keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ei ollut ihanaa

Viime aikoina on tullut taas luettua erinäisiä liikuntablogeja. Jessus, miten kivalta, helpolta ja hauskalta hikoilu niissä saadaan näyttämään. Mikään ei ole ihanampaa kuin juosta lokakuun tihkusateessa/pimeässä/märässä kelissä. On taas voitettu itseä, ravattu pitkälle ja kauas - ja mikä parasta, on saatu otettua pari kuvaa persustasta, persuksen verhoilusta (kalliit trikoot), sekä katsottu tarpeelliseksi mainita, mitkä tossut (malli on tärkeä, samoin otos omista jalkateristä) jalassa aktiviteetti on saatu suoritettua.

Onhan niitä hulluja, jotka oikeasti rakastavat ravaamista säässä kuin säässä, mutta rohkenen epäillä, että kuntoilu ei ole aina ihan niin nirvanan rajamailla tapahtuvaa kuin blogeissa annetaan ymmärtää. En jaksa uskoa, että jokainen treeni on pelkkää autuutta ja hikoilu ihan niin kivaa kuin annetaan ymmärtää.

Ei kokopäivätoiminen valittaminenkaan kivaa ole, mutta jotain rajaa sille sosialistinen realismi -tyyliselle rapontoinnillekin toivoisi. Ja sille ikuiselle tavaratulvalle, joka tavallisenkin bloggaajan sivulta pursuaa. Samahan se minulle on, mihin ihmiset rahansa käyttävät, mutta miksi ihmeessä sitä romua pitää esitellä kuin paremmassakin mainoksessa? Puffitekstejä on maailmassa riittävästi, eivätkä kalliit vermeet tee harrastelijaurheilijasta yhtään sen ketterämpää, voimakkaampaa tai parempaa(kaan).

Jotkut bloggaajat saavat sponsoreiltaan tavaraa esiteltäväksi, tavallinen kirjoittaja ei nettoa mitään, mutta mainostaa silti. Yleensä silloin, kun on ostettu jotain, mitä kavereiltakin löytyy (tai kavereilla ei vielä ole). Tavallisen tekstin ja kaupallisen ilmoittelun ero jää häilyväksi ja kun yksityinen ihminen omassa blogissaan lähestyy jälkimmäistä, ollaan tahattoman huumorin äärellä. 

Totta, asialliset varusteet tekevät liikkumisesta mukavampaa, eikä aina ole järkevintä ostaa halvinta (se kun yleensä ei kestä tai ole tarkoitukseensa se sopivin). Eikä tuikitavallinen juomapullo tai kompressiosukka tarjoa lukijalle minkäänmoista iloa. Sitten vielä kehdataan väittää tiukan varuste-esittelyn jälkeen, että en mää vaan ole varusteurheilija, mutta ne muut. Mää ostan vaan tarpeellista. 

Mutta kuinkas sattuikaan, että viime viikolla naapuriblogissakin oli niin kivat pöksyt, että olihan mun ne pakko saada.

Samoin sitä voisi joskus myöntää, että ei huvittanut, ei ollut hauskaa eikä varsinkaan tuntunut mukavalta. Että jääkylmä sadehyhmä niskassa ei ihan vastaa kesäkuista iltapuhdetta, eikä lehdistä limainen polunpohja korvaa elokuun kuivaa hiekkatietä.

Suomalaiset - ja mitä luultavammin myös muut kanssaeläjät - syyllistyvät helposti itsensä aliarvioimiseen, mutta päinvastaisia esimerkkejäkin osaavat maanmiehet antaa. Kyllä sitä kieltämättä hämmästyy, kun ensin annetaan kuva itsestä varsin varteenotettavana amatööriurheilijana ja sitten sivustolle videonpätkä paljastaa tavallisen pulliaisen, jolla on vähintäänkin homma hukassa, ellei peräti lopullisesti kadoksissa. Lukijalle jää vähintäänkin mielenkiintoinen käsitys bloggaajan kyvystä itsearviointiin ja realismiin.

Voin sanoa suoraan, että minua riepoo kylmässä ja pimeässä sarhominen. En myöskään koe saavuttaneeni mitään perinpohjaisen poikkeuksellista, kun käyn lenkillä syysillassa. Samalla tavoin tekevät sadat muutkin samaan aikaan. Osa juoksee pidemmälle, nopeammin, nätimmällä tekniikalla. Osa taas on minua hitaampia ja hölkkää lyhyemmän pätkän. Ihan yhtä pöljiä olemme kaikki, terveet ihmiset istuvat sohvalla ja katsovat tv-ruutua, eivätkä jalat mulju nihkeinä lenkkareissa, joihin taas on mennyt kivi. Vaikka ne perkeleen kengät olivatkin ihan liian kalliit.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Eräs helsinkiläinen henkirikos

Vinkeä ilmestys, tämä Hannu Mäkelän "Elävät ja kuolleet". Samaan hintaan tarjotaan sekä faktaa että fiktiota, historiallista pienoisromaania että oikeiden tapahtumien tutkimista arkistoiden ja mikrofilmien äärellä. 

Ensin on valokuva, otettu rikospaikalta vuonna 1928. Tekopaikka on pieni asuinhuone Helsingin Fleminginkatu nelosessa, aikalaiskuvaaja on taltioinut filmille kaksi ruumista - miehen ja naisen. Mäkelä kuvailee näkemänsä asiallisesti, hän ei vielä prologissan lisää kuvaan juurikaan mitään ylimääräistä, vain perusteltuja olettamuksia. Lakoniseen tapaan käydään läpi faktat, jotka jokainen voi kuvasta havaita. Nyt, kun näkymä on lukijalle tuttu, voidaan asetelmaa vähitellen kehiä auki. Keitä surmatut ovat? Mikä heitä yhdistää? Mikä paikka on tämä asunto, jonka räsymatolla retkottaa nainen ja seinustan luhistumaisillaan olevassa sängyssä makaa tunnistamaton mies, hänkin kuolleena?

Johdannon jälkeen Mäkelä tarjoaa fiktiivisen version surmiin johtaineille ihmiskohtaloille. Kertomuksen päähenkilöitä ovat kutoja Matilda L. ja Yrjö S. Nimet, tapahtumapaikka ja -aika, sekä Tildan ammatti, kutoja, ovat historiallsia tosiasioita, mutta muutoin  kirjailija on kehittänyt heille omatekoiset vaiheet. Elämää tarkastellaan sekä Yrjön että Matildan silmin.

Tilda on raskaana ja pelkää tilansa paljastuvan. Se tietäisi varmaa työttömyyttä ja kurjuuteen suistumista. Yrjö, tuleva isä, on työtön ja naimisissa sairaalloisen Siirin kanssa. Avioliitto on aikaa sitten arkistunut, paria pitää yhdessä lähinnä miehen vaimoaan ja lapsiaan kohtaan tuntema säälintapainen.

Vaimo käy tapaamassa Tildaa, rukoilee tätä ajamaan Yrjön takaisin kotiinsa, ja paljastaa muutamia epämiellyttäviä seikkoja Yrjön entisistä naisseikkailuista. Matilda ei tiedä mitä ajatella kutsumattomasta vieraasta tai valehtelijaksi paljastuneesta sulhasestaan.

Yrjölle ei onnetar hymyile. Pirtun kaupitteluun sotkeutuva mies saa poliisin peräänsä ja etsii turvaa rakastajattarensa nurkista. Ilmoitus tulevasta perillisestä ei häntä innosta. Tildaa kauhistuttaa ajatus hylätyksi joutumisesta. Vähin erin tapahtumat kärjistyvät kohti henkirikosta, epätoivoiseen asemaan ajetun naisen toteuttamaa (itse)murhaa.

Kirjan fiktiivinen osa saa karun lopun, mutta kovin kauniita vaiheita ei löydy todellisesta elämästäkään.

Mäkelää kiehtovat Tildan ja Yrjön elämäntarinat. Kirjailija alkaa etsiä heitä arkistojen ja lehtiartikkeleiden kätköstä. Vaihe vaiheelta, hitaasti, valokuvan hahmot saavat oikeat taustat. Paljon jää rivien väleihin, jokin puolestaan tarkentuu. Kuvitellulla versiolla on joitain yhteneväisyyksiä päähenkilöiden todelliseen elämään, mutta totta kai myös eriäväisyyksiä ilmenee. Siiriä ei Yrjöllä ole ollut, mutta helsinkiläinen sukulaismies kuitenkin. Sekä Tilda, joka teki keväällä 1928 lehtiinkin päätyneen veriteon, ampui itsensä ja rakastajansa. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa Yrjö oli ehtinyt vaihtaa kirjansa toiseen asuntoon. Siinäkö oli motiivi Tildan teolle? Sitä ei historia kerro, mutta olettamuksia voi esittää. 

Mäkelä kirjoittaa kauniisti. Vähäeleisesti, mutta silti lähes myötätunnolla henkilöihinsä suhtautuen. Tilda ei ole kylmäverinen murhaajatar, eikä Yrjökään täysi konna. Näin olisi voinut tapahtua, kirjailija viestii, mutta muistuttaa silti, että tapahtumien kokonaiskuva on tuomittu jäämään ikuiseksi arvoitukseksi. Ainoat silminnäkijät murhatapaukselle olivat uhrit itse, eivätkä naapureiden tekemät lausunnot tai poliisin ottama kuva kerro, mikä lopulta sai Tildan tekemään ratkaisunsa. Kuolleet ovat hetkeksi heränneet kirjan sivulla henkiin, mutta lopullista totuutta he eivät silti suostu kertomaan.

Elävät ja kuolleet on erikoinen, kiehtova kirja. Sitä voi varauksetta suositella sekä taidokkaan romaanikirjallisuuden että historian ystäville. En muista vastaavaa yhdistelmää aikaisemmin lukeneeni, tämä oli ehdottoman mielenkiintoinen ja avartava lukuelämys!

Arvosana 9/10

Hannu Mäkelä
Elävät ja kuolleet
275 sivua
Tammi 2008

tiistai 7. lokakuuta 2014

Kurkijoelta Normandian sankarihautausmaalle

Toisinaan harkitsematon teko voi suistaa raiteelta paitsi oman, myös läheisten elämän. Joskus rikoksella voi olla vaikutusta pikienkin aikojen päähän. Näin kävi Antti Nenoselle, joka surmaamalla markkinamatkalaisen tuli sattumalta aloittaneeksi historian sivujuonteen, joka päättyi lopulta Normandian rannikolle, sankariristin alle.

Mikko Porvalin ohuessa sotahistoriankirjassa aloitetaan tapahtumien sormeileminen Kurkijoelta, 1920-luvun markkinahumusta. Nenos-Antilla ei ole varaa hevosenostoon, eivätkä tuttavat suostu valuuttaa lainaamaan, rahojen palauttamisesta kun ei aina Antin kohdalla ole tietoa.

Onnettomuudekseen Lopotin markkinoille suuntaa myös Aleksanteri Montonen, joka paksun lompakkonsa ja Antin hevosenostosuunnitelmien takia päätyy vanhan nahkatehtaan rannalla sijaitsevaan avantoon. 

Surmateosta epäillään tietenkin pian Nenosta, jolle ilmaantunut uusi hevonen ja entistä leveämpi elämäntyyli herättävät kyläyhteisön mielenkiinnon ja laittavat juorut liikkeelle. Koko kevään kestäneiden murhatutkimusten jälkeen Nenonen todetaankin syylliseksi ja passitetaan vankilaan murhamiehenä.

Antin leski sinnittelee pienen Olavi-poikansa kanssa kotikylän asukkaiden ylenkatseen alla. Linnalesken elämä ei karjalaiskylässä ole helppoa ja lopulta Eriikka-vaimo päättää lähteä uuden elämän alkuun Kanadaan. Olavi jää mummon hoiviin, eikä yhdeksään vuoteen tapaa äitiään. 

Viimein pojalle saadaan matkarahat kokoon ja tämä pääsee äitinsä perään uuteen ja outoon asuinmaahan. Toinen maailmansota on kuitenkin nurkan takana ja 1930-luvun loppumetreillä 17-vuotias nuorukainen päättää liittyä Kanadan armeijaan. Ura kuninkaallisissa maavoimissa vie ensin Englantiin ja sieltä The Royal Regiment of Canadan riveissä Normandiaan.

Liittoutuneiden operaatio ei kestä sotamies Nenosen osalta kauaa, hän kaatuu ranskalaisen kartanon omenatarhaan pian operaation alkamisen jälkeen - ja päätyy sankarihautaan. Kaipaamaan jäävät äiti-Eriika ja brittiläinen tyttöystävä Florence. (Mutta kuten Porvali kirjassa toteaa: Olavin kaatuminen olisi tosin voinut tapahtua myös Karjalan kannaksella, mikäli Nenosen perhe olisi jatkanut elämäänsä koti-Suomessa. Venäläisten suurhyökkäystä torjumaan olisi varmasti heitetty myös stm Nenonen, terve asevelvollisuusikäinen kun oli.)

Isän tekemä murha ja sen selvittely nielaisevat kirjasta lähes kolmasosan ja ovat yllättäen kiinnostavinta antia koko teoksessa. Lähdemateriaali pääsee likemmäs kohteitaan ja veriteon yksityiskohdat tarkentuvat poliisin tutkinnan edetessä paremmin kuin pojan henkilöhistoria Normandian reissulla. Kurkijärvi ympäristönä tulee sekin paremmin esitellyksi kuin Ranskan kaukaiset kolkat. Yksinomaan jo isä-Antin muotokuva jää ehyemmäksi kuin pojan myöhemmät vaiheet.

Olavin elo ja olot käydään läpi ylimalkaisesti, enimmäkseen Englannin ja Ranskan tapahtumat ovat Olavin yksikön historiaa, eivät niinkään yksittäisen taistelijan. (Tämä on tietenkin ymmärrettävää, Nenonen itse kun ei taistelun vaiheita tietenkään enää kyennyt jälkikäteen kertomaan, eivätkä harvat jälkeen jääneet dokumentit anna kuin kuivan virallista tietoa yksittäisestä rivimiehestä.) Rykmentin vaiheet viedään lävitse ripeään tahtiin, Olavin elämän kiemuroista kertovat lähinnä kantakortin merkinnät puntiksista, lomista ja ylennyksestä. Kovin ohueksihan päähenkilö näin ollen vääjäämättä jää.

Normandian maihinnousu on tietenkin kiehtovampi tapahtuma maailmanhistorian kannalta kuin jokin yksittäinen murha pienellä Kurkijoella, mutta itse olisin kenties mielummin lukenut laajemmaltikin kuvausta poliisin ponnisteluista todistaa Antti Nenonen syylliseksi kuin ripeää tahtia kaahottavan kuvauksen Olavin rykmentin sotataipaleesta. Ehkä kirjan näkökulma olisikin kannattanut keikauttaa Lopotin kylään sijoittuvaan tosielämän rikostapaukseen, ja jättää Normandia-vaihe sivuosaan.

Ei "Kaatunut Normandiassa" silti heikko kirja ole. Yhden perheen, henkirikoksen ja kanadalaisrykmentin sotilaan tarinan se kokoaa sujuvasti kansiensa väliin, eikä kaipaa sivuakaan enempää kronikkaansa.

Arvosana 6/10

Mikko Porvali
Kaatunut Normandiassa - Suomalaissotilaan tarina
135 sivua, valokuvaliite
Atena Kustannus Oy 2011

torstai 25. syyskuuta 2014

Sydämetön mies ja muuta sekalaista väkeä

Toivo Siltalan Veikko Huovisen jäämistöstä koostama kokoelma Luonnonkierto on kuin bonusraita äänilevyn lopussa: ihan mukava yllätys, mutta ei välttämättä aivan nouse muun julkaistun materiaalin tasolle. On silti varsin mukavaa, että nämäkin pakinat, jutelmat ja novellit ovat päätyneet kovien kansien väliin, eivätkä unohtuneet kirjailijan jälkeensä jättämään arkistoon.

Näin sanoessani en tarkoita, että juttukooste olisi huono tai sen sisältö laadultaan normaalia keveämpää Huovista. Materiaali vain on tyyliltään niin vaihtelevaa, etteivät jutelmat ja novellit oikein solahda sujuvasti toistensa lomaan: ensin aloitellaan osiolla, joka sisältää perinteistä kainuulaisen metsäelämän kuvausta, sitten siirrytään neljään lyhyeen erikoiseen, joista puolestaan loikataan Sinisiä ajatuksia -otsakkeella Apu-lehdessä painettuihin pakinoihin. Niiden jälkeen taas päädytään muutamiin julkaisematta jääneisiin lyhyisiin erikoisiin, joiden perään pohditaan kolumnien muodossa urheilun omituisuuksia. Sen jälkeen kaarretaankin jo loppusuoralle ja viimeiseen osakokonaisuuteen - aiheiltaan vaihteleviin, eri aikakausjulkaisuissa ensi kerran päivänvalon nähneisiin teksteihin. Aiheiden laajuus kostautuu hajanaisuutena.

Valikoiman ehdoton kruunu on Hamsteri, Huovisen loihtima, pirulliseen irveeseen päättyvä, miltei maaginen novelli giganttisen säilyketölkkivaraston vaalijasta ja hänen värväämästään tilapäisavustajasta. Tapahtumapaikkaa tai -aikaa ei ole määritelty, mutta lukija voi kuvitella mustaan pomppaan pukeutuneen miehenkoljatin liikuskelevan sodanjälkeisessä Saksassa tai jossain muussa Euroopan rikki pommitetussa kolkassa. 

Myös alkupään metsäkuvaukset avautuvat taidokkaina ja väkevätunnelmaisina, kirjaa tutkiva jo miltei haistaa nenässään männynhavut, soiset niityt ja auringon lämmittämät aukeat. Siksi lähelle Huovinen tuo hikoilevat metsätyöläisensä, savottalaisensa ja takamaiden kämpät.

Nimensä koostelma on saanut koskaan (?) lopullista muotoaan saavuttamattomasta novellista, jota kirjailija on mielikuvituksessaan työstänyt (ja yrittää jopa aihelmana  virkaveljelleenkin käyttöön tyrkyttää). Luonnonkierrolla pykii eteenpäin elämässään mies, joka on syntynyt sydäntä vailla ja siksi korvaavan järjestelmän varassa jähmeä ja verkkaisen sorttinen toimissaan. Harmi, ettei idea milloinkaan jalostunut loppuun asti!

Ajallisesti kirjoitukset ulottuvat 1950-luvun sotakorvausvuosilta 2000-luvun alun markkaa hyvästelevään Euro-Suomeen. Joitakin kirjoitelmia on ajan hammas armoitta puraissut; ajankohtaisiksi tarkoitetut, urheilua luotaavat lausunnot ovat auttamatta vanhenneita, mutta samaan aikaan viisikymmenluvun alussa naputeltu savottajuttu on edelleen tuore ja nautinnollinen vuosikertatuote.

Ensikosketukseksi Huovisen tuotantoon en tätä lähtisi suosittelemaan - lajitelma ei tee mestarille täyttä oikeutta, mutta meille piintyneemmille huovisfriikeille tämä kokoelma on oiva makupala.

Arvosana 7/10

Veikko Huovinen
Luonnonkierto - Novelleja, pakinoita, lyhyitä erikoisia 1950-2001
245 sivua
Kustannusosakeyhtiö Siltala 2012

lauantai 20. syyskuuta 2014

Kiertomatkalla Pohjois-Koreassa

Parina viime vuonna on tullut luettua useampikin Pohjois-Koreaa käsittelevä kirja. Kirkkaimmin mieleen ovat painuneet Barbara Demnickin ansiokas Suljettu maa sekä Shin Dong-Hyeukin omaelämäkerrallinen keskitysleirimuistelma Leiri 14. Myös suomalainen Jouni Hokkasen teos Pohjois-Korea - Siperiasta itään on pätevä opas kommunismidiktatuurin kulttuuriin ja kuvastoon. 
Ruotsalaisten Magnus Bärtåsin ja Fredrik Ekmanin yhteinen matkaraportti Hirviöidenkin on kuoltava solahtaa hyvin edellämainittujen lukukokemusten jatkoksi. Parhaimmaksi läpilukemakseni Pohjois-Koreaa sivuavaksi teokseksi siitä ei kuitenkaan ole. Syynä on asioiden tuttuus ja kirjoittajien tapa nojata hivenen liikaa muiden Korean-kävijöiden  havaintoihin ja materiaaliin. Kokemus jää siksi väkisinkin kapeahkoksi otokseksi kommunismidiktatuurin elämänmenosta.

Tosin on myönnettävä, että tiukasti säädellyt, valmiit turistimatkat, joilla osanottajia vahditaan tiukemmin kuin Neuvostoliitossa aikanaan, eivät anna kovin suurta liikkumavaraa uusiin tulkintoihin. Jos kaikille matkailijoille näytetään samat ennalta määrätyt kohteet ja syötetään sama propaganda, ei tuloksena voi olla kovin tuoretta materiaalia.

Rinnan ruotsalaisten matkakertomuksen kanssa kirjassa kulkee myös tositarina kuuluisan eteläkorealaisnäyttelijän Choi Euyn-Heen ja hänen miehensä Shin San-Okin päätymisestä Kim Jong Ilin henkilökohtaisiksi vangeiksi absurdissa sieppausdraamassa. 1970-luvulla siepattu pariskunta pääsi livahtamaan diktaattorin otteesta vasta 1980-luvun loppupuolella, jolloin he onnistuivat pakenemaan Kim-dynastian kultaisesta häkistä erään ulkomaille suuntautuneen kuvausmatkansa aikana. 

Ruotsalaiskaksikko kuvailee vaikutelmiaan avoimesti, mutta lukija jää kaipaamaan muun seurueen reaktioita pintapuolista havainoimmista syvemmältä. Nyt matkaseura tuntuu unohtuvan kaksiulotteisiksi statisteiksi, jotka enimmäkseen ajautuvat oppaiden perässä nähtävyydeltä toiselle, istuvat bussissa, juovat olutta ja laulavat karaokea.

Jos Pohjois-Korean länsisilmin katsottuna kaavamainen, ahdistava ja kummallinen elämäntapa ei lukijalle ole aiemmin tuttu, Hirviöidenkin on kuoltava on pätevä teos tietojen päivittämiseen. Aiheeseen syvemmälti tutustuneelle se jättää hivenen onton vaikutelman.

Arvosana 5/10

Bärtas, Magnus
Fredrik Ekman
Hirviöidenkin on kuoltava
(Alla monster måste dö!)
281 sivua
Tammi 2014