Erkki Palolammen talvisotakirja "Kollaa kestää" nauttii ansaitusti klassikon statusta. Niin kuuluisa kirja on, että Palolammen muut teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lähes tyystin unholaan. (Kirjahyllyssäni lepää edelleen lukematta saman tekijän romaani "Kun se kerran tulee", pitänee perehtyä siihenkin, kun kerran sain tällä kokoelmalla aloitettua syventävät opinnot aiheesta Palolampi.) Suorastaan ällistyin, kun kirpputorilla törmäsin kertomuskokoelmaan nimeltä "Viimeinen vastaisku". Hintaa oli huimat 1,90 €. Kiitos vain, totesin ja nappasin niteen mukaani kassalle.
Palolampi itse luonnehtii vuonna 1941 päivänvalon nähnyttä teostaan näin:
"Tämän kirjan kertomukset perustuvat yhtä lukuunottamatta talvisodassa Kollaan rintamalla sattuneisiin ja koettuihin tapahtumiin. Ne askarruttivat mieltäni jo kirjoittaessani kirjan >>Kollaa kestää>>, mutta sen sivulle ne olivat liian irrallisia ja laajoja. Kirjoitin tapaukset luonnoksina muistiin jo syksyllä 1940 ja olen halunnut saattaa ne myös julkisuuteen pienenä kokoelmana."
"Viimeinen vastaisku" ei ole dokumentti, eikä dokumenttiromaani. Lähinnä se lienee tosipohjainen novellikokoelma. Palolampi kertoo esipuheessaan halunneensa välittää sotilaiden omakohtaisia kokemuksia ja sodan sattumanvaraisuutta: "Olen tahtonut osoittaa näillä kertomuksilla, mitenkä sodan kohtalot väistämättömästi kulkivat täyttymkseen vieden miehen matkansa päähän siinä, missä elämän vielä olisi pitänyt jatkua ja pelastaen toisen elämälle siellä, mssä varma tuho näytti ainoalta mahdolliselta, sekä mitenkä rintamamiehet alistuivat tähän kohtaloon oman inhimillisen pienuutensa tunnustaen, elämän ja kuoleman arvot uudelleen punniten."
Kirjasta huomaa selkeästi, että se on sodan itse kokeneen ja nähneen kirjoittama. Kaikesta rintaman banaaliudesta, liasta ja kauhusta Palolampi kirjoittaa kiihkottomasti ja pelkät tosiasiat todeten. Ilmestymisajankohta paistaa tekstistä lähinnä TK-miesten ja muiden virallisten kirjoittajien tyylisenä ilmaisuna, mutta mitään jatkuvaa aatteellista paatosta ei kirja kuitenkaan ole. (Ja totta kai meidän syvän rauhan aikana kirjaa lukevien kuva sodasta ja asenneilmapiiristä on aivan toisenlainen. Meillä ei ole kykyä ymmärtää, miltä teksti on vaikuttanut tuoreeltaan aikalaisten silmissä. Nykypäivänä syvä, uhrialttiutta ja yksilön velvollisuutta korostava isänmaallisuus on jäänyt muodista tai ainakin muuttanut muotoaan.)
Kokoelman ensimmäinen kirjoitelma on yksinkertaisesti nimetty "Kollaa", eräänlainen muistokirjoitus edellistalven taistelupaikoille, vaikutelmien ja tunnelmien tiivistelmä, muistutus siitä, mitä rintamalle heitetyt nuoret miehet joutuivat siellä muutamien kuukausien aikana kokemaan.
Seuraavana vuorossa oleva "Sissit" on likellä myöhempien vuosikymmenten sotaromaanien kaukopartiokuvauksia. Reservivänrikki Vornasen porukka käy kuutamoisena pakkasyönä kengityspuuhissa olevien venäläisten huoltomiesten kimppuun. Tarinan keskiössä ovat kokenut, vanhempi sotamies Mäkelä ja hänen nuori aisaparinsa, joka novellissa tottelee pelkkää lempinimeään "Kuopus".
Yhdessä pääjoukosta jättäytynyt, neuvokas taistelupari saa aikaiseksi melkoista tuhoa yllätetyn ja lähestulkoon paniikkiin ajautuneen vihollisen keskuudessa. Novellin lopussa haavoittunut Mäkelä tosin toimitetaan ahkiossa jsp:lle, mutta tunnelma jää toiveikkaaksi, sillä kuten lääkintämies viimeisessä kappaleessa rohkaisevasti toteaa: "Mäkelällä on vielä tehtävää tässä elämässä, kun hänet niin viime hetkessä pelastettiin."
"Kuolema kulkee" kertoo puolestaan syviin mietteisiin vajoneesta sotamies Tiittasesta, joka yksin taittaa matkaa hevosineen läpi runnellun huoltoreitin. Matka vie hakemaan kaatunutta alik Repoa etulinjan tukikohdasta. Pitkällä ja yksinäisellä taipaleella stm Tiittanen ehtii miettiä moneen kertaan sodan ja kuoleman oikullisuutta, sekä muita elämän suuria peruskysymyksiä. Vähäeleisessä novellissa keskitytään suurelta osin yksittäisen miehen sisäiseen myllerrykseen, ainoaksi käännekohdaksi jää vihollisen hyökkäys huoltotielle Tiittasen ollessa jo paluumatkalla.
"Kolmas yritys" on jälleen kepeämpi tarina. Stm Österholm on jo kolmatta kertaa lähdössä vihkilomalle. Aikaisemmat yritykset ovat tyrehtyneet äkäisten venäläisten toimesta milloin YH:n, milloin etulinjaan lähettämisen johdosta. Nytkin näyttää huonolta veli venäläisen hyökätessä tankkien avustuksella kohti suomalaisasemia. Lomalle kiukkuinen sotamies kuitenkin pääsee, mutta ennen häähuoneelle ehtimistä ehditään vielä tavata äreä kapteeni, lohdullinen sotilaspastori ja veljeään hautaamaan menossa oleva alikersantti. Luullaanpa Österholmia yhdessä vaiheessa vakoojaksikin.
"Hyökkäys" on nimensä mukaisesti kertomus yhden miehen kokemuksista erään taistelun aikana. Päähenkilönä toimii korpraali Tiainen, joka sekä varsinaisen ryhmänjohtajan että komppanianpäällikön kaaduttua joutuu johtovastuuseen - ja vastaamaan ryhmänsä hallitusta perääntymisestä. Korpr selviytyy tehtävästä hyvin, vaikka synkeä epäusko välillä kummitteekin hänen ajatuksissaan. Lonkkaan lievästi haavoittunut Tiainen pääsee kuin pääseekin ryhmänsä rippeiden kera takaisin omiensa luo.
Pahiten ajan hammas on puraissut "Invaliidia", joka kertoo ihanteidensa sokaisemasta asetarviketehtaan insinööristä. Reservin luutnantin on omasta mielestään suorastaan pakko päästä rintamalle, sotateollisuuden parissa työskenteleminen on hänen mielestään pahimman luokan pelkuruutta. Sinnikkään yrittämisen jälkeen ltn pääseekin tavoitteensa mukaisesti sotimaan, haavoittuu kolonnan etunenässä kulkiessaan, menettää kaksi raajaansa sekä saa rujot arvet kasvoihinsa. Nykylukijan silmissä novelli jää toisia vajaamittaisemmaksi ja ontommaksi. Uhri- ja uhrautumisajatukset vaikuttavat enemmän juhlapuheelta kuin omakohtaiselta tekstiltä. (Tässä kohtaa on kuitenkin syytä muistaa, että tuolloin ajat ja asenneilmasto olivat, sattuneesta syystä, hivenen erilaiset kuin nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Olen myös taipuvainen uskomaan, että nimenomaan tämä ihanteellista uhrautuvaisuutta huokuva ja paatoksellinen kertomus on kokoelmassa se ei-niin-tosipohjainen yksilö.)
"Viimeisen vastaiskun" keskushenkilö on reservivänrikki Kantala, toinen päähenkilö puolestaan taistelulähetti Aaltonen. Alkujaan uskonnollisen vakaumuksen läpitunkema Aaltonen ei kykene tappamaan vihollista kiväärillään ja joutuu asetoveriensa pilkkaamaksi. Vänrikki kuitenkin saa vähitellen Aaltosen mielipiteen muuttumaan esimerkillään ja henkilökohtaisilla puhutteluilla.
Vähitellen pelkuriksi leimattu sotamies kasvaa joukkueenjohtajansa luottomieheksi, rauhalliseksi ja järkähtämättömäksi soturiksi, jonka mielenvarmuutta ja uskon vahvuutta Kantala suorastaan kadehtii. Aaltosesta tulee keskeinen apu sirpaleesta haavoittuneelle vänrikille, joka liki tuhoutuneen joukkueensa kanssa yrittää pidätellä vihollista - ja lähettää sanaa esikunnalle, jotta saataisiin lisävahvistusta tukalaan tilanteeseen. Kaksi ryhmällistä saapuukin, mutta silloin apu on jo vänr Kantalan kannalta myöhäistä. Kaatunut upseeri viedään yhdessä haavoittuneen lähettinsä kanssa selustaan.
Kokoelman päättää "Kello yksitoista", joka kuvailee maaliskuun kolmannentoista päivän ja yhdekstoista määrätyn tulitauon koittamista. Sodasta uupuneet miehet alkavat epäuskoisina odottaa rauhaa, sen tuloa täysin todeksi uskomatta. Niin monta kertaa on jo aselevosta huhuttu, mutta puheet ovat jääneet huhuiksi, joten odotukset eivät nouse järin suuriksi.
Tarinan keskiössä on nimettömäksi jäävä alikersantti, joka kaatuu vain hetkeä ennen vihollisuuksien loppumista, ennättäen jo haaveilla kotiin palaamisesta. Jäljelle jääneet sotamiehet puolestaan ryhtyvät omatoimisesti kokoamaan lähimaaston kaatuneita, koska eivät osaa muutakaan, mutta työ osoittautuu turhaksi, koska paikalle saapuneet, "vodkanhuuruiset" neuvostoupseerit kieltävät jyrkästi suomalaisia ottamasta vainajiaan mukaan.
Ajan epävarmuus on selkeästi aistittavissa kirjan loppukappaleesta: "Sadankahdenkymmenen kaatuneen suomalaisen ruumiit jäivät jälkeen komppanian hiihtäessä joukkosidontapaikan ohi maantielle, mutta miehet eivät sitä unohtaneet, ja heistä tuntui kuin kaatuineitten henget olisivat seuranneet heitä surulliselle marssilla kohti länttä ja saattaneet heitä aina uudelle väkivaltaiselle rajalle saakka, mutta sieltä palanneet takaisin Kollaalle - odottamaan suomalaisten paluuta." Pysyvään rauhaan ei siis vuonna 1940 tekstinsä muokannut Palolampikaan uskonut.
Palolammen kirja on taitavan kirjailijan työtä, kieli on kuvailevaa ja taipuu hyvin päähenkilöiden tunteiden ja ajatusten välittämiseen. Hivenen vanhahtavalta teksti tietysti vaikuttaa, mutta se on luonnollista ottaen huomioon kirjan iän (mutta tämähän ei sinällään mikään haitta ole, vaan iäkkäiden teosten kohdalla lähinnä autenttisuutta lisäävä mauste) ja kirjoitusajankohdan.
"Viimeinen vastaisku" peittoaa monet nuoremmat sotakertomuskokoelmat sikäli, että se on kirjoitettu melko tuoreeltaan, vaikutelmien ja kokemusten ollessa vielä laimentumattomia. Harvemmin uusissa sotakirjoissa kuvaillaan vaikkapa ympäristöä yhtä kouriintuntuvasti ja lakonisesti. Taisteluja ja sodan runtelemaa ympäristöä katsellaan silmin, jotka todella ovat nähneet, miltä sota pahimmillaan on. Palolampi välttää siten elokuvien ja kertomusten muovaaman sotanäkemyksen ja välittää lukijalle taistelujen tunnelman autenttisena - arvaamattomana ja säännöttömänä.
Päähenkilöitä ei Palolammen kokoelmassa nosteta toisia korkeammalle, novellien keskeisinä hahmoina ovat miehet, jotka hoitavat heille annetut tehtävät ja velvollisuudet mukisematta ja parhaansa koettaen, niistä tai itsestään suurempaa meteliä nostamatta. Sotaneurootikkoja tai varsinaisia pelkureita ei pää- tai edes sivuhenkilöiden joukkoon mahdu, mutta Palolampi kyllä kuvailee taistelun jälkeen jsp:ta kohti talutettuja "tärähtäneitä" realistisesti ja ymmärtäen, ei niinkään syyllistäen.
"Viimeinen vastaisku" on tervetullut lisä lukukokemuksiini. Se on mielenkiintoinen lisäliite "Kollaa kestää" -klassikolle, eikä lainkaan häpeä viihteellisempien sotakirjojen rinnalla. Soisi useammankin sotakirjallisuutta kuluttavan tarttuvan tähän kokoelmaan.
Arvosana 8½/10
Erkki Palolampi
Viimeinen vastaisku - kertomuksia sodan kohtaloista
220 sivua
WSOY 1941
Palolampi itse luonnehtii vuonna 1941 päivänvalon nähnyttä teostaan näin:
"Tämän kirjan kertomukset perustuvat yhtä lukuunottamatta talvisodassa Kollaan rintamalla sattuneisiin ja koettuihin tapahtumiin. Ne askarruttivat mieltäni jo kirjoittaessani kirjan >>Kollaa kestää>>, mutta sen sivulle ne olivat liian irrallisia ja laajoja. Kirjoitin tapaukset luonnoksina muistiin jo syksyllä 1940 ja olen halunnut saattaa ne myös julkisuuteen pienenä kokoelmana."
"Viimeinen vastaisku" ei ole dokumentti, eikä dokumenttiromaani. Lähinnä se lienee tosipohjainen novellikokoelma. Palolampi kertoo esipuheessaan halunneensa välittää sotilaiden omakohtaisia kokemuksia ja sodan sattumanvaraisuutta: "Olen tahtonut osoittaa näillä kertomuksilla, mitenkä sodan kohtalot väistämättömästi kulkivat täyttymkseen vieden miehen matkansa päähän siinä, missä elämän vielä olisi pitänyt jatkua ja pelastaen toisen elämälle siellä, mssä varma tuho näytti ainoalta mahdolliselta, sekä mitenkä rintamamiehet alistuivat tähän kohtaloon oman inhimillisen pienuutensa tunnustaen, elämän ja kuoleman arvot uudelleen punniten."Kirjasta huomaa selkeästi, että se on sodan itse kokeneen ja nähneen kirjoittama. Kaikesta rintaman banaaliudesta, liasta ja kauhusta Palolampi kirjoittaa kiihkottomasti ja pelkät tosiasiat todeten. Ilmestymisajankohta paistaa tekstistä lähinnä TK-miesten ja muiden virallisten kirjoittajien tyylisenä ilmaisuna, mutta mitään jatkuvaa aatteellista paatosta ei kirja kuitenkaan ole. (Ja totta kai meidän syvän rauhan aikana kirjaa lukevien kuva sodasta ja asenneilmapiiristä on aivan toisenlainen. Meillä ei ole kykyä ymmärtää, miltä teksti on vaikuttanut tuoreeltaan aikalaisten silmissä. Nykypäivänä syvä, uhrialttiutta ja yksilön velvollisuutta korostava isänmaallisuus on jäänyt muodista tai ainakin muuttanut muotoaan.)
Kokoelman ensimmäinen kirjoitelma on yksinkertaisesti nimetty "Kollaa", eräänlainen muistokirjoitus edellistalven taistelupaikoille, vaikutelmien ja tunnelmien tiivistelmä, muistutus siitä, mitä rintamalle heitetyt nuoret miehet joutuivat siellä muutamien kuukausien aikana kokemaan.
Seuraavana vuorossa oleva "Sissit" on likellä myöhempien vuosikymmenten sotaromaanien kaukopartiokuvauksia. Reservivänrikki Vornasen porukka käy kuutamoisena pakkasyönä kengityspuuhissa olevien venäläisten huoltomiesten kimppuun. Tarinan keskiössä ovat kokenut, vanhempi sotamies Mäkelä ja hänen nuori aisaparinsa, joka novellissa tottelee pelkkää lempinimeään "Kuopus".
Yhdessä pääjoukosta jättäytynyt, neuvokas taistelupari saa aikaiseksi melkoista tuhoa yllätetyn ja lähestulkoon paniikkiin ajautuneen vihollisen keskuudessa. Novellin lopussa haavoittunut Mäkelä tosin toimitetaan ahkiossa jsp:lle, mutta tunnelma jää toiveikkaaksi, sillä kuten lääkintämies viimeisessä kappaleessa rohkaisevasti toteaa: "Mäkelällä on vielä tehtävää tässä elämässä, kun hänet niin viime hetkessä pelastettiin."
"Kuolema kulkee" kertoo puolestaan syviin mietteisiin vajoneesta sotamies Tiittasesta, joka yksin taittaa matkaa hevosineen läpi runnellun huoltoreitin. Matka vie hakemaan kaatunutta alik Repoa etulinjan tukikohdasta. Pitkällä ja yksinäisellä taipaleella stm Tiittanen ehtii miettiä moneen kertaan sodan ja kuoleman oikullisuutta, sekä muita elämän suuria peruskysymyksiä. Vähäeleisessä novellissa keskitytään suurelta osin yksittäisen miehen sisäiseen myllerrykseen, ainoaksi käännekohdaksi jää vihollisen hyökkäys huoltotielle Tiittasen ollessa jo paluumatkalla.
"Kolmas yritys" on jälleen kepeämpi tarina. Stm Österholm on jo kolmatta kertaa lähdössä vihkilomalle. Aikaisemmat yritykset ovat tyrehtyneet äkäisten venäläisten toimesta milloin YH:n, milloin etulinjaan lähettämisen johdosta. Nytkin näyttää huonolta veli venäläisen hyökätessä tankkien avustuksella kohti suomalaisasemia. Lomalle kiukkuinen sotamies kuitenkin pääsee, mutta ennen häähuoneelle ehtimistä ehditään vielä tavata äreä kapteeni, lohdullinen sotilaspastori ja veljeään hautaamaan menossa oleva alikersantti. Luullaanpa Österholmia yhdessä vaiheessa vakoojaksikin.
"Hyökkäys" on nimensä mukaisesti kertomus yhden miehen kokemuksista erään taistelun aikana. Päähenkilönä toimii korpraali Tiainen, joka sekä varsinaisen ryhmänjohtajan että komppanianpäällikön kaaduttua joutuu johtovastuuseen - ja vastaamaan ryhmänsä hallitusta perääntymisestä. Korpr selviytyy tehtävästä hyvin, vaikka synkeä epäusko välillä kummitteekin hänen ajatuksissaan. Lonkkaan lievästi haavoittunut Tiainen pääsee kuin pääseekin ryhmänsä rippeiden kera takaisin omiensa luo.
Pahiten ajan hammas on puraissut "Invaliidia", joka kertoo ihanteidensa sokaisemasta asetarviketehtaan insinööristä. Reservin luutnantin on omasta mielestään suorastaan pakko päästä rintamalle, sotateollisuuden parissa työskenteleminen on hänen mielestään pahimman luokan pelkuruutta. Sinnikkään yrittämisen jälkeen ltn pääseekin tavoitteensa mukaisesti sotimaan, haavoittuu kolonnan etunenässä kulkiessaan, menettää kaksi raajaansa sekä saa rujot arvet kasvoihinsa. Nykylukijan silmissä novelli jää toisia vajaamittaisemmaksi ja ontommaksi. Uhri- ja uhrautumisajatukset vaikuttavat enemmän juhlapuheelta kuin omakohtaiselta tekstiltä. (Tässä kohtaa on kuitenkin syytä muistaa, että tuolloin ajat ja asenneilmasto olivat, sattuneesta syystä, hivenen erilaiset kuin nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Olen myös taipuvainen uskomaan, että nimenomaan tämä ihanteellista uhrautuvaisuutta huokuva ja paatoksellinen kertomus on kokoelmassa se ei-niin-tosipohjainen yksilö.)
"Viimeisen vastaiskun" keskushenkilö on reservivänrikki Kantala, toinen päähenkilö puolestaan taistelulähetti Aaltonen. Alkujaan uskonnollisen vakaumuksen läpitunkema Aaltonen ei kykene tappamaan vihollista kiväärillään ja joutuu asetoveriensa pilkkaamaksi. Vänrikki kuitenkin saa vähitellen Aaltosen mielipiteen muuttumaan esimerkillään ja henkilökohtaisilla puhutteluilla.
Vähitellen pelkuriksi leimattu sotamies kasvaa joukkueenjohtajansa luottomieheksi, rauhalliseksi ja järkähtämättömäksi soturiksi, jonka mielenvarmuutta ja uskon vahvuutta Kantala suorastaan kadehtii. Aaltosesta tulee keskeinen apu sirpaleesta haavoittuneelle vänrikille, joka liki tuhoutuneen joukkueensa kanssa yrittää pidätellä vihollista - ja lähettää sanaa esikunnalle, jotta saataisiin lisävahvistusta tukalaan tilanteeseen. Kaksi ryhmällistä saapuukin, mutta silloin apu on jo vänr Kantalan kannalta myöhäistä. Kaatunut upseeri viedään yhdessä haavoittuneen lähettinsä kanssa selustaan.
Kokoelman päättää "Kello yksitoista", joka kuvailee maaliskuun kolmannentoista päivän ja yhdekstoista määrätyn tulitauon koittamista. Sodasta uupuneet miehet alkavat epäuskoisina odottaa rauhaa, sen tuloa täysin todeksi uskomatta. Niin monta kertaa on jo aselevosta huhuttu, mutta puheet ovat jääneet huhuiksi, joten odotukset eivät nouse järin suuriksi.
Tarinan keskiössä on nimettömäksi jäävä alikersantti, joka kaatuu vain hetkeä ennen vihollisuuksien loppumista, ennättäen jo haaveilla kotiin palaamisesta. Jäljelle jääneet sotamiehet puolestaan ryhtyvät omatoimisesti kokoamaan lähimaaston kaatuneita, koska eivät osaa muutakaan, mutta työ osoittautuu turhaksi, koska paikalle saapuneet, "vodkanhuuruiset" neuvostoupseerit kieltävät jyrkästi suomalaisia ottamasta vainajiaan mukaan.
Ajan epävarmuus on selkeästi aistittavissa kirjan loppukappaleesta: "Sadankahdenkymmenen kaatuneen suomalaisen ruumiit jäivät jälkeen komppanian hiihtäessä joukkosidontapaikan ohi maantielle, mutta miehet eivät sitä unohtaneet, ja heistä tuntui kuin kaatuineitten henget olisivat seuranneet heitä surulliselle marssilla kohti länttä ja saattaneet heitä aina uudelle väkivaltaiselle rajalle saakka, mutta sieltä palanneet takaisin Kollaalle - odottamaan suomalaisten paluuta." Pysyvään rauhaan ei siis vuonna 1940 tekstinsä muokannut Palolampikaan uskonut.
Palolammen kirja on taitavan kirjailijan työtä, kieli on kuvailevaa ja taipuu hyvin päähenkilöiden tunteiden ja ajatusten välittämiseen. Hivenen vanhahtavalta teksti tietysti vaikuttaa, mutta se on luonnollista ottaen huomioon kirjan iän (mutta tämähän ei sinällään mikään haitta ole, vaan iäkkäiden teosten kohdalla lähinnä autenttisuutta lisäävä mauste) ja kirjoitusajankohdan.
"Viimeinen vastaisku" peittoaa monet nuoremmat sotakertomuskokoelmat sikäli, että se on kirjoitettu melko tuoreeltaan, vaikutelmien ja kokemusten ollessa vielä laimentumattomia. Harvemmin uusissa sotakirjoissa kuvaillaan vaikkapa ympäristöä yhtä kouriintuntuvasti ja lakonisesti. Taisteluja ja sodan runtelemaa ympäristöä katsellaan silmin, jotka todella ovat nähneet, miltä sota pahimmillaan on. Palolampi välttää siten elokuvien ja kertomusten muovaaman sotanäkemyksen ja välittää lukijalle taistelujen tunnelman autenttisena - arvaamattomana ja säännöttömänä.
Päähenkilöitä ei Palolammen kokoelmassa nosteta toisia korkeammalle, novellien keskeisinä hahmoina ovat miehet, jotka hoitavat heille annetut tehtävät ja velvollisuudet mukisematta ja parhaansa koettaen, niistä tai itsestään suurempaa meteliä nostamatta. Sotaneurootikkoja tai varsinaisia pelkureita ei pää- tai edes sivuhenkilöiden joukkoon mahdu, mutta Palolampi kyllä kuvailee taistelun jälkeen jsp:ta kohti talutettuja "tärähtäneitä" realistisesti ja ymmärtäen, ei niinkään syyllistäen.
"Viimeinen vastaisku" on tervetullut lisä lukukokemuksiini. Se on mielenkiintoinen lisäliite "Kollaa kestää" -klassikolle, eikä lainkaan häpeä viihteellisempien sotakirjojen rinnalla. Soisi useammankin sotakirjallisuutta kuluttavan tarttuvan tähän kokoelmaan.
Arvosana 8½/10
Erkki Palolampi
Viimeinen vastaisku - kertomuksia sodan kohtaloista
220 sivua
WSOY 1941
