Maalismaanantai

No nyt! Olen vihdoin saanut luettua kirjan, alusta loppuun ja vielä ajatuksen kanssa. Lähipäivinä pitäisi vielä saada irti itsestään blogimerkintä aihetta sivuten. 

Aloittelin myös tuoreinta suomennettua Stephen Kingiä, mutta alkaa pienin erin tuntua siltä, että hylkään käännetyn version ja etsin käpäliini alkuperäisen. Niin horjuvaa, ellen jopa sanoisi huolimatonta on Rekiaron Ilkan kielipolitiikka. "Auvojärvi", "Näkymä-järvi" jne. nostattavat niskavillat pystyyn tehokkaasti. Osa paikannimistöstä on taas jätetty alkuperäisiksi "Castle Rock", "Mellow Tiger". Harrastuksesta puhutaan "kärpäsenä", eli: "hänen kärpäsensä oli..." Nämä näin esimerkkeinä mainittakoon. Ennenkin ko. kääntäjän jälki on närästänyt, mutta ei ihan tällä volyymilla. (Milloinkahan opin, että King luetaan originaalina - vaikka kirjastossa olisi tarjolla se tuorein uutuushyllyssä!) Maantieteelliset käännökset fiktiossa tuntuvat jotenkin menneiden vuosikymmenten reliikeiltä.

Atooppinen oikea käsi on keksinyt ryhtyä kuoriutumaan, mutta opiston kurssikerrat hupenevat siihen tahtiin, että piti unohtaa mahdolliset iho-ongelmat ja runtata savea. Onneksi ohjelmassa oli enimmäkseen lasittamista, höystettynä keramiikkaveistoksen huolittelulla ja maalaamisella. Mitään uutta työtä en nyt aloittanut. 

Hermoja repi kuitenkin enemmän kanssakeramiikko, joka ei oikein osannut lukea tilannetta (eli minulla on homma kesken, haluan keskittyä maalaamiseen!), vaan tohotti omiaan, halusi esitellä kännykkäkuvia, kerjäsi kehumista ja häiritsi muuten. Sain sentään hillittyä itseni, etten käskenyt äijää painumaan helvettiin. 

En pidä yhtään siitä, kun ihmiset kärttävät ja kalastelevat töittensä ihailemista. Kommentoin kyllä itse, jos pidän jonkun luomuksista, mutta en lämpene ollenkaan tälle onkimiselle, jonka tavoitteena on saada joku ylistämään maalauksia, savipotteja tai jotakin muuta vastaavaa. Ihailen mielelläni toisten töitä, mutta omaehtoisesti ja pakottamatta.

Mutta se siitä valituksesta... Ensimmäisen kerran pitkään aikaan on aurinkokin näyttäytynyt! Katukäytävät ovat sulia, mutta täynnä hiekoitussoraa. Vielä siis joutuu odottelemaan pyöräilykelejä.

Asioita, joista kai pitäisi tykätä, mutta...

Turha lista, mutta tulipahan laadittua. On asioita, joita en ymmärrä, ja myönnettäköön, etten hirveästi ponnistele kantani muuttamiseksi.

1. Muumipeikot. No, menettelevät ne mukeissa, mutta viime vuonna sain yliannostuksen Tove Jansson -hehkutusta. Lapsena minulle luettiin alkuperäiskirjoja, jotka lähinnä ahdistivat. Enkä aikuisiälläkään ole oppinut sympatiseeraamaan laakson asukkeja. (No, Taikatalvi on poikkeus, siinä on maaginen ja metka tunnelma.) Olkoot sitten vaikka kuinka syvällisiä filosofeja.

2. Fantasiakirjallisuus. Alkaen Taru Sormusten Herrasta, päättyen kaikenmaailman kymmenen osaa käsittäviin sarjoihin. Tolkienin pääteosta olen sinnikkäästi yrittänyt tavata kolme kertaa, mutta into loppuu aina kesken. Koen hobittiporukan jotenkin rasittavaksi, eikä Tolkienin kerronta sieppaa mukaansa. Enkä jaksa myöskään fantasian yleistä tyyliä, jossa melkein keskiaikaisessa maisemassa seikkailee joku noitaoppilas tai tietäjä tai soturi tai joku muu hiippari suorittamassa Kamalan Tärkeää tehtävää.

3. Kotimainen realismi. Sensorttinen, jossa on sivukaupalla alkoholia, syrjäytymistä, insestiä, pahoinpitelyä ja yleistä synkistelyä. Nykykirjallisuus, jossa kaikilla on niin ahdistavaa ja sukupolvien synnit kostetaan ties kuinka monenteen polveen ja henkilöhahmoilla ovat asiat päin persettä kokopäivätoimisesti.

4. Anime ja manga. Siinä muodossa, kun sitä tuputetaan vaikkapa deviantArtissa. Mangan ylisuuret silmät, olemattomat nenät ja koko visuaalinen maailma kyllästyttävät ja suoraan sanoen inhottavat minua, eikä asiaa paranna, että nuoret, japanilaistyylistä vaikutteita ottavat piirtelijät toistavat samoja kaavoja teoksesta toiseen.

5. Rahka ja muu ruokahössötys. Syökää vaikka lecasoraa, mutta älkää saarnatko muille. Ei minulle tarvitse luennoida perunan, riisin ja pastan haitallisuudesta. Mielenkiintoni riittää vain tavallisen ruokavalion ylläpitoon - sellaisen, jossa syödään suht' koht' järkevästi, ja joskus sorrutaan Batteryyn, berliininmunkkiin tai suklaapatukkaan. Tai herranjestas sentään jopa hampurilaisateriaan.

6. Ihmeelliset urheiluslangisanat kuten valkku, prode, palkkari, pukkari, saliselfie, mave... mitä näitä nyt onkaan. Plääh.

7. Radiokanavat, joilla tuntuu olevan tasan 50 levyä varastossaan. Oli se sitten rockia tai listapoppia.

8. Talvi. Pitääkö sitä nyt olla liukasta, kylmää ja pimeää. Mitä häh?

9. Aki Kaurismäen elokuvat. Antero tuijottaa synkkänä margariinipurkkia, murahtaa jotain kerran puolessa tunnissa, taustalla haahuilee ahdistuneen ja kiukkuisen näköinen Kati Outinen.

10. Omalla erinomaisuudellaan leveilevät ihmiset, ne etenkin, jotka tekevät tämän kehumisen ikään kuin rivien välistä. Viesti menee kuitenkin perille, ainakin sille hoville, joka näiden oman elämänsä supersankareiden hännyksiä nuoleskelee.

11. Selfiet, noin yleensä. Ne kännykkäkuvat, siis. Peilin kautta, vessassa, yläkautta otettuina, silmät sirrissä ja naama oudon näköisenä. Lopputulos muistuttaa lähinnä rosamundaperunaa, jolla on maaninen ilme. (Eivät kaikki omakuvat ole kamalia, mutta huomattava osa kuitenkin.) Sekä näiden kuvien tapakehuminen, mieluiten hymiöiden, sydänten ja ylisanojen avulla. Imartelun kohteen pitää tietenkin kursailla ja keikistellä kieltävästi vastineeksi. 

12. Valkoiset sohvat. Joka jumalan sisustusartikkelissa tuntuu lymyilevän valkoinen, hivenen verhoilutaan ryppyinen hirvitys. Luultavasti sen päällä istutaan pefletti takamuksen alla ja vain sunnuntaisin. Eikä tietenkään tummat, indigonsiniset farkut jalassa.

Kirjakokoelman kartuttamisesta

Minussa on se vika, että ostan paljon kirjoja. Käyn myös kirjastossa, mutta ne mielenkiintoisimmat niteet hankin kyllä omaan hyllyyn ikiomaksi. Tarkistelen mielelläni faktoja omasta käsikirjastosta, luen uudelleen, selailen valokuvien tähden... Suoraan sanoen pidän kirjoista myös sisustuselementteinä.

Hankintani ovat pääsääntöisesti faktakirjallisuutta, aika pitkälti historiaa, taidetta ja muuta vastaavaa "kuivaa" aineistoa. Viimeisimpänä kokoelmaan liitettiin kauan kuolaamani kotimaista jugendtyyliä käsittelevä kirja, 30 senttiä maksanut JR8:n sotataivalta kuvaava opus, sekä toinen antiikkikirja, jonka aiheena ovat tuolit (näin aloittelevana verhoilijana ostin sen eräänlaiseksi tyylioppaaksi). 

Fiktiota ei juurikaan tule hyllyjen täytteeksi. Harvaa romaania innostun lukemaan uudelleen, mutta Stephen Kingin tuotannon hamstraan itselleni, samaten Tuomas Kyrö on päässyt kategoriaan "ehdottomasti omaksi". Myös koko Matti Yrjänä Joensuun tuotanto on tallessa kirjakaapissa. Jotenkin on kuitenkin ostamista rajattava, muuten hukun kirjallisuuteen.

Viime aikoina olen myös suorittanut karsimista kirjojeni joukossa, tarkoituksena olisi viedä muutama laatikollinen tavaraa kirpputorille, kunhan kevät tulee. Myyntiin laitan vain siistejä, myyntikelpoisia niteitä, joita voisin jonkun kuvitella oikeasti ostavan. Tarkoitus ei myöskään ole rikastua kauppaprojektilla, kunhan pääsen eroon tarpeettomista! (Kaksi euroa kovakantisista, euro pokkareista, kiitos.)

Välillä ihmettelen syvästi kirpputorien kirjojen hintoja. Erikoisemmasta kirjasta voin maksaa mukisematta enemmänkin, samoin uudesta julkaisusta, mutta kolme vuotta vanha, hivenen nuhjainen pokkari jää kyllä hyllyyn, jos sen hinta on kahdeksan, viisi tai kymmenen euroa. Jos kerran Suomalaisen alesta saa uusia, siistejä tietokirjoja alle kympillä, en varmasti maksa kovin suurta summaa käytetystä tavarasta. Kohtuullisuutta, ihmiset!

Samoin ne Kodin lakikirjat 1980-luvulta, Kirjavaliot ja muun arvottoman huuhaan voisi puolestani  viedä suoraan paperinkeräykseen. Tuskin kukaan ostaa seitsemänkymmenluvun lastentautiopastakaan - tai enhän minä tiedä, jos se iskee jonkun nostalgiannälkään. 

Kirpputoreilta olen viime aikoina onnistunut kalastelemaan vähän vanhempaa sotahistoriaa, näitä 1950-70 -luvuilla tai vielä varhemmin painettuja muistelmia, joissa ihmiset kertovat taistelukokemuksistaan. (Epäilen vahvasti, että kyseessä ovat perikuntien kirpputoripöydät, usein kirjalaatikot ovat pullollaan oman aikansa menestysromaaneja ja ties mitä soopaa, mutta sitkeästi kaivelemalla hyppysiin voi joskus osua helmiä.)

Harmi kyllä vieraskielistä kirjallisuutta löytyy harvemmin. Tai olisihan sitä saatavissa chick-lit:iä englanniksi, mutta siihen en kranttuna lukijana koske pitkällä tikullakaan. Vastaavasti joidenkuiden muiden on vaikea käsittää, mitä ihanaa on Mannerheimin muistelmissa tai Erkki Tantun sananparsikirjoissa, mutta hyvähän se vain on, etteivät kaikki metsästä samoja kirjoja.  

Voisihan sitä ryhtyä minimalistiksi ja rajata kirjaharrastuksensa tiukemmin, mutta vahvasti olen taipuvainen uskomaan, että pahempiakin addiktioita on olemassa. Siksi annan itselleni edelleen luvan käydä kirpputoreilla, divareissa ja kirjakaupoissa.

Sauvakävelyä

Talvella ei paljon tämän parempia liikuntakelejä ole tarjolla, joten ne on hyödynnettävä, kun tilaisuus kerran on. Alle kymmenen asteen pakkaset, vähäinen lumi ja kuutamoinen ilta sopivat hyvin vaikkapa sauvakävelyyn.

Sauvakävelyhän on siitä metka laji, että sillä ei ole minkäänlaista muotistatusta, ja harvemmin kukaan alle viisikymppinen hihkuu ylpeänä harrastuksestaan ääneen ystäväporukassa tai leveilee sillä, miten pitkä kierros tuli pururadalla heitettyä.

Sauvakäppäily kun helposti edelleen mielletään eläkeläisten ja kotirouvien epäurheiluksi, jonka mielenkiintoarvo lähentelee nollaa.

Sauvominen on vähän samanlainen juttu kuin käveleminen yleensäkin: onhan se nyt hyödyllistä, mutta umpitylsää, eikä se vaadi ihmeempiä varusteita tai metkoja vekottimia. Kukaan ei kadehdi ko. urheilussa tarvittavia välineitä. En vielä kertaakaan ole törmännyt liikuntablogiin, jossa joku silmät kiiluen esittelisi kuvia hiilikuitu-Exceleistään. Eikä urheilulehdissäkään ole pahemmin näkynyt testejä tai esittelyitä.

Eipä pahemmin haittaa. Jos laji on itselle hyvä, on aivan sama, mihin kohtaan trendilistaa se noteerataan. Olen myös sitä mieltä, että aikuisella ihmisellä pitää olla kanttia harrastaa sitä, mistä itse tykkää, eikä vain niitä lajeja, jotka kaveripiirin tai sosiaalisen median mielestä ovat soveliaita ja muodinmukaisia.

Minusta on ihan mukava silloin tällöin lähteä harrastamaan dementiahiihtoa. Jumiintuneet lavat ja niska saavat sopivaa kurmotusta, puolijuoksua hipova tahti nostaa sykettä sopivissa määrin ja matkalla voi kummastella luonnonihmeitä intensiivisemmin kuin juostessa tai pyöräillessä. Ja onhan se nyt paljon motivoivampaa pistellä tossua toisen eteen ulkoilmassa kuin tuijottaen maanisesti kuntosalin ah-niin-mielenkiintoista valkoista seinää.

Aikanaan opin jostain, että sauvakävely on n. 30% raskaampaa kuin tavallinen apostolinkyydillä eteneminen. Noin tasamaata mietittäessä. Ylämäethän voi vaikka juosta, jos sattuu vippaamaan päästä siihen malliin. Voin kertoa, että tulee hiki, kun laukkaa pitkin jyrkkää mäensivustaa sauvat sorkissa.

Jutun jujuhan on oikea tekniikka, se on syytä opetella, jos aikoo kiskoa sauvakävelystä itselleen maksimihyödyn. "Hiihtäminen" liian pitkillä (jopa vanhoilla suksisauvoilla!) ei tuota kuin turhaa lihasjumitusta. Ihmispahan on syytä  hankkia ihan oikeat ja sopivan mittaiset sauvat, jotta kuivan kelin murtomaahiihtosimultaatiosta saisi irti kaiken oleellisen. Mummotyylin töpöttäminen ei valitettavasti palvele kunnonkohotusta.

Näin talvella sauvojen ulkoiluttaminen on juoksulle sopiva rinnakkaislaji siinäkin mielessä, että sauvat tarjoavat mukavasti lisätukea liukkailla alustoilla. Itse tehostan pystymäpysymisprosenttia nastalenkkareiden avulla. En ole vielä kertaakaan rätkähtänyt nurin sauvalenkeillä. Talvisella juoksu- tai kävelykierroksella on kyllä tullut kokeiltua maastoutumista sekä etu- että takaperin.

Ja se vauhti! Itse ryskin menemään reippaalla sykkeellä, tarkoituksena on harjoitella, eikä huvitella. Jonkun mielestä juoksutrikoissa pyyhältävä, soraa ja lunta lennättävä akanpahalainen saattaa olla hupaisa näky kadotessaan mutkaan sauvat suihkien ja suksia vailla, mutta se nyt on hihittelijän ongelma, eikä minun.

Se parhaiten nauraa, jolla on oikeasti kivaa. Ja notkeat niskalihakset!

Joulu on taas (ja taas, ja taas)

En ole jouluihminen.

Ei tässä ole taustalla mitään aatteellista loukkaantumista joulun kristillisen sisällön unohtamisesta tai ärsyyntymistä koulun seimikuvaelmiin tai joulun ajan hartauksiin. Minua ei kiinnosta joulun aatesisältö lainkaan. 

Minusta joulu on ahdistava, vuoden pimeimpään aikaan sijoitettu, ylipitkä sunnuntai-iltapäivä, jolloin ei tapahdu mitään. Henkinen olo on ummehtunut, kaikki ovat sulkeutuneet koteihinsa ja televisiosta tulee merkillistä ohjelmaa (tosin tämä viimeinen fakta pätee vuoden ympäri, kuten havaitsee, jos tutkii ohjelmatietoja pitemmältä aikaväliltä).

Jos potee hiljaista jouluinhoa, kuten minä, ahdistuu siitä, miten aikaisin kyseistä juhlaa aletaan ihmisille tarjoilla. Lokakuun alkupuolella näin ensimmäiset teemasuklaat näytillä paikallisessa marketissa ja siitähän se lähti. Joulun ujuttaminen kauppakeskuksiin ja mainoksiin, ilmoitustauluille ja ihmisten puheisiin. Tuntui ärsyttävältä, se joulun hehkuttaminen siinä vaiheessa. Puissa oli vielä lehtiä ja jopa täysi-ikäiset kansalaiset alkoivat esittää ensimmäisiä sekoamisen merkkejä.

Väki on väkertänyt joululahjoja kansalaisopistossa ja hikoillut kaupoissa toppavaatteissaan. Eikä siinä mitään, syyllistyin samaan myös itse. (Tosin välttelen tekemästä lahjaksi varsinaisia joulukoristeita, koska en halua lykätä kenellekään lisää roinaa kaapintäytteeksi - komeroonhan ne tilpehöörit päätyvät tilaa viemään kuitenkin, enkä usko, että tässä maassa juuri kellään on suoranaista puutetta joulukrääsästä.) Yritän "lahjoa" ystäviä ja sukulaisia tavaroilla, joiden saamisesta voisi itsekin ilahtua - ja jotka on ostettu nimenomaan heitä ajatellen tai sitten tehty itse parhaan kyvyn mukaan.

Sen sijaan en jaksa joulusta hössöttämistä ja stressaamista. Ilo juhlasta katoaa tyystin jonnekin hysterian ja pingottamisen sekaan. Samalla unohdetaan se, että kyse on kolmesta päivästä, noin käytännössä. Jos ollaan vielä kyynisempiä, voidaan todeta, että kliimaksi saavutetaan aattona. Sen jälkeen podetaan joulukrapulaa ja ihmeteltiin, joko se meni. Se joulu.

Oman joulukapinani taustapiruna piilee aaton pakkojuhlinta. Meidän piti mennä mummolaan, jossa tunnelma oli kaukana kotoisasta. Isän puoleinen suku oli ahtautunut rintamamiestalon olohuoneeseen, mummo hössötti, tiuski ja sai kaikki hermostumaan. Tunnelmaa ei parhaalla tahdollakaan voinut kuvata vapautuneeksi tai miellyttäväksi. Lahjojen jakamisen aikaan mummo valitti siitä, miten oli taas ollut niin paljon ostettavaa, kun kaikille piti jotain laittaa. Sen jälkeen mummo kiersi kyselemässä lahjan saajoilta itse lahjoittamistaan tavaroista: "Mitäs sait?" ja kehui, miten hyviä tavaroita oli ostanut. Absurdi tilanne, joka vielä kulminoitui hetkeen, jolloin mummo itse avasi omat lahjansa - yleensä niissä oli aina jotain valittamista.

Kaikkien isoäidit eivät ole satukirjojen herttaisia mummeleita. Oman isänäitini käytös (muulloinkin kuin jouluna) johti lopulta siihen, että laitoin välit poikki. Lopullisesti ne katkesivat eräänä jouluna reilu kymmenen vuotta sitten.

Nyt mummo on siinä kunnossa, ettei tiedä, onko joulu vai juhannus, dementiaosastolla kun asustelee.

Mutta jos unohdetaan mummo ja menneisyys, karmeimmassa muodossaan joulu näyttäytyy kaupoissa. Onkohan olemassa tuotetta, jota ei markkinoitaisi ko. juhlan varjolla? Pakkohan jouluksi on saada uusi moppi, sohvakalusto ja hiustenkiharrin, koska joulun jälkeen ei selkeästikään ole elämää. Laatikkoja pitää syödä, koska laatikkoja pitää syödä. Viis siitä, vaikka kinkkua purtaisiin hampaat irvessä ja lanttuloora menisi alas väkisin nieleksien. Kysehän on perinteistä.

Ostohuumaa yritetään tehostaa soittamalla taustalla joulumusiikkia. Sitä pahimmansorttista: imelää amerikkalaista hilipatipippaata, kovaa ja korkealta ujeltavia lapsikuoroja tai iskelmätähtien yritelmiä luoda uusi klassikkokappale joulukaanoniin. 

Hirvittävin kokemus teemamusiikin saralla oli tällä viikolla koettavissa paikallisessa Anttilassa, jossa äänenvoimakkuudessa kilpaili kaksi eri kappaletta. Toisessa päässä kerrosta yritti äänimaiseman hallitsijaksi Frank Sinatra jollakin tyylilleen uskollisella lurituksella, toisella laidalla joku kotimainen heavylaulaja, joka kuulosti oven väliin juuttuneelta vuohelta. Mankeliin oli joutunut "Oi jouluyö". Keskellä käytävää nämä meuhkat kohtasivat ja vaikutelma oli lievästi sanoen kakofoninen.

Porissa on kuulemma kauppakeskus, joka on tietoisesti rauhoitettu taustamuzakilta. Mahtaa olla autuas kokemus asioida kaupassa ilman pakkosyötettyä älämölöä.

Jos menee vahingossa möläyttämään, ettei erikoisemmin piittaa joulusta, saa osakseen ihmettyneitä ilmeitä. Joulusta yksinkertaisesti täytyy pitää, oli sitten vanha tai nuori. Joillekuille kun joulu on vuoden parasta aikaa, eikä heidän päähänsä mahdu, että kaikki eivät jaksa elämöidä asiasta täysin sydämin noin kolmea kuukautta. Ei minun tarvitse jouluna murjottaa, tai tuoda julkisesti jouluvastaisuuttani esille, mutta en kyllä erityisemmin pidä siitä, että minua yritetään pakkokäännyttää joulun ystäväksi.

Ja niin, onhan sitä siedettävääkin (ellei jopa huisin hienoa) joulumusiikkia. Voin hyvin elää elämäni loppuun asti kuulematta "Kulkuset, kulkuset" -rallatusta sen paremmin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi tai urduksi, mutta näitä veivaan mielelläni soittimessa:
Kuokkavieras
O helga natt!
En etsi valtaa, loistoa 

Muutosvastarintaa

Sattuipa silmään tämänsorttinen mietelmä internetin uumenista:

Myönnän olevani vanhanaikainen jäärä, mutta elektroniset lukulaitteet eivät kiehdo pennin vertaa. E-kirjat tietysti vievät vähemmän tilaa, ne on näppärä kaapata matkalle mukaan ja niin pois päin, mutta ...ääh! Ne ovat hirvittävän tylsiä. Ei niitä voi hypistellä, ihmetellä painojälkeä, paperi ei rapise, eikä sivujen väliin voi tunkea itselle sopivaksi kustomoitua kirjanmerkkiä. Ei kylmä ruudun välke korvaa perinteistä, ihmisläheistä formaattia. Tietokoneiden ja television pällistelemisessä on tarpeeksi näyttöpääte-elämää minun makuuni. En huoli sänkyyni yhtään tietoteknistä ihmettä, en sylimikroa, en älypuhelinta, en lukulaitetta. Kirjakaapin päällä nököttää kelloradio. Se riittää yöviihteeksi perinteisten kirjojen ohella.

(Ja niin, sanottakoon sekin, että kirjat ovat minusta vinkeitä sisustuselementtejä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minulla on vitriinikaappi täynnä kirjallisuutta riemunkirjavine selkineen, joissa kirjasintyypit ja eri kielet muodostavat hillityn, mutta äärimmäisen vaihtelevan kokonaisuuden. Niin ikään minusta on hauskaa pällistellä kokoelmaa ja pohtia, mitä seuraavaksi lukisi. Fiilistellä, kuten sanotaan.) 

Samanlainen itsepäinen vanhaan takertunut eilispäivän ihailija olen levyjen suhteen. CD on lempimuotoni äänitteille, jos haluan kuunnella musiikkia ajatuksen kanssa. Mp3 on minulle lähinnä tallennusmuoto, joka on kätevä laittaa soittimeen taustamusiikiksi kuntosalille, lenkkipolulle tai vaikkapa kansalaisopiston maalauskurssille. Tiedostolitania digitaalitallenteesta ei millään korvaa omin pikku kätösin hiplattavissa olevia kansilehtisiä. Kyllähän Spotify on ihan kätevä kaveri, mutta tärkeimmät ja eniten kuuntelemani äänitteet tämä materialisti haluaa omistaa levymuodossa. (Vaikka CD:t vievät tilaa ja välillä tietyn levyn etsiminen kokoelman uumenista riipii hermoja.) C-kasetit huminoineen ja rullautuvine nauhoineen sentään olen nakannut pihalle, enkä kaipaa niitä lainkaan. Kyllä mp3-soitin on mukavampi juoksutakin taskussa kuin 1990-luvun Walkman tai se 2000-luvun alun kannettava CD-soitin, joka hyppyytti raitoja, koska ei pitänyt tärinästä.

Tietyt nykyajan lelut ovat ihan hauskoja, en ole ollenkaan sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin. Kännykkä on kätevämpi kuin lankapuhelin, sitä tuskin kukaan kiistää. Enkä usko, että kukaan meistä kaipaisi antibiootitonta aikaa. Tai teryleenia. Tai pyykkilautaa pyykkikoneen tilalle.

Samaten GPS-paikannin ja sykemittari ovat kaltaiselleni laiskiaiselle tietyn sortin motivaattoreita (kun huomaa juosseensa vakilenkkinsä nopeammin kuin viimeksi, kyllähän sitä ilahtuu). Ilman näitä urheilukilkkeitä tulisi toimeen vallan mainiosti, eikä niiden hommaaminen välttämättä kuulu ns. järkiostosten kategoriaan, mutta voi sitä joskus pöhköilläkin. Onhan se nyt uljasta istua sohvalla ja hekumoida karttakuvien ja viivadiagrammien ihmeellisyyksiä. "Tuossa vissiin pysähdyin solmimaan kengännauhan. Ai, tuossa piti katsella töyhtötiaisia, kun vauhti tippui nollaan..."