Maailma pullon pohjalta katsoen

Kalle Lähteen esikoisromaani ammentaa samoista lähtökohdista kuin Juha Vuorisen kulttikirjojen joukkoon kohonnut Juoppohullun päiväkirja. Molemmissa teoksissa lukija viedään aivan kosketusetäisyydelle tutkailemaan alkoholistin elämää. Siinä missä Juoppis on enemmänkin remeltävä farssi, joka naurattaa enemmän kuin itkettää, Lähteen kirja tonkii näennäisestä kepeydestään huolimatta alkoholiriippuvaisen elämän syvempiä pohjamutia. Ja niitähän riittää. 

Tosin se on sanottava, että lukeudun Vuorisen faneihin ja ihmettelen hivenen itsekseni, kuinka Lähteen brutaaleja yksityiskohtia sisältävä, omiin kokemuksiin nojaava kirja on otettu Otavan kustannusohjelmaan, siinä missä Juha Vuorista on totuttu pitämään epäkirjailijana, jota ei ole kelpuutettu edes Kirjailijaliiton jäseneksi huolimatta hurjista myyntiluvuista ja pitkästä urasta. Onkohan niin, että pokkarina tekstinsä julkaissut, varusmiesten ja teinipoikien suosikkikynäilijä on kirjaväen mielestä sittenkin pelkkä kioskikirjallisuuden mainosmies? 

Kumpikaan miehistä ei kauhistele viinamäen miesten arkea. Sekä Vuorisen että Lähteen alkoholistit ovat vielä askeleen, parin päässä kadulle päätymisestä ja kusenhuuruisesta puliukkoelämästä. Elämä on kuitenkin jo huomattavan kaltevalla pinnalla. Vuorisen juoppohullu toilailee kirjasta toiseen kohti raitistunutta perhe-elämää, mutta Lähteen nimettömäksi jäänyt, lapseton sankari uppoaa pulloon yhä syvemmälle ja syvemmälle. Raitistumisyritys jää yritykseksi, kapakan kutsu peittoaa juomattomuuslupaukset ja vaimokin kyllästyy hoipertelijan tukemiseen.

Lähde piirtää kuvan miehestä, joka uskottelee pärjäävänsä viinapirulle ja kieltää jyrkästi alkoholisminsa, koska elämä on päälisin puolin kunnossa. On asunto, puoliso, merkkineule ja hienostuneempi juomamaku kuin rantojen miehillä. Juominen on olosuhteiden ja muiden ihmisten syytä, lopettamaanhan pystyy koska tahansa.

(Kuva: Aamulehti)

Jos on kovin herkkä lukija, jota kootut eritekuvaukset ällöttävät, on syytä jättää Lähteen kirja suosiolla hyllyyn. Happotestissä kuikuillaan pisuaariin ja paskotaan housuun, eikä kirjailija armahda romaaniin tarttunutta missään vaiheessa. Hallusinaatiot, oksennukset ja käymälät ovat kirjan keskeistä antia, groteski maalailu kuitenkin istuu aiheeseen ja tyyliin, se ei jää irralliseksi tai itsetarkoitukselliseksi inhotuksen herättäjäksi. 

Lähteen antisankari jää nimettömäksi mieheksi, mutta paikallisia baareja nimetään useampikin ja miljöö nimetään Turuksi. Päähenkilön mieltä vaivaavat naapurit esitellään sukunimillään, samoin pari kantapaikan juomanlaskijaa, mutta etualan minäkertoja jää tarkempaa kuvailua vaille. Etäännyttäminen toimii hyvin ja jättää lukijan mielikuvitukselle sopivasti tilaa täydentää puuttuvat yksityiskohdat. 

Happotesti nappaa mukaansa ja työntää seuraajansa puoliväkisin tunkkaisen hajuiseen pubimaailmaan, eikä päästä seurastaan vähällä. Luin kirjan läpi kahden peräkkäisen illan aikana ja viihdyin hyvin tiukasti romaanin ääressä, hyvä kun maltoin nukkua. Lähde pääsee tunkemaan ihon alle, viljelee sopivassa määrin huumoria, mutta ei silti suostu vähättelemään päähenkilön ongelmia. Mitään osoittelevaa ja moralisoivaa Turmiolan Tommia kirjasta ei saa tekemälläkään, ja sekin on pelkästään hyvä asia.

Olen tätä nykyä äärimmäisen nirso romaanien suhteen, mutta epäilen vahvasti jo tässä vaiheessa vuotta, että Kalle Lähteen juopottelukirja nousee yhdeksi vuoden erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista lukukokemuksista. Kaiken herkkähipiäisimmille en tätä menisi suosittelemaan, mutta kaikille muille sitäkin lämpimämmin. 

Arvosana 9/10

Kalle Lähde
Happotesti
Otava 2016
269 sivua

Matkaopas kummitusbongarille

En usko aaveisiin tai muuhunkaan yliluonnolliseen. En pelkää pimeää tai yksin olemista. Mielikuvitukseni ei toistaiseksi ole lähtenyt laukalle, vaikka olen töiden puolesta liikuskellut niin itsemurhan tapahtumapaikalla kuin punakaartilaisvankien teloituspaikalla.

Kummitusjuttuja sitä vastoin rakastan! 

Erityisesti pidän kotimaisista, perimätietoon perustuvista tarinoista. Ne ovat jollain tavoin "uskottavampia" ja maanläheisempiä kuin turboahdetut amerikkalaiset kauhutarinat. Ehkä syynä on maantiede. Kotoisiin nurkkiin asettautuneet hiippailijat tuntuvat helpommilta sulattaa verrattuna vierasmaalaisiin hiippareihin. Suomalaisen lukijan mielessä vanhat maalaiskartanot, vauraat porvaristalot ja synkeät pellonlaiteet ovat sopivia kulisseja henkimaailman väelle. Puhumattakaan nyt meren yksinäisistä saarista ja torjuvista luodoista!

Tiina Hietikko-Hautalan kirjoittaman ja Suvi Karin valokuvamuokkauksillaan kuvittaman Aaveiden Pohjanmaan idea on yksinkertaisesti loistava. Lyhyehköön kirjaan on koottu napakoiksi kertomuksiksi maakunnan tunnetuimmat kummitusjutut. Opasta muistuttavassa niteessä on käyty läpi lyhyesti levottomien henkien asuinsijojen sijainti ja historia, paljastettu aaveiden todellinen henkilöllisyys ja mainittu niin sanottuja silminnäkijähavaintoja. (Vai pitäisikö joissain tapauksissa puhua korvinkuulijoista silminnäkijäin sijaan?) 

Kirjoittaja ei tuputa kummitusjuttuja täytenä totena, mutta tunnelmaa ei myöskään pilata kuivilla tieteellisillä faktoilla siitä, mikä luonnollinen asia tai ilmiö voi aiheuttaa narauksia, kahahduksia tai silmänurkassa häilähtäviä varjoja vanhoissa taloissa. Siksi nuotiopiirimäinen kerrontatunnelma pysyy mukavasti yllä. Rauhattomien henkien alkuperä tulee kyllä dokumentoiduksi asiatiedolla, mutta mitään pitkiä elämäkertoja ei Pohjanmaan kummitusväestöstä sepitellä. Tämä ratkaisu toimii hyvin.

Kummituskohteista annetaan tarkat osoite- ja koordinaattitiedot, joista voi etsiä kummittelupaikkojen sijainnin -  joihinkin kohteisiin on mahdollisuus jopa mennä testaamaan, josko itse näkisi tai kuulisi kummia. Jotkut talot tarjoavat jopa opaskierroksia, joiden vetäjiltä voi kysellä aaveista. Siitä vain googlaamaan kiinnostavimmat paikat! Aaveet odottavat!

Pienen miinuksen antaisin kirjan kuvitusratkaisusta. Näin ei-pohjanmaalaisena ja seutuja sen kummemmin tuntematta olisin kaivannut selkeitä ja tavallisia valokuvia itse kummitustaloista. Myös niistä rauhattomina vaeltelevista, joista on eläessä maalattu muotokuva, olisi voinut liittää potretin uteliaiden pällisteltäväksi. Jossain määrin sekavat kuvanmuokkaukset tuovat mieleen lähinnä lukion englanninkirjan. Hienopiirteisempi lähestymistapa olisi perinnetarinoille kunniakkaampi! 

(Tässä kirjoituksessa kuvituksena on yle.fi -sivustolta napattu otos Etelä-Pohjanmaan opistosta, jossa kertoman mukaan asustelee muuan herra everstiluutnantti Labanoffin haamu. Labanoff oli venäläisupseei, joka siirtyi ajasta ijäisyyteen vuonna 1809. Everstiluutnantin kummittelijakollegoita ovat kirjassa mm. levoton laivanvarustaja Carlson Kristiinankaupungista, Storskäretin saarelle haudattu piispan tytär ja Harrbådan onneton neito.)

Plussaa kirja saa myös siitä, että henkiolentojen "aikajana" ulottuu keskiajalta vuoteen 1985. Harvemmin kohtaa kummituskirjallisuudessa aivan näin tuoreita tapauksia kuin entisen Seinäjoen teatterin henkilökuntaan kuulunut vakiovierailija!

Pohjanmaan kummittelijoista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Ja kukapa koostaisi samanlaisia tarinavalikoimia myös muiden maakuntien levottomana kulkevista sieluista?

Arvosana 8/10

Tiina Hietikko-Hautala
Suvi Kari (kuvitus)
Aaveiden Pohjanmaa - Kummitustarinoita mailta ja meriltä
82 sivua
Haamukustannus 2013 

Muotia etelänaapurista

Maimu Bergin Muotitalo on ovela tapaus: kirjastoluokitukseltaan se on 90.21 - siis tukevasti historian puolella, mutta lähestymistapa aiheeseen on oudon romaanimainen, kolkutellaanpa tässä kirjassa jopa satiirin oviakin, ei niinkään normaalin muistelman tai aikalaishistoriikin uksia.

Nimensä mukaisesti kirjassa kerrotaan Neuvosto-Virossa, tarkemmin sanoen Tallinnassa, sijainneesta Mõemajasta, sikäläisen muodin sanelijasta ja esikuvien asettajasta, mutta mikään suorasanainen ja kronologinen esitys ei kyseessä ole, vaan pikemminkin sikermä yhden henkilön vaikutelmia ja tunnelmia menneisyydestä.

Keskushenkilöksi on asetettu Betti Parklei (sic), jonka todenperäisyydestä on tuntemattoman vaikea mennä sanomaan juuta taikka jaata. Bettistä puhutaan kolmannessa persoonassa, mutta hän saattaa olla tai olla olematta kirjailijan alter ego. Teoksessa hänet esitellään muistelmiensa kirjoittamista hinkuavana, vanhenevana naisena, joka on teoksen kirjoittajan (?) tuttava.

Betti on neuvostokauden Siluett -muotilehden tekstitoimittaja, viileä ammattilainen, joka tiedostaa hyvin tuottavansa pelkkää kaanonin mukaista, sensorien syynäämää sanahelinää. Lehti puolestaan on sosialistiseen malliin stanssattu, huonolaatuiselle paperille painettu julkaisu, jonka esittelemä muoti on vesitetty versio läntisistä tyylivirtauksista. Niin aistikkuus kuin kauneus puuttuvat lehden esittelemistä malleista; kunnon neuvostonaisella ei toki ole liian lyhyttä helmaa, liian isoja koruja tai avonaista kaula-aukkoa. Suurimmat linjaukset sanelee, kuinkas muutenkaan, Moskova.

Muotitalon historiaan on vaikeahkoa päästä kiinni, ellei Neuvosto-Viro ole entuudestaan tuttu. Vuosilukuja tai tekstiä tiettyyn aikaan ankkuroivia yhteiskunnallisia tapahtumia Berg ei tekstissään liiemmin viljele. Sodanjälkeisiä aikojahan tässä elellään, niukahkoista vihjeistä päätellen 1960- ja 70-lukujen kautta edetään hiljalleen kohti perestroikaa ja valtiojohtoisen Muotitalon taantumista.

Kuten sanottu, Bettistä on vaikea sanoa, onko hän kuva kirjailijasta, pelkkä romaanihenkilö, tekijän tuttava vai kenties yhdistelmä näitä kaikkia. Myös Parklein harrastamat, pseudohistorialliset tutkielmat (Leninin Tshingiskaanista peritymisestä Hamletin virolaiseen äitiin) ovat hivenen kummallinen lisä hänen persoonaansa - Bettin metsästämä, entisen muotitalon kellarissa haahuileva, johtajattaresta oraakkeliksi taantunut nainen lipsahtaa jo hölmön fantasian puolelle, samoin kuin loppupään rahakas kasinoelämä Monte Carlossa.

Odotin kirjan olevan muistelmatyyppinen ja faktoihin pureutuva, mutta näinhän sitten ei ollutkaan. Siksi Parklein seikkailut sosialistisessa muotiteollisuudessa jättävät melko ristiriitaisen vaikutelman. Pikaisella Googlen tutkimisella utelias blogisti havaitsee, että vironkielisen Wikipedia-version mukaan Maimu Berg on itse ollut Siluettin toimittajana muutama vuosikymmen sitten, mutta siihen vihjeet ja tiedot loppuvatkin.

Sinänsä Muotitalo on suhteellisen viihdyttävä katsaus menneeseen, mutta aukkopaikkoja jää tekstiin liiaksi, jotta lukija voisi aidosti nauttia teoksesta. Minään johdonmukaisena ja selventävänä kurkistuksena etelänaapurin muotimaailmaan Neuvostoliiton pakkovallan alaisena se ei toimi. Kieltämättä jälkimaku jää laimeaksi.

Arvosana 6/10

Maimu Berg
Muotitalo
(Mõemaja)
234 sivua
Moreeni 2014

Eräs helsinkiläinen henkirikos

Vinkeä ilmestys, tämä Hannu Mäkelän "Elävät ja kuolleet". Samaan hintaan tarjotaan sekä faktaa että fiktiota, historiallista pienoisromaania että oikeiden tapahtumien tutkimista arkistoiden ja mikrofilmien äärellä. 

Ensin on valokuva, otettu rikospaikalta vuonna 1928. Tekopaikka on pieni asuinhuone Helsingin Fleminginkatu nelosessa, aikalaiskuvaaja on taltioinut filmille kaksi ruumista - miehen ja naisen. Mäkelä kuvailee näkemänsä asiallisesti, hän ei vielä prologissan lisää kuvaan juurikaan mitään ylimääräistä, vain perusteltuja olettamuksia. Lakoniseen tapaan käydään läpi faktat, jotka jokainen voi kuvasta havaita. Nyt, kun näkymä on lukijalle tuttu, voidaan asetelmaa vähitellen kehiä auki. Keitä surmatut ovat? Mikä heitä yhdistää? Mikä paikka on tämä asunto, jonka räsymatolla retkottaa nainen ja seinustan luhistumaisillaan olevassa sängyssä makaa tunnistamaton mies, hänkin kuolleena?

Johdannon jälkeen Mäkelä tarjoaa fiktiivisen version surmiin johtaineille ihmiskohtaloille. Kertomuksen päähenkilöitä ovat kutoja Matilda L. ja Yrjö S. Nimet, tapahtumapaikka ja -aika, sekä Tildan ammatti, kutoja, ovat historiallsia tosiasioita, mutta muutoin  kirjailija on kehittänyt heille omatekoiset vaiheet. Elämää tarkastellaan sekä Yrjön että Matildan silmin.

Tilda on raskaana ja pelkää tilansa paljastuvan. Se tietäisi varmaa työttömyyttä ja kurjuuteen suistumista. Yrjö, tuleva isä, on työtön ja naimisissa sairaalloisen Siirin kanssa. Avioliitto on aikaa sitten arkistunut, paria pitää yhdessä lähinnä miehen vaimoaan ja lapsiaan kohtaan tuntema säälintapainen.

Vaimo käy tapaamassa Tildaa, rukoilee tätä ajamaan Yrjön takaisin kotiinsa, ja paljastaa muutamia epämiellyttäviä seikkoja Yrjön entisistä naisseikkailuista. Matilda ei tiedä mitä ajatella kutsumattomasta vieraasta tai valehtelijaksi paljastuneesta sulhasestaan.

Yrjölle ei onnetar hymyile. Pirtun kaupitteluun sotkeutuva mies saa poliisin peräänsä ja etsii turvaa rakastajattarensa nurkista. Ilmoitus tulevasta perillisestä ei häntä innosta. Tildaa kauhistuttaa ajatus hylätyksi joutumisesta. Vähin erin tapahtumat kärjistyvät kohti henkirikosta, epätoivoiseen asemaan ajetun naisen toteuttamaa (itse)murhaa.

Kirjan fiktiivinen osa saa karun lopun, mutta kovin kauniita vaiheita ei löydy todellisesta elämästäkään.

Mäkelää kiehtovat Tildan ja Yrjön elämäntarinat. Kirjailija alkaa etsiä heitä arkistojen ja lehtiartikkeleiden kätköstä. Vaihe vaiheelta, hitaasti, valokuvan hahmot saavat oikeat taustat. Paljon jää rivien väleihin, jokin puolestaan tarkentuu. Kuvitellulla versiolla on joitain yhteneväisyyksiä päähenkilöiden todelliseen elämään, mutta totta kai myös eriäväisyyksiä ilmenee. Siiriä ei Yrjöllä ole ollut, mutta helsinkiläinen sukulaismies kuitenkin. Sekä Tilda, joka teki keväällä 1928 lehtiinkin päätyneen veriteon, ampui itsensä ja rakastajansa. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa Yrjö oli ehtinyt vaihtaa kirjansa toiseen asuntoon. Siinäkö oli motiivi Tildan teolle? Sitä ei historia kerro, mutta olettamuksia voi esittää. 

Mäkelä kirjoittaa kauniisti. Vähäeleisesti, mutta silti lähes myötätunnolla henkilöihinsä suhtautuen. Tilda ei ole kylmäverinen murhaajatar, eikä Yrjökään täysi konna. Näin olisi voinut tapahtua, kirjailija viestii, mutta muistuttaa silti, että tapahtumien kokonaiskuva on tuomittu jäämään ikuiseksi arvoitukseksi. Ainoat silminnäkijät murhatapaukselle olivat uhrit itse, eivätkä naapureiden tekemät lausunnot tai poliisin ottama kuva kerro, mikä lopulta sai Tildan tekemään ratkaisunsa. Kuolleet ovat hetkeksi heränneet kirjan sivulla henkiin, mutta lopullista totuutta he eivät silti suostu kertomaan.

Elävät ja kuolleet on erikoinen, kiehtova kirja. Sitä voi varauksetta suositella sekä taidokkaan romaanikirjallisuuden että historian ystäville. En muista vastaavaa yhdistelmää aikaisemmin lukeneeni, tämä oli ehdottoman mielenkiintoinen ja avartava lukuelämys!

Arvosana 9/10

Hannu Mäkelä
Elävät ja kuolleet
275 sivua
Tammi 2008

Sydämetön mies ja muuta sekalaista väkeä

Toivo Siltalan Veikko Huovisen jäämistöstä koostama kokoelma Luonnonkierto on kuin bonusraita äänilevyn lopussa: ihan mukava yllätys, mutta ei välttämättä aivan nouse muun julkaistun materiaalin tasolle. On silti varsin mukavaa, että nämäkin pakinat, jutelmat ja novellit ovat päätyneet kovien kansien väliin, eivätkä unohtuneet kirjailijan jälkeensä jättämään arkistoon.

Näin sanoessani en tarkoita, että juttukooste olisi huono tai sen sisältö laadultaan normaalia keveämpää Huovista. Materiaali vain on tyyliltään niin vaihtelevaa, etteivät jutelmat ja novellit oikein solahda sujuvasti toistensa lomaan: ensin aloitellaan osiolla, joka sisältää perinteistä kainuulaisen metsäelämän kuvausta, sitten siirrytään neljään lyhyeen erikoiseen, joista puolestaan loikataan Sinisiä ajatuksia -otsakkeella Apu-lehdessä painettuihin pakinoihin. Niiden jälkeen taas päädytään muutamiin julkaisematta jääneisiin lyhyisiin erikoisiin, joiden perään pohditaan kolumnien muodossa urheilun omituisuuksia. Sen jälkeen kaarretaankin jo loppusuoralle ja viimeiseen osakokonaisuuteen - aiheiltaan vaihteleviin, eri aikakausjulkaisuissa ensi kerran päivänvalon nähneisiin teksteihin. Aiheiden laajuus kostautuu hajanaisuutena.

Valikoiman ehdoton kruunu on Hamsteri, Huovisen loihtima, pirulliseen irveeseen päättyvä, miltei maaginen novelli giganttisen säilyketölkkivaraston vaalijasta ja hänen värväämästään tilapäisavustajasta. Tapahtumapaikkaa tai -aikaa ei ole määritelty, mutta lukija voi kuvitella mustaan pomppaan pukeutuneen miehenkoljatin liikuskelevan sodanjälkeisessä Saksassa tai jossain muussa Euroopan rikki pommitetussa kolkassa. 

Myös alkupään metsäkuvaukset avautuvat taidokkaina ja väkevätunnelmaisina, kirjaa tutkiva jo miltei haistaa nenässään männynhavut, soiset niityt ja auringon lämmittämät aukeat. Siksi lähelle Huovinen tuo hikoilevat metsätyöläisensä, savottalaisensa ja takamaiden kämpät.

Nimensä koostelma on saanut koskaan (?) lopullista muotoaan saavuttamattomasta novellista, jota kirjailija on mielikuvituksessaan työstänyt (ja yrittää jopa aihelmana  virkaveljelleenkin käyttöön tyrkyttää). Luonnonkierrolla pykii eteenpäin elämässään mies, joka on syntynyt sydäntä vailla ja siksi korvaavan järjestelmän varassa jähmeä ja verkkaisen sorttinen toimissaan. Harmi, ettei idea milloinkaan jalostunut loppuun asti!

Ajallisesti kirjoitukset ulottuvat 1950-luvun sotakorvausvuosilta 2000-luvun alun markkaa hyvästelevään Euro-Suomeen. Joitakin kirjoitelmia on ajan hammas armoitta puraissut; ajankohtaisiksi tarkoitetut, urheilua luotaavat lausunnot ovat auttamatta vanhenneita, mutta samaan aikaan viisikymmenluvun alussa naputeltu savottajuttu on edelleen tuore ja nautinnollinen vuosikertatuote.

Ensikosketukseksi Huovisen tuotantoon en tätä lähtisi suosittelemaan - lajitelma ei tee mestarille täyttä oikeutta, mutta meille piintyneemmille huovisfriikeille tämä kokoelma on oiva makupala.

Arvosana 7/10

Veikko Huovinen
Luonnonkierto - Novelleja, pakinoita, lyhyitä erikoisia 1950-2001
245 sivua
Kustannusosakeyhtiö Siltala 2012