Viime aikoina on tullut taas luettua erinäisiä liikuntablogeja. Jessus, miten kivalta, helpolta ja hauskalta hikoilu niissä saadaan näyttämään. Mikään ei ole ihanampaa kuin juosta lokakuun tihkusateessa/pimeässä/märässä kelissä. On taas voitettu itseä, ravattu pitkälle ja kauas - ja mikä parasta, on saatu otettua pari kuvaa persustasta, persuksen verhoilusta (kalliit trikoot), sekä katsottu tarpeelliseksi mainita, mitkä tossut (malli on tärkeä, samoin otos omista jalkateristä) jalassa aktiviteetti on saatu suoritettua.
Onhan niitä hulluja, jotka oikeasti rakastavat ravaamista säässä kuin säässä, mutta rohkenen epäillä, että kuntoilu ei ole aina ihan niin nirvanan rajamailla tapahtuvaa kuin blogeissa annetaan ymmärtää. En jaksa uskoa, että jokainen treeni on pelkkää autuutta ja hikoilu ihan niin kivaa kuin annetaan ymmärtää.
Ei kokopäivätoiminen valittaminenkaan kivaa ole, mutta jotain rajaa sille sosialistinen realismi -tyyliselle rapontoinnillekin toivoisi. Ja sille ikuiselle tavaratulvalle, joka tavallisenkin bloggaajan sivulta pursuaa. Samahan se minulle on, mihin ihmiset rahansa käyttävät, mutta miksi ihmeessä sitä romua pitää esitellä kuin paremmassakin mainoksessa? Puffitekstejä on maailmassa riittävästi, eivätkä kalliit vermeet tee harrastelijaurheilijasta yhtään sen ketterämpää, voimakkaampaa tai parempaa(kaan).
Jotkut bloggaajat saavat sponsoreiltaan tavaraa esiteltäväksi, tavallinen kirjoittaja ei nettoa mitään, mutta mainostaa silti. Yleensä silloin, kun on ostettu jotain, mitä kavereiltakin löytyy (tai kavereilla ei vielä ole). Tavallisen tekstin ja kaupallisen ilmoittelun ero jää häilyväksi ja kun yksityinen ihminen omassa blogissaan lähestyy jälkimmäistä, ollaan tahattoman huumorin äärellä.
Totta, asialliset varusteet tekevät liikkumisesta mukavampaa, eikä aina ole järkevintä ostaa halvinta (se kun yleensä ei kestä tai ole tarkoitukseensa se sopivin). Eikä tuikitavallinen juomapullo tai kompressiosukka tarjoa lukijalle minkäänmoista iloa. Sitten vielä kehdataan väittää tiukan varuste-esittelyn jälkeen, että en mää vaan ole varusteurheilija, mutta ne muut. Mää ostan vaan tarpeellista.
Mutta kuinkas sattuikaan, että viime viikolla naapuriblogissakin oli niin kivat pöksyt, että olihan mun ne pakko saada.
Samoin sitä voisi joskus myöntää, että ei huvittanut, ei ollut hauskaa eikä varsinkaan tuntunut mukavalta. Että jääkylmä sadehyhmä niskassa ei ihan vastaa kesäkuista iltapuhdetta, eikä lehdistä limainen polunpohja korvaa elokuun kuivaa hiekkatietä.
Suomalaiset - ja mitä luultavammin myös muut kanssaeläjät - syyllistyvät helposti itsensä aliarvioimiseen, mutta päinvastaisia esimerkkejäkin osaavat maanmiehet antaa. Kyllä sitä kieltämättä hämmästyy, kun ensin annetaan kuva itsestä varsin varteenotettavana amatööriurheilijana ja sitten sivustolle videonpätkä paljastaa tavallisen pulliaisen, jolla on vähintäänkin homma hukassa, ellei peräti lopullisesti kadoksissa. Lukijalle jää vähintäänkin mielenkiintoinen käsitys bloggaajan kyvystä itsearviointiin ja realismiin.
Voin sanoa suoraan, että minua riepoo kylmässä ja pimeässä sarhominen. En myöskään koe saavuttaneeni mitään perinpohjaisen poikkeuksellista, kun käyn lenkillä syysillassa. Samalla tavoin tekevät sadat muutkin samaan aikaan. Osa juoksee pidemmälle, nopeammin, nätimmällä tekniikalla. Osa taas on minua hitaampia ja hölkkää lyhyemmän pätkän. Ihan yhtä pöljiä olemme kaikki, terveet ihmiset istuvat sohvalla ja katsovat tv-ruutua, eivätkä jalat mulju nihkeinä lenkkareissa, joihin taas on mennyt kivi. Vaikka ne perkeleen kengät olivatkin ihan liian kalliit.
Onhan niitä hulluja, jotka oikeasti rakastavat ravaamista säässä kuin säässä, mutta rohkenen epäillä, että kuntoilu ei ole aina ihan niin nirvanan rajamailla tapahtuvaa kuin blogeissa annetaan ymmärtää. En jaksa uskoa, että jokainen treeni on pelkkää autuutta ja hikoilu ihan niin kivaa kuin annetaan ymmärtää.
Ei kokopäivätoiminen valittaminenkaan kivaa ole, mutta jotain rajaa sille sosialistinen realismi -tyyliselle rapontoinnillekin toivoisi. Ja sille ikuiselle tavaratulvalle, joka tavallisenkin bloggaajan sivulta pursuaa. Samahan se minulle on, mihin ihmiset rahansa käyttävät, mutta miksi ihmeessä sitä romua pitää esitellä kuin paremmassakin mainoksessa? Puffitekstejä on maailmassa riittävästi, eivätkä kalliit vermeet tee harrastelijaurheilijasta yhtään sen ketterämpää, voimakkaampaa tai parempaa(kaan).
Jotkut bloggaajat saavat sponsoreiltaan tavaraa esiteltäväksi, tavallinen kirjoittaja ei nettoa mitään, mutta mainostaa silti. Yleensä silloin, kun on ostettu jotain, mitä kavereiltakin löytyy (tai kavereilla ei vielä ole). Tavallisen tekstin ja kaupallisen ilmoittelun ero jää häilyväksi ja kun yksityinen ihminen omassa blogissaan lähestyy jälkimmäistä, ollaan tahattoman huumorin äärellä.
Totta, asialliset varusteet tekevät liikkumisesta mukavampaa, eikä aina ole järkevintä ostaa halvinta (se kun yleensä ei kestä tai ole tarkoitukseensa se sopivin). Eikä tuikitavallinen juomapullo tai kompressiosukka tarjoa lukijalle minkäänmoista iloa. Sitten vielä kehdataan väittää tiukan varuste-esittelyn jälkeen, että en mää vaan ole varusteurheilija, mutta ne muut. Mää ostan vaan tarpeellista.
Mutta kuinkas sattuikaan, että viime viikolla naapuriblogissakin oli niin kivat pöksyt, että olihan mun ne pakko saada.
Samoin sitä voisi joskus myöntää, että ei huvittanut, ei ollut hauskaa eikä varsinkaan tuntunut mukavalta. Että jääkylmä sadehyhmä niskassa ei ihan vastaa kesäkuista iltapuhdetta, eikä lehdistä limainen polunpohja korvaa elokuun kuivaa hiekkatietä.
Suomalaiset - ja mitä luultavammin myös muut kanssaeläjät - syyllistyvät helposti itsensä aliarvioimiseen, mutta päinvastaisia esimerkkejäkin osaavat maanmiehet antaa. Kyllä sitä kieltämättä hämmästyy, kun ensin annetaan kuva itsestä varsin varteenotettavana amatööriurheilijana ja sitten sivustolle videonpätkä paljastaa tavallisen pulliaisen, jolla on vähintäänkin homma hukassa, ellei peräti lopullisesti kadoksissa. Lukijalle jää vähintäänkin mielenkiintoinen käsitys bloggaajan kyvystä itsearviointiin ja realismiin.
Voin sanoa suoraan, että minua riepoo kylmässä ja pimeässä sarhominen. En myöskään koe saavuttaneeni mitään perinpohjaisen poikkeuksellista, kun käyn lenkillä syysillassa. Samalla tavoin tekevät sadat muutkin samaan aikaan. Osa juoksee pidemmälle, nopeammin, nätimmällä tekniikalla. Osa taas on minua hitaampia ja hölkkää lyhyemmän pätkän. Ihan yhtä pöljiä olemme kaikki, terveet ihmiset istuvat sohvalla ja katsovat tv-ruutua, eivätkä jalat mulju nihkeinä lenkkareissa, joihin taas on mennyt kivi. Vaikka ne perkeleen kengät olivatkin ihan liian kalliit.
