Viimeisestä kirjoituksestani on vierähtänyt luvattoman pitkä tovi. Kyse on vain ja ainoastaan laiskuudesta, mukavuudenhalusta ja blogikirjoittamisen välttelystä. Koska tuherran merkintöjäni itseäni varten, en ole kellekään tilivelvollinen tauoista tai bloggauslakosta, eikä Raviharakka varsinaisesti ole "julkinen". Vaikka sitä kuka tahansa voikin halutessaan tutkia. Toki täällä saa viivähtää, jos haluaa, tervetuloa!
Tauosta huolimatta olen ahkerasti lukenut kirjoja, joskus pohtinyt jopa niistä bloggaamista saamatta aikaiseksi muuta kuin ajatuksia kirjoittelemisesta. Keväällä opiskelin arkeologiaa avoimessa yliopistossa ja luennot saivat katsomaan historiaa aivan uudesta vinkkelistä. Intouduin jossain määrin myös esihistoriasta, mikä oli aika huvittavaa, sillä aiemmin suhtauduin aiheeseen lähinnä olankohautuksella: kivikirveitä, saviruukun sirpaleita ja luolamaalauksia. Hohhoijakkaa, olkoot. Ihan näin asia ei sitten ollutkaan ja nyt suhtaudun paljon suuremmalla mielenkiinnolla pronssikautisiin hautoihin ja kallioluolista löydettyihin iskoksiin (sekä niistä kirjoitettuihin teksteihin, heh).
Keskiajasta olen lukenut mielelläni jo esiteini-ikäisestä asti. Arkeologiakurssituksella tuli paneuduttua myös historiallisen ajan löydöksiin joten voidaan sanoa, että keskiaikakiinnostukseni koki eräänlaisen renessanssin - jos ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan.
Joulun alla Suomalaisessa liikkuessani huomasin monen muun kiinnostavan teoksen ohella pariskunta Ilmari Aallon kirjoittaman ja Elina Helkalan kuvittaman kirjan Matkaopas keskiajan Suomeen. Kirjailija mainittiin arkeologiksi, joten sisäiset tuntosarveni nousivat heti. Selailtuani kirjaa päätin kiikuttaa sen kassalle. Kotona otin niteen välittömästi lukemisekseni. Hyvä kun muistin nukkua, luin oppaan läpi muutamassa illassa.
Matkaopas keskiajan Suomeen on nopealukuista tekstiä ja aikuislukijoiden lisäksi sitä voi suositella historiasta kiinnostuneille nuorison edustajille, itse olisin riemastunut suunnattomasti, jos olisin joskus kuudesluokkalaisena saanut tämän kirjan kätösiini. Aallon teksti ei ole lähdeviitteiden ja -teosten luettelua tieteelliseen tyyliin, vaan reipashenkistä ja yleispätevää selostusta menneisyyden elämänmenosta. Anekdoottimaiseen tapaan Aalto käy läpi tapoja ja tyylejä niin kaupankäynnin, kirkossa vierailemisen, ruokailemisen ja pukeutumisen osalta. Missään vaiheessa kirja ei lähde saarnalinjalle, vaan pysyy kepeänä näin positiivisessa mielessä sanottuna.
Jos on laillani tottunut lukemaan ns. raskaamman sarjan historiankirjoja, Aallon teoksesta tulee hivenen ristiriitainen olo. Tekijä mainitsee saaneensa innoituksen Englannissa julkaistusta keskiaikaa matkaoppaan tavoin lähestyvästä kirjasta, mutta aivan loppuun asti ei ainakaan tässä suomalaisessa versiossa päästä, jos on tarkoitus "esiintyä" opaskirjasena menneisyyteen a'la Berlitz. Väliin kuvaillaan taloja, kyliä ja kirkkoja kuin matkaoppaassa, mutta välillä hypähdetään kansanperinteen laveammille poluille. Toki laaja aihe aiheuttaa tekijälle lähestymisongelmia, mutta luulenpa, että kirjalle olisi tehnyt palveluksen, jos ei sitä olisi karsinoitu "matkaoppaaksi", vaan se olisi ollut avoimesti yleiskuvaus esittelemästään ajasta - sillä sitä Aallon kirja nimenomaan on. Matkaopas toimii hienona johdatteluna ja tutustumisena keskiaikaan, mutta se ei tietenkään ole mikään syvä ja kaikenkattava tutkielma ko. aikakauden Suomesta, eikä se varmasti siihen tähtääkään. Eikä kirjan parissa ole tylsää, päinvastoin - sen lukee ravakasti läpi ja lukija tekee matkan varrella myös tukun aivoja kutkuttavia oivalluksia.
Itseäni häiritsee pikkiriikkisen myös kirjan kuvitus. Olisin mielummin tussilla rajattujen akvarellien sijaan katsellut otoksia autenttisista esineistä ja napsinut mukaan enemmän kuva-aineistoa keskiajan alkuperäiskäsikirjoituksista, museoiden kokoelmista ja löydöksistä (kun nyt sentään on ammattiarkeologi tekijänä!). Helkalan maalauksista tulevat kieltämättä mieleen ala-asteaikaisen koulukirjojen kuvitukset, eikä se välttämättä ole hyvä asia. Väliin töitä voisi jopa luonnehtia kömpelöhköiksi ja taiteilijalta kaipaisi vähän luovemman värivalikoiman käyttämistä. Nyt mennään melko pitkään perussävyillä, joita mustat, paksuhkot rajaukset vain koristavat.
Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Aallon opaskirjaa voi hyvällä omallatunnolla suositella keskiajasta ja historiasta kiinnostuneille lukijoille. Kaltaisilleni niuhoille se voi olla hivenen liian köykäinen - tai sitten ei.
Arvosana 7/10
Ilmari Aalto
Elina Helkala (kuvitus)
Matkaopas keskiajan Suomeen
n. 200 sivua
Atena Kustannus 2015
Tauosta huolimatta olen ahkerasti lukenut kirjoja, joskus pohtinyt jopa niistä bloggaamista saamatta aikaiseksi muuta kuin ajatuksia kirjoittelemisesta. Keväällä opiskelin arkeologiaa avoimessa yliopistossa ja luennot saivat katsomaan historiaa aivan uudesta vinkkelistä. Intouduin jossain määrin myös esihistoriasta, mikä oli aika huvittavaa, sillä aiemmin suhtauduin aiheeseen lähinnä olankohautuksella: kivikirveitä, saviruukun sirpaleita ja luolamaalauksia. Hohhoijakkaa, olkoot. Ihan näin asia ei sitten ollutkaan ja nyt suhtaudun paljon suuremmalla mielenkiinnolla pronssikautisiin hautoihin ja kallioluolista löydettyihin iskoksiin (sekä niistä kirjoitettuihin teksteihin, heh).
 |
| (Kuva: Museovirasto) |
Keskiajasta olen lukenut mielelläni jo esiteini-ikäisestä asti. Arkeologiakurssituksella tuli paneuduttua myös historiallisen ajan löydöksiin joten voidaan sanoa, että keskiaikakiinnostukseni koki eräänlaisen renessanssin - jos ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan.
Joulun alla Suomalaisessa liikkuessani huomasin monen muun kiinnostavan teoksen ohella pariskunta Ilmari Aallon kirjoittaman ja Elina Helkalan kuvittaman kirjan Matkaopas keskiajan Suomeen. Kirjailija mainittiin arkeologiksi, joten sisäiset tuntosarveni nousivat heti. Selailtuani kirjaa päätin kiikuttaa sen kassalle. Kotona otin niteen välittömästi lukemisekseni. Hyvä kun muistin nukkua, luin oppaan läpi muutamassa illassa.
Matkaopas keskiajan Suomeen on nopealukuista tekstiä ja aikuislukijoiden lisäksi sitä voi suositella historiasta kiinnostuneille nuorison edustajille, itse olisin riemastunut suunnattomasti, jos olisin joskus kuudesluokkalaisena saanut tämän kirjan kätösiini. Aallon teksti ei ole lähdeviitteiden ja -teosten luettelua tieteelliseen tyyliin, vaan reipashenkistä ja yleispätevää selostusta menneisyyden elämänmenosta. Anekdoottimaiseen tapaan Aalto käy läpi tapoja ja tyylejä niin kaupankäynnin, kirkossa vierailemisen, ruokailemisen ja pukeutumisen osalta. Missään vaiheessa kirja ei lähde saarnalinjalle, vaan pysyy kepeänä näin positiivisessa mielessä sanottuna.
Jos on laillani tottunut lukemaan ns. raskaamman sarjan historiankirjoja, Aallon teoksesta tulee hivenen ristiriitainen olo. Tekijä mainitsee saaneensa innoituksen Englannissa julkaistusta keskiaikaa matkaoppaan tavoin lähestyvästä kirjasta, mutta aivan loppuun asti ei ainakaan tässä suomalaisessa versiossa päästä, jos on tarkoitus "esiintyä" opaskirjasena menneisyyteen a'la Berlitz. Väliin kuvaillaan taloja, kyliä ja kirkkoja kuin matkaoppaassa, mutta välillä hypähdetään kansanperinteen laveammille poluille. Toki laaja aihe aiheuttaa tekijälle lähestymisongelmia, mutta luulenpa, että kirjalle olisi tehnyt palveluksen, jos ei sitä olisi karsinoitu "matkaoppaaksi", vaan se olisi ollut avoimesti yleiskuvaus esittelemästään ajasta - sillä sitä Aallon kirja nimenomaan on. Matkaopas toimii hienona johdatteluna ja tutustumisena keskiaikaan, mutta se ei tietenkään ole mikään syvä ja kaikenkattava tutkielma ko. aikakauden Suomesta, eikä se varmasti siihen tähtääkään. Eikä kirjan parissa ole tylsää, päinvastoin - sen lukee ravakasti läpi ja lukija tekee matkan varrella myös tukun aivoja kutkuttavia oivalluksia.
 |
| (Kuva: ESS) |
Itseäni häiritsee pikkiriikkisen myös kirjan kuvitus. Olisin mielummin tussilla rajattujen akvarellien sijaan katsellut otoksia autenttisista esineistä ja napsinut mukaan enemmän kuva-aineistoa keskiajan alkuperäiskäsikirjoituksista, museoiden kokoelmista ja löydöksistä (kun nyt sentään on ammattiarkeologi tekijänä!). Helkalan maalauksista tulevat kieltämättä mieleen ala-asteaikaisen koulukirjojen kuvitukset, eikä se välttämättä ole hyvä asia. Väliin töitä voisi jopa luonnehtia kömpelöhköiksi ja taiteilijalta kaipaisi vähän luovemman värivalikoiman käyttämistä. Nyt mennään melko pitkään perussävyillä, joita mustat, paksuhkot rajaukset vain koristavat.
Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Aallon opaskirjaa voi hyvällä omallatunnolla suositella keskiajasta ja historiasta kiinnostuneille lukijoille. Kaltaisilleni niuhoille se voi olla hivenen liian köykäinen - tai sitten ei.
Arvosana 7/10
Ilmari Aalto
Elina Helkala (kuvitus)
Matkaopas keskiajan Suomeen
n. 200 sivua
Atena Kustannus 2015
