Muhjua

Ihannekelit katosivat.

Nyt normaali metsäreitti oli muuttunut upottavaksi muhjuksi, jossa sauvakävelystä tuli lähinnä sauvalaahustusta. Illalla ja yöllä lauhtunut sää teki lumesta vedensekaista sohjoa ja mihin ei loskaa riittänyt, siellä oli pirun liukasta. Kävelykepit olivat siis ihan asiallinen varuste. Erityisen mielenkiintoista oli hivenen kaltevalla tienpätkällä. Siinä kohtaa olisi voinut olla hyvä vaihtoehto edetä vaikka kontaten. 

Upottavassa lumimoskassa käppäileminen ei ollut ihan tervejärkisen hommaa, mutta kun kerran tuli lähdettyä, niin survoin läpi jonkinnäköisen lenkkirinkulan.

Tätä kirjoittaessa on siis uudenvuodenaatto. Rakettien räjäyttely on kulmakunnallamme varsin maltillista, ainakaan toistaiseksi ääniefektit eivät ole kuulostaneet Tali-Ihantalaa käsittelvältä elokuvalta. Lähinnä volyymi kuulostaa räkäpäiltä metsän siimeksessä.

Vuoden loppupuolella pitäisi kai listata tavotteita tai muistella menneitä. Kumpikaan toiminto ei huvita. Eikä innosta pahemmin lupailla mitään. Eiköhän tässä puksuteta eteenpäin ihan entiseen malliin.

Uhkailevat, että kelien pitäisi taas viiletä viikonloppuna. Toivottavasti silloin tulee hippusen lunta, jotta jääradat - anteeksi katukäytävät - tulisivat taas paremmiksi kävellä.

Sauvakävelyä

Talvella ei paljon tämän parempia liikuntakelejä ole tarjolla, joten ne on hyödynnettävä, kun tilaisuus kerran on. Alle kymmenen asteen pakkaset, vähäinen lumi ja kuutamoinen ilta sopivat hyvin vaikkapa sauvakävelyyn.

Sauvakävelyhän on siitä metka laji, että sillä ei ole minkäänlaista muotistatusta, ja harvemmin kukaan alle viisikymppinen hihkuu ylpeänä harrastuksestaan ääneen ystäväporukassa tai leveilee sillä, miten pitkä kierros tuli pururadalla heitettyä.

Sauvakäppäily kun helposti edelleen mielletään eläkeläisten ja kotirouvien epäurheiluksi, jonka mielenkiintoarvo lähentelee nollaa.

Sauvominen on vähän samanlainen juttu kuin käveleminen yleensäkin: onhan se nyt hyödyllistä, mutta umpitylsää, eikä se vaadi ihmeempiä varusteita tai metkoja vekottimia. Kukaan ei kadehdi ko. urheilussa tarvittavia välineitä. En vielä kertaakaan ole törmännyt liikuntablogiin, jossa joku silmät kiiluen esittelisi kuvia hiilikuitu-Exceleistään. Eikä urheilulehdissäkään ole pahemmin näkynyt testejä tai esittelyitä.

Eipä pahemmin haittaa. Jos laji on itselle hyvä, on aivan sama, mihin kohtaan trendilistaa se noteerataan. Olen myös sitä mieltä, että aikuisella ihmisellä pitää olla kanttia harrastaa sitä, mistä itse tykkää, eikä vain niitä lajeja, jotka kaveripiirin tai sosiaalisen median mielestä ovat soveliaita ja muodinmukaisia.

Minusta on ihan mukava silloin tällöin lähteä harrastamaan dementiahiihtoa. Jumiintuneet lavat ja niska saavat sopivaa kurmotusta, puolijuoksua hipova tahti nostaa sykettä sopivissa määrin ja matkalla voi kummastella luonnonihmeitä intensiivisemmin kuin juostessa tai pyöräillessä. Ja onhan se nyt paljon motivoivampaa pistellä tossua toisen eteen ulkoilmassa kuin tuijottaen maanisesti kuntosalin ah-niin-mielenkiintoista valkoista seinää.

Aikanaan opin jostain, että sauvakävely on n. 30% raskaampaa kuin tavallinen apostolinkyydillä eteneminen. Noin tasamaata mietittäessä. Ylämäethän voi vaikka juosta, jos sattuu vippaamaan päästä siihen malliin. Voin kertoa, että tulee hiki, kun laukkaa pitkin jyrkkää mäensivustaa sauvat sorkissa.

Jutun jujuhan on oikea tekniikka, se on syytä opetella, jos aikoo kiskoa sauvakävelystä itselleen maksimihyödyn. "Hiihtäminen" liian pitkillä (jopa vanhoilla suksisauvoilla!) ei tuota kuin turhaa lihasjumitusta. Ihmispahan on syytä  hankkia ihan oikeat ja sopivan mittaiset sauvat, jotta kuivan kelin murtomaahiihtosimultaatiosta saisi irti kaiken oleellisen. Mummotyylin töpöttäminen ei valitettavasti palvele kunnonkohotusta.

Näin talvella sauvojen ulkoiluttaminen on juoksulle sopiva rinnakkaislaji siinäkin mielessä, että sauvat tarjoavat mukavasti lisätukea liukkailla alustoilla. Itse tehostan pystymäpysymisprosenttia nastalenkkareiden avulla. En ole vielä kertaakaan rätkähtänyt nurin sauvalenkeillä. Talvisella juoksu- tai kävelykierroksella on kyllä tullut kokeiltua maastoutumista sekä etu- että takaperin.

Ja se vauhti! Itse ryskin menemään reippaalla sykkeellä, tarkoituksena on harjoitella, eikä huvitella. Jonkun mielestä juoksutrikoissa pyyhältävä, soraa ja lunta lennättävä akanpahalainen saattaa olla hupaisa näky kadotessaan mutkaan sauvat suihkien ja suksia vailla, mutta se nyt on hihittelijän ongelma, eikä minun.

Se parhaiten nauraa, jolla on oikeasti kivaa. Ja notkeat niskalihakset!

Talsimassa Tapanina

Joulun aikaan satoi tuoretta lunta, vähän kuin tilauksesta meille kaikenmaailman harrastelijakuvailijoille. Paikallinen juoksuratakin näytti niin runolliselta ja romanttiselta, että oksat pois. Vielä eivät hiihtäjätkään olleet päässeet valloittamaan reittejä, taivaalta ripoteltua valkoista höttöä on maassa hiukan liian vähän latukoneille, oletan. (Näin kyllä yhden sinnikkään suksijan, joka ei ilmeisesti ollut malttanut vastustaa kiusausta.)

Matkavauhti ei yhdistetyllä kävely- ja kuvausreissulla päätä huimannut. Mitäpä siitä, huomenna voi olla vähemmän turistimielellä liikenteessä ja lähteä rivakalle sauvakävelylle. Dementiahiihto se naisen tiellä pitää.

 Jollakulla on ollut hieman erilaista urheilujuomaa mukana!

Nämä kuuset ovat kenties nähneet parempiakin päiviä. Kovin olivat neulaset vähissä. Oksiston lomassa pyrähteli myös tiaisia, mutta linnut olivat kai näkymättömiä, silmäni eivät tavanneet ainuttakaan, vaikka kuinka yritin tirppoja havainnoida.

Tuulen ja lumisateen tulosuunta oli selkeästi pääteltävissä:

Aurinko muunsi varjot sinertäviksi ja hauraiksi. Joko tässä olisi aavistus tulevasta keväästä? Tuskinpa, mutta lyhyt valoinen tuokio sai jo mielen kirkkaammaksi.

Lisää talvi-iltapäivän kalvasta hehkua.

Joku pekkahalonen saattaisi jopa innostua tästä mäntymaisemasta.

Luulenpa, että männyt ovat suosikkipuitani. Niissä on jotain koristeellista ja herkkää, mutta samaan aikaan myös itsevarmaa järkähtämättömyytä.

Kivi oli kyyristynyt nukkumaan lumihuovan peittoon.

Pilvet, valo ja männynlatvat.

Hetkeksi maisema silattiin kultaisella hohteella.

Norjalaiset naparetkellä

Vuonna 2011 tuli kuluneeksi tasan 100 vuotta siitä, kun Roald Amudsen valloitti etelänavan. Neljän norjalaismiehen retkikunta päätti kunnioittaa Amudsenin saavutusta ja kulkea täsmälleen saman reitin. Yksi projektin toteuttajajäsenistä oli Stein P. Aasheim, joka julkaisi kokemuksestaan kirjan Hiihtovaellus etelänavalle: eräretki Roald Amundsenin jäljissä.

Suomalaislukijoille tämän uudemman naparetkeilijäseurueen tutuin nimi lienee kuitenkin ex-mestarihiihtäjä Vegard Ulvang. Hänen lisäkseen matkalle lähtivät historoitsija Harald Dag Jølle, Norjan napainstituutin johtaja Jan-Gunnar Winther sekä kirjailija ja erämies Stein P. Aasheim. (Alunperin mukaan piti lähteä myös hankkeen toisen alkuunpanijan Rolf Baen, mutta hän valitettavasti menehtyi vuonna 2008 tapahtuneessa onnettomuudessa K2-vuorella Pakistanissa.)

Erona Amundsenin retkikunnan varustukseen ovat nykyajan sankareilla ennen kaikkea modernit tietoliikenneyhteydet, GPS, tekniset vaatteet, kevyet teltat ja loppunsa hiottu retkimuona. Osan matkasta voi myös nykypäivänä taittaa vetopurjeella, käyttäen tuulta apuna nopeuden kasvattamiseen, mistä vaihtoehdosta Amundsen tuskin olisi osannut edes uneksua. 

Nykyiset hyvin varustautuneet naparetkeilijät nauttivat ateriabrikettejä, keksejä ja suklaata, sata vuotta sitten matkanneet norjalaiset söivät hylkeenlihan ohella mm. osan vetokoiristaan (Nykyaikana napa-alueelle on kiellettyä viedä koiria, eikä vetoeläinten käyttämistä ruokalistan täydennyksenä varmasti katsota kovinkaan eettiseksi ruokahuoltoratkaisuksi). 

Kaltaistani kylmää ja talvea inhoavaa, mukavuudenhaluista maallikkoa ahdistaa ajatuskin päälle -35 C:n pakkasesta, tuulesta ja lumimyrskyistä sekä pitkistä päivämatkoista suksien päällä laduttomassa ja rankassa maastossa, painavaa ahkiota perässä hinaten. Hankaumat, rakot ja puuton maisema eivät nekään varsinaisesti houkuttele. 

Aasheim kuitenkin on viehättynyt napaluonnon vaihtelusta, jäävuorista, kinoksista ja korkeasta taivaasta. Hän kuvailee laveaa maisemaa, hiihtäjien tunnelmia ja vaikeuksia, joita seurue kohtaa taivaltaessaan Amudsenin reittiä. 

Hiihtäjillä on hyvä yhteishenki, toisten naamaan kyllästymistä ehkäistään vaihtamalla säännöllisin väliajoin telttakaveria. Matkakumppanit kertoilevat tarinoita, valokuvaavat ja pitävät yhteyttä ulkomaailmaan Facebookin, blogin ja sateliittipuhelimen avulla. 

Amundsen puolestaan piti vaikutelmistaan päiväkirjaa, se oli kameran ohella hänen ainoa tallennusvälineensä hyisen kylmällä matkalla. Amundsenin aikana etelänapa oli kartoittamaton, vielä paljon tylympi ja arvaamattomampi kohde kuin nykypäivänä, jolloin käytettävissä ovat kartat, tietotekniikka ja edeltäjien kokemukset.

Aasheimin ja kumppaneiden tavoitteena on ehtiä taittaa Amudsenin matka samassa ajassa kuin tiedemies sata vuotta sitten, ehtiä kotiin joulunviettoon ja päästä osaksi joulukuun 14. päivä pidettäviä virallisia valtiollisia juhlallisuuksia, joiden kunniavieraaksi napamantereelle lennätetään pääministeri Jens Stoltenberg. 

Matkaan lähdetään marraskuun alkupuolella ja kaikkiaan taipaleeseen kuluu 44 päivää. Välillä asetettu tavoite tuntuu utopistiselta, väliin retkeilijät ovat yksimielisen varmoja onnistumisestaan - kirjailija kuvailee, miten yksikään hiihtotaival ei ole samanlainen, helppoa ja keveää päivää voivat seurata tukalat olosuhteet, jotka vetävät sekä motivaation että voimat alamaihin.

Asiaa sen kummemmin tuntemattomalle lukijalle on hiukan ikävää, että jännitys tavoitteeseen pääsemisen suhteen "pilaantuu" jo kirjan esittelytekstissä: norjalaiset ehtivät kuin ehtivätkin ajoissa asettamaansa maaliin. Aasheimilla on kuitenkin pieni yllätys kerrottavanaan: vain kaksi vuoden 2011 retkeilijää hiihtää koko Amundsenin reitin, kaksi muuta leiskauttavat juhlapaikalle lentokoneen kyydissä. 44 päivää napajäätiköllä on kuitenkin kunnioitettava saavutus, suoritettiin loppumatka sitten millä tahansa keinoin!

Aasheimin kirja kuljettaa rinnan kahta kertomusta: hän vertailee omaa ja Amundsenin kokemusta, kertoilee naparetkien historiasta, varusteiden erosta ja alueen maantieteellisistä erikoisuuksista. Teksti etenee soljuvasti ja vähäeleisesti, mutta lukijan mielenkiinto ei pääse herpaantumaan, vaikka hiihtoretkeily ultrakylmissä olosuhteissa ei varsinaisesti kuuluisikaan lempiaiheisiin. Kirjailija ei syyllisty rasittavaan ylisanoilla maalailuun, mutta ei myöskään tee kohdatuista vaikeuksista amerikkalaistyylistä selviytymisdraamaa. (Mutta voi, kun sen jännityksen olisi saanut pidettyä yllä koko kirjan ajan - ehtivätkö hiihtäjät päihittää Amundsenin, vai joutuvatko myöntämään, että edeltäjä oli sitkeämpi ja nopeampi huolimatta kaikesta nykyaikaisesta suunnistus- ja retkeilyvälineistöstä.) Huumoriakaan Aasheim ei unohda, mikä on positiivista.

Etukäteen mietin, josko naparetkeilykirja jaksaisi kannatella lukuintoani yllä, mutta Aasheimin kirja olikin mielenkiintoinen, asiapitoinen ja viihdyttävä. Kuvitus syventää tekstiä, joskin voi hieman narista siitä, että leireistä ja retkeilijöiden ns. arkielämästä olisi ollut mukava nähdä enemmänkin otoksia, samoin kuin Etelänavan maisemista - nyt valokuvat ovat hiihtopainotteisia. Mutta tämä nyt on jo ehkä asiatonta narinaa muuten tyylikkäästi toteutetun kirjan äärellä!

Matka- ja eräretkikirjallisuuden kuluttajille tätä raporttia voi suositella huoletta, eivätkä kaltaiseni aiheesta erityisesti intoilemattomatkaan tunne hinkua jättää kirjaa kesken. 

Arvosana 8½/10

Stein P. Aasheim
Hiihtovaellus etelänavalle - eräretki Roald Amundsenin jäljissä
(I Roald Amudsens skispor - Kappløpet til Sørpolen - 100 år etter)
Suom. Susanna Paarma
199 sivua
Gummerus 2014

Nettimeemi joulukuusista

Henkilökohtaisesti pidän eniten (joulu)kuusesta, joka saa kasvaa aivan rauhassa mättäällänsä, eikä joudu raahatuksi jonkin töllin nurkkaan n. kahden viikon ajaksi. Mikäpä on talvella kauniimpi, kuin lumen kevyesti koristama, roteva ja syvänvihreä luonnonkuusi?

Kamalin vaihtoehto taas on amerkkalaistyyliin koristeisiin hukutettu, räikeän värinen tekokuusi, joka vaikuttaa yhtä aidolta kuin hysteerisen kokoiset silikonirinnat. Mutta kukin tyylillään.

Eikä kovin hehkeältä vaikuttanut sekään erään lehden tarjoilema innovatiivinen (?) näkemys, että neulasensa pudottanut kuusenrunko on luurankoa muistuttavana oksakasana aivan sopiva joulukoriste ns. minimalismin ystävälle. Vähän sama, kun laittaisi kalasta pelkän ruodon tarjolle. "Tässäpä teille lohi."

Tästä se iloksi muuttuu!

Olemme saavuttaneet vuoden pimeimmän ajan, päivä tuskin jaksaa nousta ja sitten se jo sammuu, hiipuu vaivihkaa omaan harmauteensa. Turhauttavaa! 

Mutta tänään havahduin siihen, että pimeys on taittumassa - 22.12 jälkeen valoisa aika alkaa kiriä kohti kevättä, ensin niiden kuuluisien kukonaskelien verran, sitten jo fasaanin harppauksin! Jospa saisimme auringonkin näytteille? Ehkä tässä sinnittelee jo pelkän lumelääkettä muistuttavan valoisan ajan venymisen verran iloisempana?

Mitäpä tässä. Perjantaina kävin Ateneumissa, jonka voin huoletta julistaa lempimuseokseni. Tällä kertaa ohjelmassa oli Jean Sibeliusta käsittelevä näyttely. Muotokuvia, aikalaisten maalauksia, kuuluisa valkoinen puku ruskeine hattuineen, vaimo Ainon ompelutarvikkeita ja säveltäjän kuuluisa sikarinpolttelutuoli. Mielenkiintoista. Erityisesti minua miellytti se, että tavanomaisten (ja kaikella tapaa aivan oikeutettujen) taiteilijavalintojen lisäksi oli löytynyt näytteille Oscar Parviaisen teoksia. Parvianen kun on jäänyt aivan turhan vähälle huomiolle suomalaisia symbolisteja käsiteltäessä! 

Kansallissäveltäjän kommervenkkien lisäksi turistimatkailuun mahtui myös proosallisempaa ajanvietettä: vierailu Hiltusen antikvariaatissa Sofiankadulla (jossa hinnat ovat miellyttävän alhaiset ja valikoima omaa makuani miellyttävä. SKS:n kustantamaa historiaa lähti mukaan kolmen niteen verran), poikkeaminen täyteen ahdetussa, tukahduttavan kuumassa ja sekavassa Akateemisessa, josta nappasin  mukaan Wendy Lowerin kirjan "Hitler's Furies" ja maksettuani karkasin äkkiä paikalta. Vielä kun pääsin!

Joulutungoksen keskellä lohdutti ajatus, että viikon kuluttua koko kansallinen kajahdus nimeltä joulunpyhät on turvallisesti, miellyttävästi ja peruuttamattomasti ohi tältä vuodelta! Hihhei!

Matkaopas kummitusbongarille

En usko aaveisiin tai muuhunkaan yliluonnolliseen. En pelkää pimeää tai yksin olemista. Mielikuvitukseni ei toistaiseksi ole lähtenyt laukalle, vaikka olen töiden puolesta liikuskellut niin itsemurhan tapahtumapaikalla kuin punakaartilaisvankien teloituspaikalla.

Kummitusjuttuja sitä vastoin rakastan! 

Erityisesti pidän kotimaisista, perimätietoon perustuvista tarinoista. Ne ovat jollain tavoin "uskottavampia" ja maanläheisempiä kuin turboahdetut amerikkalaiset kauhutarinat. Ehkä syynä on maantiede. Kotoisiin nurkkiin asettautuneet hiippailijat tuntuvat helpommilta sulattaa verrattuna vierasmaalaisiin hiippareihin. Suomalaisen lukijan mielessä vanhat maalaiskartanot, vauraat porvaristalot ja synkeät pellonlaiteet ovat sopivia kulisseja henkimaailman väelle. Puhumattakaan nyt meren yksinäisistä saarista ja torjuvista luodoista!

Tiina Hietikko-Hautalan kirjoittaman ja Suvi Karin valokuvamuokkauksillaan kuvittaman Aaveiden Pohjanmaan idea on yksinkertaisesti loistava. Lyhyehköön kirjaan on koottu napakoiksi kertomuksiksi maakunnan tunnetuimmat kummitusjutut. Opasta muistuttavassa niteessä on käyty läpi lyhyesti levottomien henkien asuinsijojen sijainti ja historia, paljastettu aaveiden todellinen henkilöllisyys ja mainittu niin sanottuja silminnäkijähavaintoja. (Vai pitäisikö joissain tapauksissa puhua korvinkuulijoista silminnäkijäin sijaan?) 

Kirjoittaja ei tuputa kummitusjuttuja täytenä totena, mutta tunnelmaa ei myöskään pilata kuivilla tieteellisillä faktoilla siitä, mikä luonnollinen asia tai ilmiö voi aiheuttaa narauksia, kahahduksia tai silmänurkassa häilähtäviä varjoja vanhoissa taloissa. Siksi nuotiopiirimäinen kerrontatunnelma pysyy mukavasti yllä. Rauhattomien henkien alkuperä tulee kyllä dokumentoiduksi asiatiedolla, mutta mitään pitkiä elämäkertoja ei Pohjanmaan kummitusväestöstä sepitellä. Tämä ratkaisu toimii hyvin.

Kummituskohteista annetaan tarkat osoite- ja koordinaattitiedot, joista voi etsiä kummittelupaikkojen sijainnin -  joihinkin kohteisiin on mahdollisuus jopa mennä testaamaan, josko itse näkisi tai kuulisi kummia. Jotkut talot tarjoavat jopa opaskierroksia, joiden vetäjiltä voi kysellä aaveista. Siitä vain googlaamaan kiinnostavimmat paikat! Aaveet odottavat!

Pienen miinuksen antaisin kirjan kuvitusratkaisusta. Näin ei-pohjanmaalaisena ja seutuja sen kummemmin tuntematta olisin kaivannut selkeitä ja tavallisia valokuvia itse kummitustaloista. Myös niistä rauhattomina vaeltelevista, joista on eläessä maalattu muotokuva, olisi voinut liittää potretin uteliaiden pällisteltäväksi. Jossain määrin sekavat kuvanmuokkaukset tuovat mieleen lähinnä lukion englanninkirjan. Hienopiirteisempi lähestymistapa olisi perinnetarinoille kunniakkaampi! 

(Tässä kirjoituksessa kuvituksena on yle.fi -sivustolta napattu otos Etelä-Pohjanmaan opistosta, jossa kertoman mukaan asustelee muuan herra everstiluutnantti Labanoffin haamu. Labanoff oli venäläisupseei, joka siirtyi ajasta ijäisyyteen vuonna 1809. Everstiluutnantin kummittelijakollegoita ovat kirjassa mm. levoton laivanvarustaja Carlson Kristiinankaupungista, Storskäretin saarelle haudattu piispan tytär ja Harrbådan onneton neito.)

Plussaa kirja saa myös siitä, että henkiolentojen "aikajana" ulottuu keskiajalta vuoteen 1985. Harvemmin kohtaa kummituskirjallisuudessa aivan näin tuoreita tapauksia kuin entisen Seinäjoen teatterin henkilökuntaan kuulunut vakiovierailija!

Pohjanmaan kummittelijoista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Ja kukapa koostaisi samanlaisia tarinavalikoimia myös muiden maakuntien levottomana kulkevista sieluista?

Arvosana 8/10

Tiina Hietikko-Hautala
Suvi Kari (kuvitus)
Aaveiden Pohjanmaa - Kummitustarinoita mailta ja meriltä
82 sivua
Haamukustannus 2013