelman ydin onkin. Koko kirja on kuin aikakapseloitu möykky seisemänkymmentälukulaista, itään päin suuntautunutta historiankirjoitusta.
Nykyäänhän ei toki ole muodikasta puhua kommunismista tai olla sosialisti, joten hieman kuohitussa muodossa tämä vasemmistolaisuus tekstissä esiintyy, mutta selvä asenteellisuus on havaittavissa alusta loppuun. Tämä varsin kärjistetty ja alleviivaava näkemys tekee Salmisen kirjasta raskasta ja tympivää luettavaa, joka paikoittain lähentelee kirjallista karikatyyria.
Salmisen käsittelyssä Haanpäästä kasvaa jonkinlainen väärin ymmärretty proletariaatin sankari ja työkansan uuttera puolustaja, joka neroudestaan huolimatta lipsahtaa huonoille teille. Haanpää esitellään kirjassa saamassa jatkuvaa ruoskintaa tunteettomalta, monoliittiselta porvarilliselta kirjallisuuseliitiltä, joka ei katkeruuttaan ja kaunaisuuttaan ymmärrä Haanpään ainutlaatuisuutta. (Tai ymmärtää liiankin hyvin ja pelkää päästää lahjakkaan kirjoittajan tekstiä piilomerkityksineen suuren yleisön ulottuville.)
Eniten huutia saa Salmiselta aiemman polven Haanpää -tutkija Eino Kauppinen, joka esitellään kirjassa moneen otteeseen huolimattomana diletanttina, jopa julmana sensuroijana, joka on muokannut ja vääristellyt ihmisten käsitystä kirjailijasta oman mielensä mukaan. Kauppisen syytä ovat "väärin" koostetut Haanpää-valikoimat, Kauppinen on kaiken huonon Haanpää-materiaalin alku ja juuri, joka on pimittänyt aineistoa tutkijoilta ja sensuroinut keskeisiä tekstejä viattomien lukijoiden ulottumattomiin. Tutkijaa suomitaan tekstissä sivukaupalla, eikä Salmisella ole hänestä tai hänen tutkimustuloksistaan mitään positiivista sanottavaa. Lukijan korvia kuumottaa edesmenneen Kauppisen puolesta.
Ihmeellistä kaunaa Salminen kokee myös Mika Waltaria kohtaan. Waltari leimataan kirjassa pseudolahjakkaaksi oikeiston suosikiksi, joka sopivissa piireissä suosioon noustuaan saa turhaa kunniaa ja mainetta. Myös Waltarin laaja tuotanto saa tylyn arvion. Milloin Waltari on avoimen natsimyönteinen, milloin tehtailee heikkolaatuisia elokuvakäsikirjoituksia, kirjoittelee vähäpätöisiä kertomuksia tai pokkaa palkintoja ylenkatsotun sankarin - arvata sopii kenen - nenän edestä. Käyttääpä Salminen Waltarista jopa ilmaisua "kirjallinen kameleontti", mitä ei parhaalla tahdollakaan voi katsoa kehuksi.
Myös Olavi Paavolainen katsotaan tässä sankaritarinassa eräänsorttiseksi moraaliltaan häilyväiseksi puolikonnaksi, samoin antisankarin viittaa saa kantaa V. A. Koskenniemi. Armon Salmiselta saavat tietenkin vasemmistolaiset kirjailijat, Arvo Turtiainen ja Toivo Pekkanen etunenässä. (Turtiaisen sotapakoilu jatkosodan vuosina tuntuu jopa olevan ansio kirjoittajan silmissä, mutta esimerkiksi lottia hän ei arvosta, rivien välistä annetaan lukijalle viite järjestön jäsenien löyhtästä moraalista upseerien "kenttäpatjoina". Tämä tuntuu nykyihmisestä lievästi sanoen oudolta ja halventavalta tulkinnalta, jolla ei todellisuuden kanssa ole mitään tekemistä.)
Myös papiston jatkuva moukarointi alkaa puuduttaa jossain vaiheessa, liperikaulat kun ovat tässä esitelmässä pelkkiä Lapuan liikkeen ja IKL:n käsikassaroita, sodan ja kiihkoisan isänmaallisuuden julistajia, jotka vievät viatonta kansaa harhaan. Salminen alleviivaa mielellään Haanpään ja paikallisen julistajan eripuraa, irvii kirkkoa laitoksena ja syyllistyy tässäkin kohtaa turhaan yksisilmäisyyteen.
Salmisen kirjassa tuntuu Haanpää jäävän eräänlaiseksi statistiksi, jonka elämänvaiheet tarjoavat kehyksen oman pamfletin kirjoittamiselle. Tapa vetää historian mutkia suoraksi - verrata esimerkiksi köyhän 1930-luvun oloja suoraan 1990-luvun lamaan - on aika omalaatuinen sekin. Ihmetellä sopii myös, miksi Salminen harhailee kesken kaiken peräänkuuluttamaan uutta työväenluokkaista Haanpäätä, jollaista kuulemma on turha etsiä Suomen nykyiseltä kirjallisuuskentältä. Tämä (sosialistisen) realismin haikailu tuntuu hivenen kiusalliselta.
Tuntuu myös väkinäiseltä, että Salminen yrittää muokata Haanpäästä yhden aatteen julistajaa, joka näyttäytyy lukijalle vainottuna ja väärin ymmärrettynä, luokkatietoisena julistajana. Salminen antaa ymmärtää hänen olevan paljon vihamiehiään ja kadehtijoitaan älykkäämpi. Hämärältä tuntuu Haanpään yletön ja lähes kritiikitön kehuminen, hänet nostetaan muitta mutkitta kirjallisuutemme ykkösnimeksi, ohi Linnan - ja niin, Waltarin, Sillanpään ja muiden ammattitoveriensa. (Tämän omaperäisen näkemyksen mukaan mm. Linna oli pelkkä Haanpään henkinen oppipoika.)
Vikoja Haanpäästä ei juuri löydy, moneen otteeseen Salminen mm. korostaa, miten juopotteluun taipuvainen kirjailija ei ollut oikea alkoholisti, koska oikea alkoholisti juo itsensä hengiltä, kuluttaa rahansa viinaan viimeistä latia myöten, eikä Haanpää sortunut näihin mainittuihin synteihin. Peliriippuvainenkaan tämä ei kuulemma ollut, vaikka sököpöytään katosi tuhatlappusia toisensa jälkeen. (Ja vaikka Haanpää joutui alkoholinkäyttönsä takia sairaalaan, jossa todettiin viinan aiheuttamia elimellisiä muutoksia, ei hänen kohdallaan siltikään voida puhua alkoholismista, taiteilijapersoonaan olennaisesti kuuluvasta Jaloviinan ottamisesta vain.)
Haanpään vaimo Aili ja anoppi ovat puolestaan Salmisen mielestä ikäviä ihmisiä. Elämäkerrassa he ovat vihamielisiä, kirjailijan luovuutta haittaavia ja manipuloivia pyrkyreitä. Vaimo huijaa kirjailijan perheenisäksi ja anoppi pyrkii jatkuvasti ohjailemaan nuorenparin elämää. (Otetaanpa Salmisen toimesta myös kantaa Ailin rahankäyttöön miehensä kuoleman jälkeen.) Saman aatteen jakanutta rakastajatarta Salminen kohtelee paljon ymmärtäväisemmin. Haanpään ja helsinkiläiskommunistin suhde ei ole suinkaan aviorikos, vaan rakkautta vaille jääneen taiteilijan inhimillinen hairahdus.
Juuri tämä näköalaton asenteellisuus ja klassikkokirjailijan valjastaminen työväenluokan asialle saa minut ärsyyntymään. Jos tosiaan vaatii objektiivista suhtautumista kirjallisuuskriitikoilta, olisi kai suotavaa myös itse pitäytyä suhteellisen neutraalissa kirjallisuushistorian laatimisessa ja antaa tilaa myös lukijan omille näkökulmille, ajatuksille ja aatteille. Äärilaitoja kolkutteleva tyyli (oli se sitten oikealle tai vasemmalle kallellaan) ei ole puolueetonta katsantokantaa hakevalle kirjallisuudenystävälle kovinkaan houkuttelevaa ajanvietettä.
Arvosana 3/10
Matti Salminen
Pentti Haanpään tarina
304 sivua
Into Kustannus Oy 2013
Näin korskeasti lausahtaa Matti Salminen oman kirjallisen tuotoksensa sivuilla, mutta ei tunnu itse noudattavan kaipaamaansa objektisiivisuutta kovinkaan tarkasti tekstissään. Mitenkäs se sanonta malkasta ja omasta silmästä taas menikään?
No niin, bloggaajana minulla on sentään lupa marmattaa yli tarpeen!
Lainasin Pentti Haanpään tarinan hyvinkin innostuneena. Petyin sen sisältöön pahasti. Lukeminen itsessään oli melkoista takeltelua, monta kertaa teki mieli lopettaa kirja kesken, hylätä se tyystin ja siirtyä lukulistan seuraavaan opukseen. Päätin ottaa elämäkerran eräänlaisena henkisenä kestävyysurheiluhaasteena ja tankata sen läpi vaikka sitten väkisin. Aika tervanjuontia oli, mutta sainhan sentään kahlattua opuksen alusta loppuun!
En ole mikään erityinen Haanpää -tuntija, tarkoitus olisi syventyä hänen teoksiinsa laajemmalti joskus epämääräisessä tulevaisuudessa. Aloittaa aion kirpptorilta nappaamastani Nykyaikaa -kokoelmasta. (Koulussa puolestaan kirjoitin aikanaan esseen Haanpään novellista Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen, jonka sattumalta olin lukenut ensimmäistä kertaa kakarana. Tarina oli mukana antologiassa, jonka puolestaan poimin luentaan vanhempien kirjahyllystä. Muistan järkyttyneeni traagisesta kertomuksesta aika lailla, hevostyttö kun olin.)
Aiheessahan ei siis ole vikaa, ei alkuunkaan. Päinvastoin. Elämäkertaan tarttuessani ajattelin, että ennen Haanpään tuotantoon tutustumista voisi olla hauska lukea kirjailijan vaiheista noin niin kuin prologiksi.
Onhan teos toki elämäkerta, mutta samalla se on kirjoittajansa mielipideteksti ja sepä tässä ongelman ydin onkin. Koko kirja on kuin aikakapseloitu möykky seisemänkymmentälukulaista, itään päin suuntautunutta historiankirjoitusta.
Salmisen käsittelyssä Haanpäästä kasvaa jonkinlainen väärin ymmärretty proletariaatin sankari ja työkansan uuttera puolustaja, joka neroudestaan huolimatta lipsahtaa huonoille teille. Haanpää esitellään kirjassa saamassa jatkuvaa ruoskintaa tunteettomalta, monoliittiselta porvarilliselta kirjallisuuseliitiltä, joka ei katkeruuttaan ja kaunaisuuttaan ymmärrä Haanpään ainutlaatuisuutta. (Tai ymmärtää liiankin hyvin ja pelkää päästää lahjakkaan kirjoittajan tekstiä piilomerkityksineen suuren yleisön ulottuville.)
Eniten huutia saa Salmiselta aiemman polven Haanpää -tutkija Eino Kauppinen, joka esitellään kirjassa moneen otteeseen huolimattomana diletanttina, jopa julmana sensuroijana, joka on muokannut ja vääristellyt ihmisten käsitystä kirjailijasta oman mielensä mukaan. Kauppisen syytä ovat "väärin" koostetut Haanpää-valikoimat, Kauppinen on kaiken huonon Haanpää-materiaalin alku ja juuri, joka on pimittänyt aineistoa tutkijoilta ja sensuroinut keskeisiä tekstejä viattomien lukijoiden ulottumattomiin. Tutkijaa suomitaan tekstissä sivukaupalla, eikä Salmisella ole hänestä tai hänen tutkimustuloksistaan mitään positiivista sanottavaa. Lukijan korvia kuumottaa edesmenneen Kauppisen puolesta.
Ihmeellistä kaunaa Salminen kokee myös Mika Waltaria kohtaan. Waltari leimataan kirjassa pseudolahjakkaaksi oikeiston suosikiksi, joka sopivissa piireissä suosioon noustuaan saa turhaa kunniaa ja mainetta. Myös Waltarin laaja tuotanto saa tylyn arvion. Milloin Waltari on avoimen natsimyönteinen, milloin tehtailee heikkolaatuisia elokuvakäsikirjoituksia, kirjoittelee vähäpätöisiä kertomuksia tai pokkaa palkintoja ylenkatsotun sankarin - arvata sopii kenen - nenän edestä. Käyttääpä Salminen Waltarista jopa ilmaisua "kirjallinen kameleontti", mitä ei parhaalla tahdollakaan voi katsoa kehuksi.
Myös Olavi Paavolainen katsotaan tässä sankaritarinassa eräänsorttiseksi moraaliltaan häilyväiseksi puolikonnaksi, samoin antisankarin viittaa saa kantaa V. A. Koskenniemi. Armon Salmiselta saavat tietenkin vasemmistolaiset kirjailijat, Arvo Turtiainen ja Toivo Pekkanen etunenässä. (Turtiaisen sotapakoilu jatkosodan vuosina tuntuu jopa olevan ansio kirjoittajan silmissä, mutta esimerkiksi lottia hän ei arvosta, rivien välistä annetaan lukijalle viite järjestön jäsenien löyhtästä moraalista upseerien "kenttäpatjoina". Tämä tuntuu nykyihmisestä lievästi sanoen oudolta ja halventavalta tulkinnalta, jolla ei todellisuuden kanssa ole mitään tekemistä.)
Myös papiston jatkuva moukarointi alkaa puuduttaa jossain vaiheessa, liperikaulat kun ovat tässä esitelmässä pelkkiä Lapuan liikkeen ja IKL:n käsikassaroita, sodan ja kiihkoisan isänmaallisuuden julistajia, jotka vievät viatonta kansaa harhaan. Salminen alleviivaa mielellään Haanpään ja paikallisen julistajan eripuraa, irvii kirkkoa laitoksena ja syyllistyy tässäkin kohtaa turhaan yksisilmäisyyteen.
Salmisen kirjassa tuntuu Haanpää jäävän eräänlaiseksi statistiksi, jonka elämänvaiheet tarjoavat kehyksen oman pamfletin kirjoittamiselle. Tapa vetää historian mutkia suoraksi - verrata esimerkiksi köyhän 1930-luvun oloja suoraan 1990-luvun lamaan - on aika omalaatuinen sekin. Ihmetellä sopii myös, miksi Salminen harhailee kesken kaiken peräänkuuluttamaan uutta työväenluokkaista Haanpäätä, jollaista kuulemma on turha etsiä Suomen nykyiseltä kirjallisuuskentältä. Tämä (sosialistisen) realismin haikailu tuntuu hivenen kiusalliselta.
Tuntuu myös väkinäiseltä, että Salminen yrittää muokata Haanpäästä yhden aatteen julistajaa, joka näyttäytyy lukijalle vainottuna ja väärin ymmärrettynä, luokkatietoisena julistajana. Salminen antaa ymmärtää hänen olevan paljon vihamiehiään ja kadehtijoitaan älykkäämpi. Hämärältä tuntuu Haanpään yletön ja lähes kritiikitön kehuminen, hänet nostetaan muitta mutkitta kirjallisuutemme ykkösnimeksi, ohi Linnan - ja niin, Waltarin, Sillanpään ja muiden ammattitoveriensa. (Tämän omaperäisen näkemyksen mukaan mm. Linna oli pelkkä Haanpään henkinen oppipoika.)
Vikoja Haanpäästä ei juuri löydy, moneen otteeseen Salminen mm. korostaa, miten juopotteluun taipuvainen kirjailija ei ollut oikea alkoholisti, koska oikea alkoholisti juo itsensä hengiltä, kuluttaa rahansa viinaan viimeistä latia myöten, eikä Haanpää sortunut näihin mainittuihin synteihin. Peliriippuvainenkaan tämä ei kuulemma ollut, vaikka sököpöytään katosi tuhatlappusia toisensa jälkeen. (Ja vaikka Haanpää joutui alkoholinkäyttönsä takia sairaalaan, jossa todettiin viinan aiheuttamia elimellisiä muutoksia, ei hänen kohdallaan siltikään voida puhua alkoholismista, taiteilijapersoonaan olennaisesti kuuluvasta Jaloviinan ottamisesta vain.)
Haanpään vaimo Aili ja anoppi ovat puolestaan Salmisen mielestä ikäviä ihmisiä. Elämäkerrassa he ovat vihamielisiä, kirjailijan luovuutta haittaavia ja manipuloivia pyrkyreitä. Vaimo huijaa kirjailijan perheenisäksi ja anoppi pyrkii jatkuvasti ohjailemaan nuorenparin elämää. (Otetaanpa Salmisen toimesta myös kantaa Ailin rahankäyttöön miehensä kuoleman jälkeen.) Saman aatteen jakanutta rakastajatarta Salminen kohtelee paljon ymmärtäväisemmin. Haanpään ja helsinkiläiskommunistin suhde ei ole suinkaan aviorikos, vaan rakkautta vaille jääneen taiteilijan inhimillinen hairahdus.
Juuri tämä näköalaton asenteellisuus ja klassikkokirjailijan valjastaminen työväenluokan asialle saa minut ärsyyntymään. Jos tosiaan vaatii objektiivista suhtautumista kirjallisuuskriitikoilta, olisi kai suotavaa myös itse pitäytyä suhteellisen neutraalissa kirjallisuushistorian laatimisessa ja antaa tilaa myös lukijan omille näkökulmille, ajatuksille ja aatteille. Äärilaitoja kolkutteleva tyyli (oli se sitten oikealle tai vasemmalle kallellaan) ei ole puolueetonta katsantokantaa hakevalle kirjallisuudenystävälle kovinkaan houkuttelevaa ajanvietettä.
Arvosana 3/10
Matti Salminen
Pentti Haanpään tarina
304 sivua
Into Kustannus Oy 2013
